Julle-jänön loikka

nuuksio.jpgKevätaurinko paistoi lämpimästi Pohjoisen Espoon hangille. Tintit visertelivät metsässä  ja puiden oksilta sulava lumi tippui kalliorinteillä pieniksi puroiksi, jotka valuivat  Nuuksion Pitkäjärven jäälle.

Aurinkoinen sää oli houkutellut lähistöllä asuvan pupuperheen lapset loikkimaan keväthangille ja popsimaan mehukasta kevätpajukon kuorta.  Pupulapsia oli sellainen lauma, että edes niiden äiti ei pystynyt pitämään niistä lukua!

Samana kevätpäivänä lähistöllä liikkui myös Nuuksion järviylängön nopein loikkija, Julle-jänö. Se kuuli pienten serkkujensa tassujen töminän rantapajukossa ja päätti lähteä katsomaan, mitä heille kuului. “Aika mahtavan pajukon ovat löytäneet”, tuumaili Julle ja päätti itsekin loikkia popsimaan rantapajukkoa. Saatuaan mahansa täyteen se huusi pienille serkuilleen: “Hei tulkaa mukaani, tiedän tosi hienon loikkapaikan!”

julle3.jpgKohta koko järven jää tömisi, kun Jullen perässä loikki toistakymmentä pientä pupua. Pian he saapuivat kallioseinämän luokse.  Seinämä näytti pikkupupuista tosi hirveän korkealta. Kalliojyrkänteeseen oli kauan sitten maalattu punaisella värillä kuva hirvenpäästä. Kalliojyrkänne näytti pikkujänöistä hieman pelottavalta “Tässä on metsän  hienoin loikkapaikka”, sanoi Julle ja hyppeli kallion päälle. “Jihuu!”, hihkaisi Julle ja hyppäsi hurjan loikan järven jäälle.  Pikkujänöt katsoivat ihaillen Jullen loikkaa. Mahtavan kaunis lento, monet tuumailivat. “Tulkaa, mennään loikkaamaan yhdessä”, huuteli Julle.

Pikkujänöt loikkivat Jullen perässä kalliolle.  “Hurjan pelottavaa”, rohkeni joku pikkujänöistä sanoa katsottuaan alas kalliojyrkänteeltä. “Hurjan pelottavaa”, toistelivat muutkin jänöt.

“Ei tässä ole mitään pelättävää”, sanoi Julle ja jatkoi: “Näytänpä teille malliksi oikein tosi ison loikan ja sitten saatte tulla kaikki perässä.” Julle otti kovan vauhdin, ponnisti korkealle ja lensi pitkälle.

Mutta sitten, Jullen tömähdettyä järven jäälle kuului rysähdys, ritinää ja loiskuntaa. Järven jää petti Jullen alta ja tämä putosi kylmään veteen jäiden ja lumisohjon sekaan.  “Apua, apua!” se huusi  räpiköidessään  jäiden seassa. Pikkujänöt loikkivat apuun sen kuin kerkisivät. Yksi pikkujänö loikki hakemaan äitijänönkin apuun. Kohta jäällä oli melkoinen lauma jäniksiä. Julle saatiin ylös avannosta ja hänet vietiin nopeasti lämmittelemään jänöperheen kotiin. julle1.jpgÄitijänö tarjoili hänelle kuumaa mehua ja jutteli samalla lapsilleen: “Muistakaa sitten, että loikat hirvenpääkalliolta järven jäälle on kielletty! Jää haurastuu keväällä nopeasti ja vaikka se näyttää vahvalta se ei kohta kanna edes pienintä jänöä!”

Julle jänöä nolotti. Se istui märkänä korvat lurpattaen  pienten serkkujensa keskellä. “Tosi hieno loikka”, tuumasi pienin jänöistä. “Tosi hieno”, tuumasivat muutkin pikkujänöt. Julle-jänön loikasta puhuttiin pitkään niillä main ja vielä tänäkin päivänä sitä kalliota, mistä löytyy vanha hirvenpään kuva, kutsutaan Jäniskallioksi.

© Espoon perinneyhdistys Aurora ry ja Tarja Rae