Koulumuistoja 1950-luvulta opettajan näkökulmasta

31.12.1950 Espoon väkiluku oli 25222 henkeä (Tilasto- ja tutkimustoimi 1992). Silloisen maalaiskunnan elämä oli sotavuosien jälkeen alkanut muuttua kuten kaikkialla Suomessa, mutta ehkä rajummin täällä. Varsinaisen muuttoliikkeen lisäksi 50-luvun alussa ennättivät mukaan ns. suuret ikäluokat täyttämään koulutiloja. Olihan Espoossa kouluja jo vuosikymmeniä toiminut, mutta nyt etenkin suomenkielisten koulujen tarve lisääntyi suomenkielisen väestön siirtyessä enemmistöksi. Koulu, jonka väkeen  liityin v. 1953, Viherlaakson kansakoulu, nykyisin Viherkallion koulu oli toiminut jo vuodesta 1914.

Opettajatarvetta oli lisätty perustamalla Helsinkiin va. Opettajakorkeakoulu. Sinne minäkin päädyin opiskelemaan lähinnä siksi, että Helsingissä vallitsi huutava asuntopula. Olihan siihen muitakin syitä, ehkä myös lapsuudenaikainen salainen haave opettajaksi tulemisesta.

Niinpä varsin jännittyneenä lähdin Lauttasaaresta matkustamaan Espooseen, jossa en ollut käynytkään. Ystävällisen linja-autonkuljettajan avulla löytyi oikea pysäkki ja talo, vanha rakennus, jonka myöhemmin sain tietää olleen aikoinaan saippuatehdas.

Siellä odottivat johtajaopettaja Antti Kupiainen opettajavaimonsa kera sekä – yllätys – kurssitoverini Sirkka Pukkila. Talossa oli kolme luokkahuonetta alakerrassa ja yläkerrassa opettajien asuntoja. Meitä oli kuitenkin nyt neljä opettajaa. Tilanne selvisi sillä, että minulle osui luokkatila lähellä sijaitsevasta Lönnströmin huvilasta, joka tunnettiin myös nimellä Tvistebo. Mutta asunto löytyi vähän kauempaa, Rastaalasta, jossa vastavalmistuneessa opettajain asuntolassa oli vapaana kaksi huoneta ja keittiö. Hyvästi Helsingin asuntopula!

Ensimmäiset oppilaani olivat toisluokkalaisia ja heitä oli vain parisenkymmentä. Seinän takana huvilan toisessa huoneessa oli ruotsinkielisen koulun luokka, mutta meillä olivat välitunnit eri aikaan, joten minkäänlaisia kieliriitoja ei syntynyt. Toisena vuonna ruotsinkieliset olivat saaneet oman koulutalon, joten minun seuraava luokkani, ensiluokkalaiset saivat heidän tilansa. Samalla saimme muuttaa asumaan Tvistebon yläkerran asuntoon – kolme huonetta ja keittiö! Seuraavana vuonna asunnosta tehtiin remontoimalla kaksi kaksiota, joista toiseen asetuimme. Mutta seuraavana vuonna luokkani sijoitettiin Viherlaakson Yhteiskoulun tiloihin! Koulumatka oli kuitenkin vain tien yli korkealle mäelle.

Neljäntenä vuotenani Viherlaaksossa oli jälleen muutto edessä. Vaikka Viherlaaksoon oli jo vuosia suunniteltu uutta koulua, ei siitä vain alkanut kuulua mitään. Nyt oli kuitenkin muutto vajaan kilometrin etäisyydelle pääkoulusta, kuitenkin taas yksityishuvilaan. Se oli melko uusi rakennus, kaksikerroksinen huvila, jonka oli rakentanut Lippajärven rannalle korkealle töyräälle yrittäjä Hugo Harthin. Hänellä oli kellarissa tiivisteitä valmistava yritys, jonka omistaja ja ainoa työntekijä hän oli. Kesät hän vietti samassa pihapiirissä olevassa pienessä mökissään. Siinä oli meillä oppilaitten kanssa melko kotoisaa koulua, vaikka edes pihapiirissä ei ollut paljon tiloja. Hyvässä sovussa elelimme siinä, enkä muista ainoatakaan pahaa sanotun puolin eikä toisin, vaikka esim.omistajan vihannespuutarha ja kaikki hänen tarkoin suojelemansa puut olisivat saattaneet olla vaarassa.

Opettajan perhe apulaisineen asui samoissa tiloissa koulun kanssa: olohuoneessa oli luokka ja loput kaksi huonetta ja keittiö olivat perheen hallussa. Oppilaitten ruoka tuotiin jeepillä maitotonkissa ja opettajan apulainen huolehti tiskeistä. Opettaja saattoi lampsuttaa tohveleissa luokkaan ja opettajan lapset saattoivat joskus pyrkiä luokan takapenkille istumaan. Oltiin kaukana hallintokeskuksesta!

Vuosi 1959 oli sitten vihdoin se juhlallinen hetki, jolloin saimme siirtyä uuteen koulutaloon kaikkien muiden luokkien kanssa ja luulimme vaelluksen ja tilanpuutteen olevan ohi. Mitä vielä! Espoon kasvu senkun vain jatkui ja jatkuu. Vielä saatiin etsiä Viherkallion koululaisille alivuokralaispaikkoja milloin Rastaalasta, milloin Mankkaalta, myös yläasteelta.

Toisaalta painetta on myös helpotettu rakentamalla uusia kouluja: Lähderannassa on oma koulunsa , samoin Lippajärvellä Auroran koulu. Näiden molempien koulujen piirit kuuluivat aikoinaan Viherlaaksoon. Aurora erottui omaksi koulukseen juuri v. 1959.

Oppilasmuistot vaatisivat oman lukunsa, ehkä joskus niitäkin olisi syytä panna muistiin. Muutama yksityismuisto kuitenkin tuhansien joukosta:Jokaisen opettajan kokemuksissa on varmasti hetki, jolloin hän huomaa opetuksensa tuottaneen hedelmää – tai sitten ei. Muistan Pekka-pojan ja hetken, jolloin hän huomasi osaavansa lukea. Sitä silmien ilmettä ja sitä huokaisua en unohda, kun Pekka sanoi: ”Ope, mä tiedän, mitä tässä lukee!” Tai Simon, jonka joululinnun haitarisiivet vain rutistuivat ja mustuivat, mitä enemmän hän yritti. Näytin vielä kerran, miten se taitellaan ja sanoin: ”Vain vähän sorminäppäryyttä, kyllä se siitä menee.” Myöhemmin äitinsä kertoi, että Simo teki niitä kotona yhden toisensa jälkeen ja sanoi: ”Vain vähän sorminäppäryyttä!” Opettaja oli opettanut ympäristöopin tunnilla, että jäniksellä on kolmet poikaset vuodessa: hankipojat, lehtipojat ja sänkipojat. Seuraavalla tunnilla oppilaan selostus kuului: Hankipojat, lehtipojat ja sänkypojat.

Voi niitä kullanmuruja!

Viherkallion koulu täyttää 100 vuotta 2014.

Mirja Niemelä