Aurora Karamzin – keski-iästä vanhuuteen

Pietari, Helsinki ja Espoo

Aurora Karamzinin ensimmäisen aviopuolison, Paul Demidovin, vuonna 1840 tapahtuneen kuoleman jälkeen Aurora asettui asumaan Pietariin Bolsaja Morskajan palatsiin. Osan ajasta hän asui sukulaistensa luona Helsingissä. Ostettuaan isäpuoleltaan prokuraattori Carl Walleenilta Träskändan kartanon 1840 hän vietti omaisineen ja ystävineen kesät Espoossa.

Pietarissa asuminen oli välttämätöntä siksi, että siellä sijaitsi Demidov-yhtiön pääkonttori, jossa Aurora perehtyi yhtiön toimintaan, johtamiseen ja päätöksentekoon. Kaikeksi onneksi Auroran tärkeä tukihenkilö, Emil-veli, oli saanut apulaisvaltiosihteerin viran ja muuttanut Kaukasiasta Pietariin vuonna 1837. Painava syy oli myös Demidovien perillisen Paul Pavlovitšin kotimaahan perehdyttäminen ja venäläisen aristokratiaperinteen mukainen kasvatus ja koulutus.

Kun Aurora Demidov suruajan päätyttyä astui pietarilaiseen seurapiirielämään, jossa keskeisellä sijalla olivat vastaanotto- ja keskustelusalongit, myös hänen oli rooliodotusten mukaisesti avattava ovensa pietarilaisille seurapiireille. Keisari Nikolai I:n dekabristikapinasta johtuvien määräysten rajoittaessa salonkien avointa keskustelua yhteiskunnallisista kysymyksistä, aiheet siirtyivät kirjallisuuteen.

Yksi aikansa merkittävimmistä yhteiskunnallisen keskustelun foorumeista oli Karamzinien kulttuurisuvun kirjallisuussalonki, jossa Aurora vieraili ahkeraan ja jossa hän tapasi tulevan aviopuolisonsa, Andrei Karamzinin. Auroran salonki oli puolestaan aikanaan merkittävä sikäli, että sen vastaanotoilla kohtasivat toisensa myös venäläiset päättäjät ja suomalaiset virkamiehet. Tämä soi suomalaisille hallintomiehille mahdollisuuden vaihtaa mielipiteitä aroissakin asioissa, mikä oli hyödyllistä niiden varsinaisen käsittelyn ja päätösten kannalta. Näin Auroran salonki edisti osaltaan venäläis-suomalaisia diplomaattisuhteita.

Helsinki ja Espoo pysyivät Auroran elämässä rakkaana kotiseutuna. Helsingistä tuli myös venäläisten aristokraattien uusi matkakohde Nikolai I:n aikana tämän alamaisilleen asettaman Manner-Eurooppaan suuntautuvan matkustusrajoituksen vuoksi. Venäläisillä aristokraateilla oli Helsingin seuraelämään vilkastuttava vaikutus. Yhteyksien luomista Venäjän merkittävien kulttuurisukujen kanssa edisti Keisarillinen Aleksanterin – Yliopisto ja erittäinkin yliopiston ensimmäisen venäjän professuuria hoitavan Jakob Grotin aktiivinen osallistuminen seuraelämään. Aurora Demidov ja kreivitär Emilie Musin-Puškin olivat myös keskeisiä seurapiirielämän vaikuttajia. Träskändan kartanon puisto oli kesäisin 1840-1880 lukuisten loistavien juhlien estradina.

Paul Pavlovitš– Auroran ainoa lapsi

Paul Pavlovitš oli puolivuotias isänsä kuollessa. Paulista varttui herkkä,kaunis, vilkas ja monipuolisesti lahjakas, mutta luonteeltaan ailahteleva ja lyhytjännitteinen nuorukainen. Auroran kerrotaan suunnitelleen poikansa kasvatuksen huolellisesti. Kotona kasvatusta valvoi kotiopettaja. Yksittäisiä aineita opettamaan oli palkattu alan asiantuntijoita. Paul sai kaiken aineellisen hyvän lisäksi paljon huomiota ja äidinrakkautta. Vaikka Paul olikin Auroran silmäterä, pojan kaikkiin toivomuksiin ei suostuttu. Aurora edellytti, että kasvatuksessa noudatetaan järkevää ankaruutta.

Paul kiinnostui lapsuudessaan hevosista ja hän otti ratsastustunteja. Auroran läheistä yhteyttä hoviin kuvaa se, että Paulin etuoikeuksiin kuului ratsastaminen keisariperheen tyttären, suuriruhtinatar Marian hevosella. Oman hevosen Paul sai 14-vuotiaana. Hevonen tuotiin Träskändaan ja poika päästeli sillä ravia ympäri Bodomjärven. Auroran kerrotaan ilahtuneen siitä, että Paul ihastui Träskändan luontoon ja että luonnossa samoilemisella oli rauhoittava vaikutus tämän mielen ailahteluihin.

Aurora ei valinnut pojalleen aatelisten tavoin upseerin uraa, vaan Pietarin yliopistossa suoritettavan akateemisen tutkinnon. Paul Pavlovitš onnistui suorittamaan lakitieteen tutkinnon 1860. Hän toimi lyhyitä aikoja valtion palveluksessa mm. ylimääräisenä lähetystösihteerinä Venäjän lähetystöissä Wienissä ja Pariisissa. Viimeisin valtion virka oli 1860 ja1870-lukujen taitteessa, jolloin hän oli lyhyen ajan Kiovan pormestarina.

Noudattamalla sukutraditioitaan hyväntekeväisyydessä häntä arvostettiin niin Venäjällä kuin Italiassa ja Ranskassakin. Hänen avustuskohteitaan olivat koulut, yliopistot, kirjastot, sairaalat, apteekit, kansankeittiöt ja yksinhuoltajaäitien työkodit. Hän tuki Kiovan ja Firenzen kaupunkien kunnostustöitä. Hänen ansiostaan valmistui Firenzeen Santa Maria del Fioren katedraali. Tästä näkyvänä merkkinä on katedraalin fasadissa pääsisäänkäynnin vieressä Paul Demidovin vaakuna.

Paulin isän nuorempi veli Anatole Demidov asui pysyvästi Firenzessä. Hän oli saanut Toscanan suurherttualta San Donaton ruhtinaan tittelin. Anatole Demidov oli lapseton. Varmistaakseen arvokkaan taidekokoelmansa ja muun Demidovien omaisuuden pysyvän suvun hallussa, hän teki Paulista pääperillisensä. Kuningas Viktor Emanuel hyväksyi ruhtinaan arvon periytymisen Paulille. Paul sai myös Aleksanteri II:lta oikeuden samaansa arvonimeen Venäjällä. Paulista tuli myös hovijahtimestari ja todellinen salaneuvos.

Poikamiesvuosien Paulia on kuvattu valloittavaksi persoonallisuudeksi, mutta myös ylpeileväksi demidovilaiseksi ja kerskailuun taipuvaiseksi. Anatole-setään tutustuminen ei ollut Paulille hyväksi. Anatole edusti tyypillistä joutilaisuutta, pelipöytien äärellä aikaansa viettävää ja nautiskelevaa aristokraattia. Hän johdatti Paulin Pariisin aristokratian uhkapelien maailmaan ja kalliiden rakastajattarien syliin.

Paul omistautui viettämään nuoren ylimyksen tuhlailevaa elämää pelikasinoissa, hotelleissa ja kodissaan Pariisissa sekä hienoston suosimalla kylpyläpaikkakunnalla Trouvillessa. Herkästi kiihtyvän luonteensa vuoksi hän kerta toisensa jälkeen joutui vaikeuksiin – jopa kaksintaisteluun erään espanjalaisen kanssa, mitä Aurora sai sitten selvitellä. Paulin käyttäytymisestä kantautui huolestuttavia tietoja myös Venäjälle sukulaisille ja hoviin. Emil-veljen tästä Auroralle välittävien tietojen vaikutuksesta Aurora asettui asumaan Pariisiin talvikausiksi vuosina 1863-1865 yrittääkseen hillitä poikansa elämää.

Vasta vuonna 1862 jaettiin isä- Paul Demidovin kuolinpesä lopullisesti. Samalla Demidov -yhtiöt siirtyivät kokonaan nuoren Paul Demidovin johtoon. Anatole Demidov oli luopunut yhtiön johdosta jo 1856, jolloin Paul oli täyttänyt 17 vuotta. Nyt myös Aurora vetäytyi taka-alalle. Seurauksena oli yhtiön tuotannon kannattavuuden heikkeneminen. Syitä oli useita. Anatole Demidovin vuosittaiset eläkemaksut olivat yhtiön tuottoon nähden kohtuuttomat. Paul itse vietti tuhlailevaa elämää ja hänen kiinnostuksensa yhtiön johtamiseen oli vähäinen. Osasyynä oli myös maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä 1861, jolloin kaivosyhtiötkin menettivät ilmaisen työvoimansa. Tilanteen vaikeutuessa Aurora joutui palaamaan takaisin yhtiön johtoon.

Paul , Marie ja poika Emil

Paulin levottomaan elämään toi muutoksen rakastuminen pietarilaiseen hovineitoon, ruhtinatar Marie Mestserskiin. Paul tapasi Marian Pariisissa keväällä 1867. Itämaistyylinen, samettisilmäinen kaunotar oli moskovalaisen runoilijan ruhtinas Emil Mestserskin tytär. Nuorten suhde kehittyi nopeasti ja häät vietettiin Pariisissa jo saman vuoden kesäkuussa. Onnellinen anoppi suuntasi heti tämän jälkeen matkansa kohti Suomea ja Träskändaa. Levottomien vuosien jälkeen hän kaipasi lepoa ja rauhaa. Siitä huolimatta diakonissalaitoksen perustaminen Helsinkiin poltti mieltä. Suomeen saavuttuaan hän koki valtavan pettymyksen. Maassa vallitsi katovuoden aiheuttama ennen näkemätön nälänhätä ja kurjuus. Nälän kintereillä seurasivat kulkutaudit: lavantauti ja isorokko. Auroran oli osallistuttava täysipäiväisesti auttamistoimintaan.

Huhtikuussa 1868 Paul ilmoitti äidilleen, että Marie odotti lasta ja pyysi äitiään saapumaan heidän luokseen. Aurora vietti kesän heidän kanssaan Wienin lähistöllä sijaitsevassa maakartanossa. Lapsi syntyi elokuussa. Marie menehtyi synnytyksen komplikaatioihin. Heiveröinen poikalapsi sai äitinsä isän mukaan nimen Emil. Nuoren vaimon äkillisen kuoleman aiheuttama isku ja menetyksestä seurannut pohjaton suru ja kaipaus muuttivat kokonaan Pauli Demidovin. Äitinsä ja eräiden baptisti-saarnaajien vaikutuksesta hänestä tuli syvästi uskonnollinen. Aurora otti vastuuta pienestä Emilistä, josta tulikin isoäidilleen hyvin läheinen. Lokakuussa 1868 Paul ja pikku-Emil sekä Aurora muuttivat Pariisiin, mihin he valmistivat itselleen asuinpaikan.

Elämäänsä sisältöä etsien Paul Demidov perusti Pariisin työläiskaupunginosaan 200 naisen työkodin. Laitoksen tarkoituksena oli parantaa työtätekevän luokan moraalista ja fyysistä elämän tilannetta. Laitokseen perustetussa suuressa kirjastossa vieraili eri uskontokuntien pappeja ja opettajia esitelmöimässä. Laitos muodostui kansainväliseksi, jonka johdossa toimi englantilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä naisasiantuntijoita. Paul päätti hankkeensa avulla kasvattaa poikansa inhimillisyyden apostoliksi.

Paulin mielenkiinto hanketta kohtaan kesti vuoden. Paulin kääntymyksestä onnellinen Aurora oli pikku-Emilin kanssa kesällä 1869 Träskändassa, kun Paul ilmestyi Pietariin ja ilmoitti haluavansa tulevaisuudessa toimia isänmaansa hyväksi. Hänen elämässään tapahtunut kääntymys tiedettiin ja hän sai paikan Kiovan lääninhallituksessa. Hän hoiti virkansa hyvin ja hänet korotettiin vuoden kuluttua kaupunginjohtajaksi.

Paulin setä, Anatole Demidov kuoli Firenzessä keväällä1870. Hänen kuolemansa huojensi Demidov-yhtiön tilannetta suuren elinkoron poistuessa yhtiön menoista. San Donaton arvokas Firenzen lähellä sijaitseva linnamainen kartano arvokkaine taidekokoelmineen siirtyi nyt Paul Demidovin omistukseen.

Paulin uusi perhe

Tieto Anatole-sedän perinnöstä sattui huonoon ajankohtaan. Paul meni samana vuonna uusiin naimisiin ruhtinatar Hélène Trubetskoin kanssa. Uuden aviopuolison äiti, ruhtinatar Lise Trubetskoi oli elänyt suurimman osan elämästään Parisissa. Kiova alkoi tuntua Paul Demidovistakin ahtaalta ja virka kahlitsevalta. Uskonnollisuuden laimentuessa Pariisin houkutukset nousivat pintaan. Paul toivoi saavansa Venäjän Pariisin-ministerin salkun. Mutta se ei hänen kohdallaan tullut kysymykseen, joten Paul suutahti, erosi lopullisesti valtion palveluksesta ja siirtyi viettämään kansainvälistä suurellista elämää San Donaton ruhtinaana. San Donatossa vallitsikin pian elämän meno, joka veti vertoja keisarien ja kuninkaiden elämälle.

Vuosien vieriessä avioparille syntyivät tyttäret Aurore, Marie ja Hèlène sekä pojat Nikita, Anatol ja Paul. Tyttäristä varttui aikanaan loistavia kaunottaria.

Vuonna 1873 Paul Demidov osti Toscanan suurherttuan perikunnalta Pratolinon, joka oli suuri maatila. Sen entisöintiin hän upotti useita miljoonia. Kun linna oli valmis asuttavaksi, Paul muutti perheineen San Donatosta sinne.

Paul Pavlovitšin terveys ei kestänyt suurellista elämää rajattomasti, vaan se alkoi horjua inhimillisesti katsoen varhain. Hän kuoli vuonna 1885 maksasairauteen ollessaan vasta 45-vuotias. Paulin kuoleman jälkeen hänen puolisonsa, Hèlène Trubetskoi joutui yhtiön johtoon, koska kaikki lapset olivat alaikäisiä, nuorimman täyttäessä vasta seitsemän kuukautta. Kuolinpesä jaettiin 1887 usean omistajan kesken. Monista vaikeuksista huolimatta Nižni Tagilin kaivos- ja tehdasalue pysyi perheen omistuksessa aina vuoteen 1917.

Demidovien sukuhauta sijaitsee Nižni Tagilissa. Samaan kantaisien hautaholviin on haudattu isoisä Nikolai Demidov ja sinne Paul Pavlovitš siirrätti Pietarista isänsä Paul Nikojevitš Demidovin maalliset jäännökset vuonna 1875. Kymmenen vuotta myöhemmin sinne saatettiin Paul Pavlovitš Demidov.

Emil Stjernvall- Walleen

Auroran veli, Carl Emil Knut Stjernvall, oli syntynyt Porvoossa 1806. Isäpuolensa, Carl Johan Walleenin adoptoitua Stjernvallin lapset, Emil käytti nimeä Stjernvall-Walleen.

Stjernvall-Walleenin lapset olivat varttuneet perheessä, jonka elämän arki pyöri Venäjän keisarikunnan ja Pietarin ympärillä. Vanhempien uskollisuus keisarihuonetta kohtaan oli esimerkki, jota lapset seurasivat. Tämän suunnan mukaisesti Emilkin valitsi uransa. Nimekkäiden aatelissukujen nuorukaisten tavoin hän liittyi armeijan palvelukseen. Armfeltin – Stjernvallin ja Rehbinderin – Walleenin verkostot toimivat niin Emilin kuin Aurorankin karriäärien luomisessa.

Emil Stjernvall sijoitettiin tarkoituksella Pavlovskin kaartinrykmenttiin, jossa samanaikaisesti palveli kruununperillinen Aleksanteri Nikolajevitš. Kaukasiassa 1830-luvulla suorittamansa rintamapalveluksen ja sen jälkeen moitteettomasti hoitamiensa siviilivirkojen ansiosta Emil nimitettiin apulaisministerivaltiosihteerin virkaan vuonna1837. Vuonna 1876, ministerivaltiosihteeri kreivi Alexander Armfeltin kuoltua, Emil Stjernvall-Walleen määrättiin hänen tilalleen.

Iäkäs, jo 70 vuotta täyttänyt, sairaalloinen ja väsynyt Emil taipui tehtävään vastentahtoisesti. Hänen pitkän virkakautensa aikana poliittinen ilmapiiri Pietarissa oli viilentynyt. Venäläinen nationalismi oli heräämässä, eikä Suomen itsenäistä asemaa katsottu enää suopein silmin. Virka-asema edellytti alituista varuillaanoloa ja valmiutta puolustamaan Suomen uhattuja oikeuksia. Stjernvallin ja Aleksanteri II:n sotilasaikana syntynyt ystävyys kuitenkin jatkui aina vuonna1881 tapahtuneeseen keisarin murhaan saakka. Viranhoidon ohella heidän kerrotaan tavanneen toisensa säännöllisesti mm. pelipöydän ääressä.

Emilin toimiessa Pietarissa ministerivaltiosihteerin virastossa hänen ja Auroran keskinäinen kirjeenvaihto kertoo molempien Suomen asioihin kohdistuvasta huolenpidosta. Paitsi, että Emil pyysi joskus Auroralta neuvoja, hän turvautui Auroraan välittäen hänen kauttaan vinkkejä, millainen suhtautumistapa kulloinkin meneillään olevaan asiaan olisi Suomen edun mukaista. Emil myös opasti Auroraa poliittisesti arkaluontoisissa kysymyksissä. Aurora välitti puolestaan Emilille luotettavia tietoja keisarin politiikkaan suhtautumisesta Suomessa. Oli myös tilanteita, jolloin Aurora pyysi veljeään vaikuttamaan päättäjiin Venäjällä. Mm. nälkävuosina 1867-1868 heidän kirjeenvaihtonsa paljasti sen hädän, jonka he tunsivat tilanteen ollessa pahimmillaan ja ne toimenpiteet joita he yrittivät saada aikaan.

Emil Stjernvall-Walleen erosi ministerivaltiosihteerin virastaan keisari Aleksanteri II:n murhan jälkeen 1881. Perheetön Emil muutti asumaan Aurora Karamzinin luokse Helsinkiin Hakasalmen huvilaan. Hän oli solminut vuonna 1846 avioliiton Pauline Gasserin kanssa, mutta avioliitto purkautui jo vuonna 1850. Emil Stjernvall-Walleen kuoli lokakuussa 1890.

Aurora Karamzinin viimeiset elinvuodet

Emil-veljessä Aurora menetti ikäpolvensa viimeisen lähiomaisen. Jälkipolvi, Paulin ja sisarten lapset ja lastenlapset kasvoivat muuttuvassa maailmassa uusin ajatuksin. Heidän elämäänsä Aurora kuitenkin seurasi vierailemalla heidän luonaan ja olemalla kirjeenvaihdossa heidän kanssaan. Hän oli valmis tarjoamaan ja antamaan apuaan. Erityisesti pojanpoika Emil pysyi läheisenä. Emil seurasi isoäitiään usein tämän lukuisilla matkoilla sukulaisten luona Pariisissa, Wienissä, Firenzessä, Portugalissa, Pietarissa ja välillä taas terveysmatkoilla Manner-Euroopan kylpylöissä.

Aurora Karamzinin isäpuoli, vapaaherra Carl Walleen kuoli vuonna 1867. Aurora oli jo sitä ennen lunastanut häneltä Hakasalmen huvilan itselleen aikomuksenaan asettua sinne asumaan vakituisesti. Huvilan kunnostustyöt viivästyivät, kun hän poikansa vuoksi joutui viipymään Euroopassa. Paulin elämän rauhoituttua Auroralle jäi enemmän aikaa olla Suomessa. Aurora myi Pietarissa sijaitsevan Bolsaja Morskajan palatsinsa 1875. Hakasalmen huvilan kunnostustyöt valmistuivat 1870-luvun loppuun mennessä.

Aurora jatkoi hyväntekeväisyystoimintaansa Suomeen palattuaan. Pysyvinä muistomerkkeinä ovat Helsingin Diakonissalaitos, joka toimii edelleenkin Alppilan kallioilla. Laitoksen alkuperäisenä tarkoituksena oli ylläpitää sairaanhoitopaikkoja ja kouluttaa sairaanhoitajia ja diakonissoja. Aurora perusti Helsinkiin myös ensimmäisen kulkutautisairaalan, josta muistona jälkipolville on Auroran sairaala ja joka vielä 1950-luvulla tunnettiin kulkutautien sairaalana. Lastenkodinkatu Helsingissä sijaitsee alueella, jossa aikoinaan sijaitsi Auroran toimintamallin mukaan perustettu lastenkoti.

Aurora Karamzinin toiminta tuli jo hänen eläessään monille eri- ikä- ja sosiaaliryhmille tunnetuksi. Hän itse ennätti pitkän elämänsä aikana saada runsaasti aikalaistensa kunnianosoituksia filantrooppisesta toiminnastaan. Hänestä tuli lopulta monelle yhdistykselle symboli, jonka nimi jo nosti toiminnan arvoa. Hänestä tehtiin 80-vuotiaana suomalainen kunniavanhus – myytti, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki kunnioittivat.

Arviointi Aurora Karamzinin poliittisista vaikutuksista on ollut vaisua. Senaattori Leo Mechelin viittasi kyllä muistopuheessaan Aurora Karamzinin hautajaisissa Auroran syvään isänmaallisuuteen ja hänen lukuisiin hallitsijoille lähettämiinsä vetoomuksiin Suomen puolesta. Aurora Karamzinillahan oli läheiset suhteet keisari Nikolai I:een ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnaan ja erityisesti heidän lapsiinsa keisari Aleksanteri II:een ja suuriruhtinatar Mariaan. Vielä keisari Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n aikana Aurora Karamzin osallistui kutsuvieraana merkittäviin perhejuhliin hovissa. Molemmat keisarit myös vierailivat Aurora Karamzinin luona joko valtiopäivien yhteydessä tai muilla virallisilla käynneillään Suomessa. Keisari Nikolai II:n kanssa ei muodostunut enää samanlaista yhteydenpitoa.

Sanoinkuvaamattoman vaiherikkaan elämänsä aikana Aurora Karamzin oli kohdannut myös käsittämättömän määrän surua. Näin jatkui loppumetreille asti. Marraskuussa 1888 Aurora joutui kokemaan rakkaudella rakentamansa Träskändan kartanon tuhoutumisen yöllisessä tulipalossa. Hän itse onnistui pelastautumaan, mutta hänen luonaan vieraillut naishenkilö jäi liekkeihin. Arvokas irtaimisto paloi miltei kokonaan. Auroran jalokivilipas ja joitain pikkuesineitä onnistuttiin pelastamaan.

Tulipalon jälkeen Aurora ei enää tuntenut Träskändaa kodikseen. Kaikki se, mitä hän oikeastaan lapsuudestaan saakka oli vaalinut, oli muutamassa tunnissa muuttunut tuhkaksi. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli myydä kartano heti, mutta seuraavana keväänä käydessään paikan päällä ja nähdessään ihanan puutarhapuiston kaikessa vehmaudessaan, hän perui aikeensa. Hän laitatti kesäasunnokseen aikoinaan Dahlsvikin kartanosta siirretyn pehtorin asuinrakennuksen, joka on yksi säilyneistä nykyisen Pikku-Auroran rakennusryhmän rakennuksista.

Aurora Karamzin joutui parin vuoden kuluttua kokemaan vielä toisen suuren hävityksen Träskändassa. Elokuun lopulla 1890 seudun yli pyyhkäisi rajumyrsky, joka kaatoi Glimsin joen koko eteläpuoleisen osan puistoa. Muutama vanha petäjä kesti myrskyn painon, mutta vanha kuusimetsä makasi kokonaan maassa ristikoilla. Tämän tappion jälkeen Auroran kerrotaan ajatelleen ääneen: ”Näen selvästi, että Jumala tahtoo irrottaa mieleni kaikesta maallisesta, ja minä kiitän Häntä hänen suuresta rakkaudestaan”.

Aurora Karamzinin viimeiset katkerat kokemukset liittyvät sortovuosien aikaisiin tapahtumiin. Hän oli kasvanut ja elänyt Venäjän keisarikunnan alamaisena. Hän oli perinyt vanhemmiltaan hallitsijaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja ihailun. Hän oli ihaillut hallitsijoita, jotka olivat kunnioittaneet häntä ja joilta hän on saanut suosiollisen kohtelun. Aurora ei ehkä ollut havainnut ajassa tapahtuneita muutoksia. Häntä suretti se, että keisarin asenteen Suomea kohtaan sanottiin muuttuneen vainoksi ja sorroksi. Siitä huolimatta hän itse yritti vielä ylläpitää tuttavallisia suhteita keisarinhuoneeseen ja tuoda esiin Suomen kansan toiveita ja huolia. Köyhä isänmaa oli hänelle tärkein, siitäkin huolimatta, että hänen oma omaisuutensa ja arvostettu asemansa olivat peräisin rikkaalta Venäjältä.

Vaikutusvaltaisine yhteyksineen Aurora Karamzin oli noina vuosina vähällä joutua poliittiseksi pelinappulaksi. Hänen sisarensa tyttärentyttären aviomies tohtori Adolf Törngren oli kagaalin eli Venäjän vastaisen salaisen taistelujärjestön keskushahmoja Suomessa. Kagaalin kokouksia pidettiin Törngrenien hiljattain ostamassaan Träskändan kartanossa. Aurora Karamzinin ja Adolf Törngrenin välit eivät tästä syystä olleet hyvät. Aurora ei itsekään pitänyt kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin Suomen-politiikkaa oikeutettuna. Hän kääntyi piispa Herman Råberghin puoleen pyytäen kohteliaasti piispaa vaikuttamaan papiston mielipiteisiin muun muassa asevelvollisuuslain vastustamiseksi. Aurora katsoi, että neuvonantajat olivat johtaneet keisaria harhaan ja papiston tehtävänä oli osittaa toimillaan nämä toimet vääriksi. Vuonna 1901 Aurora kirjoitti itse Nikolai II:n äidille leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle, jossa hän vetosi Suomen oikeuksien puolesta. Kirjeen seurauksista ei tiedetä, mutta henkilökohtaiset kunnianosoitukset osoittivat, että Aurora Karamzinia arvostettiin keisarin perheessä edelleenkin.

Aurora oli myynyt Träskändan ja Dahlsvikin kartanot rakennuksineen ja irtaimistoineen sisarensa tyttärentyttärelle Marielle ja tämän aviomiehelle tohtori Adolf Törngrenille helmikuussa 1895. Marien äiti oli Auroran sisarvainajan Emilie Musin-Puškinin 4-vuotiaana orvoksi jäänyt tytär Mariesta tuli Aurora-tätinsä rakas kasvattitytär. Marie meni naimisiin Kytäjän kartanon Constantin Linderin kanssa 1860. Marie Linder kuoli vuonna 1870. Hänen kolme lastaan olivat äitinsä kuollessa alle 10-vuotiaita ja Marie oli heistä nuorin.

Aurora asui loppuelämänsä Hakasalmen huvilassa. Viettäessään 90-vuotissyntymäpäiviään vuonna 1898 hänen onnittelijoihinsa lukeutuivat hallinnon, kulttuurielämän, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja hänen aloitteestaan perustettujen laitosten edustajat. Lehdistö huomioi hänen merkkipäivänsä laajalti. Keisari Nikolai II myönsi Aurora Karamzinille hovirouvan arvon. Tämä arvo myönnettiin äärimmäisen harvoille ylhäisaateliin kuuluville naimisissa oleville naisille. Edellytyksenä oli joko pitkäaikainen keisarinnan palvelu tai puolison palvelu keisarikunnan korkeassa virassa. Arvonimi oli huomattava ilmaus siitä arvostuksesta, jota Aurora Karamzin nautti keisarillisen perheen parissa.

Aurora Karamzin kuoli 94-vuotiaana toukokuussa 1902 kotonaan Hakasalmen huvilassa. Hänen hautajaisensa olivat toukokuun 17. Ensimmäiset hänen haudalleen lasketut seppeleet olivat keisari Nikolai II:n ja leskikeisarinna Maria Fjodorovnan seppeleet. Viimeisenä haudalle laski seppeleen Aurora Karamzinin hovimestari Lindström Hakasalmen ja Träskändan kiitollisten palvelijoiden rakkauden ja kunnian osoituksena.

Hautajaisista muodostui Aurora Karamzinin koko elämäntyön näyttämö. Tilaisuudessa painavia sanoja lausuivat mm. Sakari Topelius, Carl Mannerhein, senaattori Leo Mechelin. kamreeri O. Th. Widerholm Espoon kunnan puolesta ja tohtori B.Nordmann Helsingin kansakoulujen puolesta.

Aurora Karamzin itse on sanonut täyttäneen vain velvollisuutensa. Helsingin Vanhalla hautausmaalla hänen haudallaan marmorisessa hautamuistomerkissä on kaiverrettuna sanat Paavalin Korinttolaiskirjeestä: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.”

Pirkko Kivimäki

Lähteet:

Norrback Jyrki Paaskoski, Märtha, Ulla Tillander-Godenhielm, Tryggve Gestrin, Marianne Långvik-Huomo: Aurora Karamzin- Aristokratian elämmää, Espoon kaupunginmuseo (2006)

Ingrid Qvarnström: Tarunhohteinen elämä (1938)