Suomen ero Ruotsista

Haminan rauhasta 200 vuotta: Ruotsi menetti Suomen ja Vaasojen kuningassuku valtaistuimen

Porvoossa on muisteltu juhlavin menoin 200 vuoden takaisia valtiopäivien avajaisia ja päättäjäisiä. Syyskuun 17. päivänä vuonna 1809 allekirjoitettu Haminan rauhansopimus sinetöi lopullisesti Suomen erkaantumisen Ruotsin valtakunnasta. Venäjän ja Suomen väliset valtiolliset sopimukset oli muotoiltu jo keväällä 1809 alkaneilla Porvoon valtiopäivillä.

Suomen sodan mainingit ulottuivat kohtalokkaina myös Tukholman kuninkaanlinnaan, jossa Vaasojen mahtisuku sai väistyä ranskalaisen marsalkan tieltä.

Muistellaanpa vielä, miten kaikki kävi.

“Isojen poikien” kilpailu vallasta

Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa IV Adolf oli liittynyt vuonna 1800 Venäjän, Tanskan ja Preussin puolueettomuusliittoon, mikä aiheutti Ruotsille vakavan sodan uhkan Englannin taholta. Kustaa IV Adolf vihasi Ranskaa ja sen keisari Napoleonia, jota hän kutsui Ilmestyskirjan pedoksi ja jonka hän päätti syöstä vallasta. Niinpä hän lähestyi jälleen Englantia ja liittyi vuonna 1805 Englannin ja Venäjän liittoon Ranskaa vastaan ja marssitti sotajoukkonsa Pommeriin.  Ranskalaiset miehittivät kuitenkin koko Pommerin. Sen jälkeen Napoleon taivutteli Venäjän keisari Aleksanteri I:n tekemään 1807 Tilsitissä sopimuksen, jolla estettäisiin Englannin kauppayhteydet mannermaan kanssa. Tanskakin liittyi sopimukseen Ruotsin kuninkaan kieltäytyessä rikkomasta välejään Englannin kanssa.

Kuningas Kustaa IV Adolf

Kuningas Kustaa IV Adolf

Keisari Napoleon I

Keisari Napoleon I

Tilsitin salaisessa sopimuksessa oli ehto, että mikäli Ruotsi ei liity mannermaan sulkusopimukseen, Venäjän tulee hyökätä Suomeen ja ottaa itselleen Ruotsilta Pohjanlahden itäpuoli. Muutamia viestejä Ruotsin kuninkaalle lähetettyään Aleksanteri I määräsi sotajoukkonsa ylittämään Kymijoen helmikuussa 1808. Samaan aikaan myös Tanska julisti Ruotsille sodan.
Keisari Aleksanteri I

Keisari Aleksanteri I

Useista ennakkovaroituksista huolimatta kuningas Kustaa IV Adolf aloitti sotavarustelut vasta kevään mittaan, ja silloinkin ensin Norjan valloitusta varten. Suomi uhkasi jäädä oman onnensa nojaan. Ruotsin hidastelun vuoksi Suomi joutui luovuttamaan Viaporin linnoituksen venäläisille jo 3.toukokuuta 1808. Rauhansopimukseen mennessä Suomi oli vallattu pohjoista myöten. Ruotsi pelastui Tanskan hyökkäyksestä Englannin laivaston avulla.

Kustaa IV Adolfin kieltäydyttyä rauhanneuvotteluista Venäjän ja Tanskan kanssa Ruotsin upseeristo päätti nousta kapinaan. Maaliskuun alussa 1809 osa länsipuolen armeijasta aloitti marssin kohti Tukholmaa. Kuninkaan aikoessa lähteä kukistamaan kapinaa, kuninkaan vastarintamiehiin liittynyt ja Suomen sodassa taistellut sotapäällikkö Kaarle Juhana Adlercreutz vangitsi hänet Tukholman kuninkaanlinnassa 13.maaliskuuta. Toukokuun 10. päivänä 1809 säädyt julistivat Kustaa IV Adolfin ja hänen perillisensä menettämään Ruotsin kruunun.

Kaarle Juhana Adlercreutz

Kaarle Juhana Adlercreutz, sotapäällikkö

Näin kuninkaallisen Vaasa-suvun historia päättyi. Ruotsin valtaistuimelle nousi Napoleonin suostumuksella ranskalainen Bernadotte-suku ensimmäisenä kuninkaanaan Kaarle XIV Juhana, entinen Napoleonin marsalkka Jean-Baptiste Jules Bernadotte, kuningattarenaan Desideria, silkkikauppiaan tytär Bernardine Eugénie Désirée Clary Marseillesta.

Kuningas Kaarle XIV Juhana

Kuningas Kaarle XIV Juhana

Bernardine Eugénie Désirée Clary

Bernardine Eugénie Désirée Clary, Marseille

Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen autonominen suuriruhtinaskunta. Suomi sai pitää oman lainsäädäntönsä ja oman uskontonsa. Vanha Suomi eli Viipurin lääni liitettiin jonkin ajan kuluttua suuriruhtinaskuntaan.

Espoo vallan vaihtuessa

Espoo oli 1800-luvun alussa maatalouspitäjä, jossa oli noin 3500 asukasta. Väestön pääosa oli ruotsinkielisiä, suomenkielisten osuus lisääntyi vähitellen. Asutus ulottui rannikolta eteläisten jokiseutujen ja keskipitäjän peltoaukeamien kautta pohjoiselle järvialueelle. Nuuksion ylängöltä mutkitellen Espoonlahteen virtaavia vesireittejä käytettiin tukinuittoon. Niiden varrella oli Espoon vanhinta teollisuutta, myllyjä, sahoja ja tamppilaitoksia. Pellot oli aikoinaan raivattu jokilaaksoihin ja maankohoumien paljastamille aukioille ja tiiviit rakennusryhmät sijoitettu viljelyaukeamien laidoille, kukkuloille ja harjanteille. Tyypilliset kahden, kolmen tai neljän talon kylämuodostelmat olivat vähitellen kadonneet maisemista, sillä jo 1700-luvun puolivälin jälkeen suurin osa Espoon lukuisista kartanoista oli rakennettu vanhojen rakennusryhmien paikalle. Yksi Espoon vanhimmista kartanoista on 1500-luvulla kuningas Kustaa Vaasan aloitteesta perustettu Kuninkaankartano, nykyinen Espoonkartano.

Espoon kautta kulki myöhäiskeskiajalta peräisin oleva Turun ja Viipurin välinen yhdystie, eli Kuninkaantie. Sen varrella sijaitseva Bemböle oli liikenteellisesti tärkeä risteys- ja kestikievaripaikka. Espoossa oli 1700-luvun lopulla runsas pitkittäissuuntainen tieverkosto, mutta poikittaisteitä ei juuri ollut. Bembölestä Viherlaakson, Kilon, Leppävaaran ja Mäkkylän kautta Helsinkiin ja Viaporiin johtava maantie oli yksi eniten käytetyistä kulkuväylistä.

Viaporin linnoitustyömaa oli espoolaisille tärkeä kauppakumppani. Rakennustarvikkeet, kuten tiilet ja puutavarat kävivät kaupaksi. Espoon silloiset  tiiliruukit elivätkin kultakauttaan.  Viaporin upseerit ja rakennustyöväki asuivat saaressa perheineen. Vilja- ja karjataloustuotteiden vienti Espoosta Viaporiin kasvoi hiljalleen koko ajan.

Kauppasuhteet toimivat molempiin suuntiin. Viaporin upseerit kiinnostuivat Espoon avarista maisemista ja viljapeltojen reunamien vanhoista taloista, joista jotkut olivat vuosien mittaan jääneet tyhjilleen. Viaporissa vaurastuneet upseerit ostivat ajan hengen mukaisesti jopa kokonaisia kyliä ja rakensivat niiden paikalle ns. upseerikartanoita omaan käyttöönsä. Näitä 1790-luvun kartanoita ovat mm. Carl Nathanael af Klerckerin Träskändan kylän paikalle perustama Träskändan  kartano ja Karl Johan Jägerskjöldin Bodomin kylään perustama Bodomin kartano. Molemmat kylät olivat 1500-luvulta peräisin olevia neljän talon yhteisöjä.

Vallan vaihtuminen toi uudet haasteet

Kun tieto Viaporin antautumisesta taisteluitta kantautui Espooseen, monen mieleen hiipi epävarmuus tulevaisuudesta. Aiempien sukupolvien kokemat kärsimykset ja aineelliset menetykset isonvihan ja myöhemmin koetun pikkuvihan ajoilta herättivät epäilyjä Espoon joutumisesta pitkin Suomenlahden rannikkoa Turkuun marssivien vihollisjoukkojen tekemien ryöstöjen helpoksi kohteeksi.

Venäläisten tulo ei kuitenkaan tuntunut kestämättömältä uhkalta, sillä virkamiehet ja papisto jäivät paikalleen. Myös keisari Aleksanteri I:n lupaukset suuriruhtinaskunnan omien lakien ja uskonnon säilymisestä ennallaan rauhoittivat. Järjestyksen säilymisen varmistamiseksi keisari kehotti kuitenkin suomalaisia vannomaan miehittäjille uskollisuuden valan. Turun piispan kehotuksesta kirkoissa järjestettiin tilaisuuksia, joissa kansalta otettiin uskollisuudenvakuutuksia uudelle hallitusvallalle. Joidenkin espoolaisten mieliin jäi kytemään epäluulo venäläisiä kohtaan. Viaporin upseereiden ostamissa kartanoissa tapahtui omistajan vaihdoksia hiljalleen. Myöskään Träskändan omistaja, ruotsinmaalainen kenraali af Klercker ei palannut enää kartanoonsa Venäjälle hävityn sodan jälkeen.

Sotaa seuranneen laman jälkeen espoolaiset näkivät valoa uuden pääkaupungin, Helsingin suunnalta. Helsinki kasvoi ja sen rakentaminen toi Espoon tiiliruukeille uuden kultakauden Viaporin jälkeen. Kahdenvälinen kaupankäynti Helsingin kanssa kasvoi ja monipuolistui. Helsingissä oli tarjolla myös työpaikkoja Espoon kasvavalle väkimäärälle, minkä aiheutti naapurikunnista etelään suuntautuva muuttoliike. Espoon kartanot puolestaan tarjosivat merkittävän estradin suuriruhtinaskunnan eliitille.

Pirkko Kivimäki  

Lähteet:

S. Clason: Gustaf  IV Adolf och den europeiska krisen (1913)

L. Stavenov: Den gustavianska tiden 1772-1809 (Sverigens historia till våra dagar X,1925)

Arvi Korhonen: Suomen sota, edellinen osa 1945

Arvi Korhonen, Suomen historian käsikirja, edellinen osa (1949)

Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema, Espoon kaupunginmuseo (1991)

Sirkka Paikkala: Järvi-Espoo, Espoon kaupunkisuunnitteluvirasto (1992)

Eeva Ojanen: Espoon seurakuntahistoria, (1990)

Kuvat: Wikipedia