Kuuluisa hirvenkaataja “Hirvi-Benjamin”

Vuosisadan alussa Velskolan kartanon omisti porilainen apteekkari Avellan. Velskolan mailla Myllyjärven pohjoisrannalla eleli siihen aikaan torppari Palmujuuri, joka ei ollut apteekkarin suosiossa. Nämä herrat käräjöivät tieasioista, taksvärkkipäivistä ja monesta ihan pikkujutusta, sillä seurauksella, että Palmujuuri voitti joka kerta oikeudessa.

Tämä kismitti apteekkaria sen verran, että hän rupesi kutsumaan torpparia Pirunjuureksi ja paikkakuntalaiset ottivat nimityksen omakseen. Aikaa myöten tämä sapetti Palmujuurta sen verran, että hän muutti nimensä Johanssoniksi. Niin myös Palmujuuren pojasta tuli Benjamin Johansson. Älykkäänä, huumorintajuisena ja ennen kaikkea miellyttävänä seuraihmisenä Benjamista tuli aikaa myöten legenda senaikaisessa Suomessa.

Pienen maanviljelyksensä ohella eli Benjamin kalastuksella ja metsästyksellä, päähommana oli kuitenkin hirvien salametsästys, jonka piiriin kuului myös Nuuksio. Hän piti myös kenneliä, jossa koulutti ja kasvatti metsästyskoiria ja koulutti myös helsinkiläishienoston koiria.

Benjamin oli myös jonkinlainen kielimies, koska kyläillessäni siellä hän esitteli minulle, että tämä on koulutettava saksaksi ja tämä englanniksi. Oli kai sen ajan oikku, että koirille piti puhua vieraan maan kieltä.Tunsin joitakin schäferin omistajia, jotka komensivat yksinomaan koiriaan saksaksi.

Benjamin oli hyvä kanteleensoittaja ja laulaja. Ullakoltamme löytyi vuosia jälkeenpäin talteenotettu metrinkorkuinen tolppailmoitus, jossa oli iso kuva Benjamista ja hänen kanteleestaan. Tekstissä luki, että Benjami Johansson pitää iltamat Nuuksion työväentalolla, muistaakseni vuosiluku oli 1920. Lapun alareunassa mainittiin, että suosituimmat kappaleet olivat “Kulkurin valssi ja Kyllikki-Valssi”.

Valokuvaaminen oli myös Benjamin sivuhommia. Hän kiersi ennen sotia maat ja mannut kuvaten ihmisiä. Hän kehitti kuvat itse ja tienasi jonkun markan. Minulla on jäljellä jokunen Benjamin ottama perhepotretti. Vuodesta 1920 Benjamin toimitti omaa lehteä (Nuuksio-lehden kokoista), jonka nimi oli Erämies. Minullakin oli joitakin numeroita, mutta ne ovat vahinko vain hävinneet ajan kuluessa. Nyt ne olisivat arvokkaita, koska ne käsittelivät senaikaista kalastustaja metsästystä, mutta ennen kaikkea kylän ja ympäristöpitäjien asioita. Olen jälkeenpäin saanut käsiini samannimisen lehden, en tiedä olisiko ollut jatkoa Benjamin tekeleeseen.

Benjamin oli vanhapoika ja jutellessamme hän kertoi, että kyllä hänellä oli aikomus mennä naimisiin. Hänen mielestään onnellisen avioliiton kehittämiselle on oltava ensiksi 25 vuotta kihloissa. Benjamin oli ollut vasta 20 vuotta kihlattuna. Morsian asui kyllä jo sadan metrin päässä (Bodomissa) toisessa talossa. Sen mukaan vasta viiden vuoden kuluttua se suuri päivä koittaisi.

Kyselin Benjamilta, kuinka monta hirveä hän oli salaa kaatanut. Hän ei aivan tarkkaan muistanut kaikkia, mutta kyllä niitä yli tuhannen oli. Benjamin mukaan lähipitäjien hirvikantaan verrattuna, Se ei olisi ollut mahdollista. Mutta koska sotien edellä hirvenmetsästys oli vain herrojen hommaa, löytyi jokaikisestä Suomen pitäjästä salametsästyskavereita. Benjamin oli kysytty mies, koska hän osasi asettaa kuulan oikeaan paikkaan hirven kylkeen. Mauseri oli Benjamin tavallisin hirven ampuma-ase, koska ilman perää se oli kätevästi piilotettavissa pompan alle.

Viimeisen kerran kyläillessäni Benjamin luona hän kirjoitti kirjaa, jonka työnimenä oli ‘Tunnetko hirven”. Iloitsin Benjamille, että lopultakin hirvensalametsästys saa oikeutetun paikan Suomen historian sivuilla. Totesin, että Benjamin on oikea mies siihen tehtävään. Benjamin mukaan kirjasta olisi tullut Suomen metsästyksen kuumimpaa tavaraa, mutta kirja ei koskaan valmistunut, koska Benjami kuoli vähän tämän jälkeen omaan keinutuoliinsa. Hän istui siinä vielä kolme päivää, ennenkuin hänet löydettiin.

Viime tapaamisella Benjamin ei ollut ihan vielä jäänyt kennelhommaansa, vaan koulutti yhä mäyräkoiria, jotka asuivat rakennuksen alla ja päästettiin lattiassa olevasta luukusta syömään. Hänellä oli myös Nalle-niminen kesy punakettu, jota hän tekoluolissaan käytti koulutusobjektina.

Benjamin lintulauta oli erikoslaatuinen. Noin kahden metrin etäisyydelle ikkunan ulkopuolelle oli pystytetty kahden metrin korkuinen tolppa, jonka päähän oli naulattu nyljetty ketunruho. Kärppä juoksi ylen aikaa tolppaa ylös ja alas ja nakerteli kettua, joka oli jo koluttu ihan luurangoksi. Benjamin mukaan se söi talven aikana kaksi ruhoa ja toinen oli varalla, jos piti kohta vaihtaa. Tämä kärpän salamannopea liikkuminen varmaan lepuutti vanhan metsästäjän silmää.

Joskus sotia edeltävinä aikoina Benjamin ajokoira oli ajanut ketun meitä lähellä olevaan luolaan, ja hän tuli hakemaan apua ketun esille kaivamisessa. Ilta olijo myöhäinen ja homma päätettiin jättää seuraavaan päivään. Epäilimme samalla velipojan kanssa, että aamuun mennessä kettu olisi jopeninkulmien päässä. Benjamin vakuutti, että näin ei tule käymään. Benjamin asetti turkkinsa maahan, heitti sen päälle haulikkonsa, ja koira tuli sen viereen. Epäilimme vielä, että aamuun
mennessä olisi hyvä haulikko mennyttä kalua. Benjamin usutti , että koettakaapa ottaa haulikko pois, jos uskallatte. Eipä tehnyt mieli yrittää. Benjamin palasi aamulla mäyräkoira repussaan ja toi ruokaa kaverilleen. En ole ennen enkä jälkeenpäin kokenut sitä näkyä, kun koiralta aivan kuin putosi raskas kahle pois, kun Benjamin sitä tervehti ja hyväili. Niin tiivistä sidettä ihmisen ja eläimen välillä en ole nähnyt.

Benjamin ei ollut varma, osasiko koira lukea, mutta jokaisen hänen sanansa se ymmärsi. Mäyräkoira laitettiin luolaan ja tappelurähinän mukaan paikallistettiin paikka, mistä piti kaivaa. Hetken perästä ketun pää oli näkyvissä. Benjamin keplotteli sen elävänä hanskat kädessä nahkapussiin. Vaikeinta oli irrottaa mäyräkoira ketun takavilloista.

Benjamin eräs jahtikaveri kehui, että Benjamin oli opettanut hänestä ensiluokkaisen salametsästäjän. Hän siis kertoi, kuinka Benjamin paransi omituisella tavalla suhteensa poliisiin. He olivat kaataneet salaa kolme hirveä Backbyn maastossa. Kaksi hirvistä kaatui ohikulkevan maantien ojaan, josta niitä Oli mahdoton korjata huomiota herättämättä. Kolmas hirvi sen sijaan juoksi ehkä satametriä tieltä pois. Benjamin ei tästä hätkähtänyt, vaan soitti poliisille, että taas ovat salakytät olleet asialla. Poliisit korjasivat pois ne kaksi maantien lähellä ollutta ruhoa tämän kaverin ystävällisellä avustuksella. Poliisien poistuttua Benjamin sanoi, että nyt on meidän vuoro ja niin he mestaroivat itselleen kolmannen hirven melkein laillisesti!

Sosiaalihommana nuuksiolaiset pitivät Benjamin hirven kaatoja. Itse en Benjamin lupauksista huolimatta joutunut koskaan syömään näitä lihoja. Sopimuksen mukaan minun piti hakea lihoja, mutta Benjamin pahoitteli, että lihat on Mäntsälässä. Mäntsälän kapina oli juuri silloin menossa ja sillä haavaa niitä ei saatu pois.

Benjamin otti osaa myös moneen lailliseen hirvijahtiin. Sota-aikana hirvijahdissa ollessaan saksalainen upseeri ampui häntä käsivarteen ja Benjamista tuli puoli-invalidi ja lainkuuliainen mies.

Tarkoitukseni on tuoda esille sitä henkeä. joka vallitsi Suomen saloilla vuoteen 1945 saakka ja joka jäi Benjamilta kirjoittamatta. Tunsin muitakin nuuksiolaisia salakaatajia ja jonkun ulkopitäjäläisenkin, jotka byrokraattisten lakien takia näin jatkoivat kapeata leipänsä. Omien sanojensa mukaan Benjami ei koskaan kysynyt, kuka omisti hirvet. Tekeehän hirviemo pari vasikkaa lupaa kysymättä joka vuosi.

Minun tekee mieleni yhtyä nuuksiolaisten kommenttiin, joka oli siihen aikaan vallitsevana: Benjamin oli reilu mies, hän ei ollut kade eikä mustasukkainen.

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 1/92