Nuuksion hevoshullut

Todellisen suurtyön tehneenä hevonen on menettänyt arvonsa, mutta onhan sillä kunniankenttänsä jäljellä ratsuna ja ravurina. Varmaan tosi luonnonystävä pitää sitä maisemien monipuolistajana ja luonnon rikastuttajana.

Komeana luontokappaleena hevonen ansaitsee terveytensä ja henkensä pitämisen ja vähän helpommalla pääsemisen kiitokseksi siitä korvaamattomasta työstä, jota se on monasti pakotettu tekemään ihmiskunnan hyödyksi ja ihmisen elintason kohottamisen puolesta.

Esi-isiemme ja itsenäisymisemme aikaan tuskin ilman hevosta olisi ollut senkään verran leipää ja asumuksia mitä oli. Oltiinhan tässä joku aika sitten vielä maailman rikkainpiin maihin kuuluvia ja jos ihan rehellisiä ollaan niin hevosella oli siinä mahdottoman suuri osuus. Suomen sotia käyneenä miehenä tiedän, että suurempi olisi ollut nälkä ja moni olisi tukehtunut haavoihinsa ilman näitä sitkeitä ja jaloja eläimiä.

Tiedän että joidenkin uskontojen mukaan sika ja käärme ovat vihattuja pirun tekeleitä, mutta en tiedä mikä villitysprofeetta on saanut nuuksiolaiset vihamaan hevosta. Sivuteitten varsiin on ilmestynyt ratsastuskieltotaulujaja tiekuntien kokouksissa pohditaan kuinka paljon mahtaa ratsastaminen tärvellä heidän tietään.

Minusta tällainen ei ole mitään luonnonsuojelua, joka muuten niin pyhä asia Nuuksiossa on. Monen tuntoiseksi ja järkeiseksi se ihminen on luotu. Naapurinani asui aikoinaan 90-vuotias mies, joka oikein jumaloi koiraa, mutta tulipa kissa pihalle, niin se sai kuulla täyspitkän saaman pirusta ja helvetistä ja kiviä persuuksiinsa niin paljon kun vanha mies kerkisi lappomaan.

En tiedä onko se vanhuudenhöperyyttä tai kykenemättömyytä seurata ajan henkeä, että pidän sitä iloisena yllätyksenä, kun tulee hevonen ja vaikka useampikin vastaan tiellä. Ajattelen silloin, että pian ovat poissa nämä nuoruuden ja elämän muistot, kun vielä oli tiellä romanttisesti kiemurtelevat hevosen jäljet ja sen tilalla on kivikova sementti ja mieli sen mukainen.

Suomessa oli kolmekymmentäluvulla miljoonakaksisataatuhatta hevosta ja Espoossakin varmaan yli neljä tuhatta ja lehmiä tuplaten. Kumma kyllä ne eivät silloin pilanneet luontoa vaan se mikä nykyään on saastetta otettiin melkein grammalleen talteen ja kierrätettiin puhtaaksi viljaksi ja juurikasveiksi. Kireitä ovat luonnonsuojelijat nykyään, jos olisivat vuosisadan alkuaikaiset tavat jäljellä niin varmaan olisivat sakot ja linnanreissut niskassa.

Isäni kertoman mukaan kaikki helsinkiläisten ulosteet ja saasteet ajettiin lähipitäjien pelloille hevospelein ja kompostoitiin suomudan kera kesantomaille. Suomenojan kartanon töissä kun oli, joutui hän tätä haisevaa hommaa silloin tällöin tekemään ja kun ei päiväsaikaan saanut tällaista kuormaa kaupungin halki ajaa, oli se aina yökeikka.

Kun isäni sitten muutti Nuuksioon ja oli Punjon kartanon töissä oli hänellä sama keikka edessä. Hänen mukaansa Punjon maat saivat saman voitelun laidasta laitaan ja pellot sen kuin tekivät paljon ja hyvää satoa.

Kesäisin helsinkiläiset ajoivat myrkkynsä proomuilla saaristoon ja pitäjien rannikkoviljelmille ja sen ajan deodoranttihajua riitti lastauspaikoilla koko kesän. Hevosen puolustusta tämäkin, koska sen hajuun voi tottua, mutta ihmisen hajuun ei koskaan muuta kuin omaansa?

Ihan lainsuojaton hevonen sentään ei taida vielä Nuuksiossa olla, koska vielä eilen kävelin sellaista kylätietä myöten, jossa oli taulu “HEVOSIA TIELLÄ”. Mielessäni kävi, että onpa vielä yksi tielautakunta joka on hevosvihasta irti ja tietää, että nykyaikainen hyvinkehittynyt auto lipuu leikiten hevosen jäljen yli.

Hevos- ja ihmisystävyyttä toivotan kaikille nuuksiolaisille ainakin tämän kasvihuonetalven yli.

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 3/93