Historia toistaa itseään

Träskändan kartanon varakkain omistaja Aurora Karamzin suunnitteli 1850-luvulla rakentaa asunnottomia vanhuksia varten kaksikerroksinen kivitalon Petaksen ja Träskändan puiston rajalle. Pitäjän päättäjät eivät suunnitelmasta silloin innostuneet, sillä pitäjään oli juuri vuonna 1851 saatu uusi ruotujakolaki. Aurora Karamzin rakennutti sen jälkeen kartanonsa piha-alueelle 20-paikkaisen köyhäintalon palveluksessaan olleille ja pitäjän muille asunnottomille nais- ja miesvanhuksille. Tämän köyhäintalon vihkiäisiä vietettiin lokakuun alussa 1861. Köyhäintalon historiasta tiedetään, että rakennus paloi 1860-luvulla, jolloin vanhukset siirrettiin Aurora Karamzinin omistamaan Dalsvikin kartanon päärakennukseen, joka kunnostettiin asukkaiden uudeksi asuinpaikaksi.

Aurora Karamzinin kuoleman jälkeen köyhäintalon toiminta lakkautettiin. Perinne jatkui Aurora Karamzinin perustaman Helsingin Diakonissalaitoksen yhteyteen rakennetussa vanhainkodissa. Espoossa Träskändan kartanosta tuli jälleen asunnottomien vanhusten koti vuonna 1926.

Träskändan kartanon päärakennus

Espoon vanhusten laitospalvelujen hallinto vuodesta 1919 alkaen

Kunnalliskodin perustamisen toimenpano kuului vuonna 1919 toimintansa aloittaneelle köyhäinhoitolautakunnalle. Lautakunta nimitti kunnalliskodin johtajan ja valvoi alussa kunnalliskodin toimintaa.

Kun vuoden 1923 alussa voimaan tulleessa Köyhäinhoito-ohjesäännössä määriteltiin uudet kunnalliskodin toiminnalliset puitteet, otettiin ne käyttöön Espoossa heti samana vuonna. Huhtikuussa 1923 lautakunta nimitti kolmi-jäsenisen johtokunnan, jonka tehtävänä oli sittemmin tarkoin valvoa kunnalliskodin oloja ja tehdä tarvittavat esitykset köyhäinhoitolautakunnalle kunnalliskodin kunnossapidosta, talousarviosta ja lääkärinhoidosta sekä ohjata kunnalliskodin johtajan toimintaa.

Johtokunta toimi lautakuntien alaisena valvontaelimenä vuoteen 1973 saakka, jolloin päätösvalta siirtyi sosiaalilautakunnan huoltojaostolle vuosiksi 1973 - 1985 ja vuosiksi 1985 - 1989 saman lautakunnan palvelujaostolle. Päätösvalta siirtyi Espoon keskuksen aluejaoston alaiselle yleisjaostolle 1990 – 1992 ja vuonna 1993 sosiaali- ja terveystoimen yhdistyessä Matinkylä – Olarin aluejaostolle sekä vanhusten laitoshuollon tulosyksikön johtajalle ja vuodesta 1997 alkaen sairaala- ja laitospalvelujen johtajalle. (Aurorakodin arkistotieto.)

Espoon kunnan kunnalliskoti Träskändan kartanoon

Espoon kunnalliskotitoiminta alkoi salaneuvos A. L. Bornin lahjoittamassa Gunnarsin tilan vanhassa kartanossa vuonna 1920. Kolmen vuoden kuluttua kunnalliskotirakennus tuhoutui tulipalossa korjauskelvottomaksi. Vanhukset majoitettiin väliaikaisesti Lahnuksen tilan päärakennukseen. Espoon kunta päätti vuonna 1926 perustaa kunnalliskodin Träskändan kartanoon, jonka kunta oli ostanut tohtori Adolf Törngreniltä vuonna 1923. Kartanon uusi päärakennus oli valmistunut 1922 ja oli hyvässä kunnossa.

Kartanorakennuksen avara sisääntuloaula ensimmäisessä kerroksessa sekä kalustettu sali ja ruokasali huokuivat vanhaa herraskartanoilmapiiriä. Hoidokkien huoneet ja tarvittavat hoito- ja aputilat rakennettiin toiseen kerrokseen ja osittain ensimmäisen kerroksen päätyyn. Rakennuksessa oli suurehko kirjastosali sekä muutama henkilökunnan asuinhuone. Avara ullakko oli vapaata tilaa. Keittiö oli ensimmäisessä kerroksessa kellareissa pidettyjen tarvikevarastojen lähituntumassa.

Ensimmäisinä vuosina huollettavia vanhuksia kunnalliskodissa oli vaihdellen 40 - 48. Puutteelliset asunto-olot ja vuosikymmenen vaihteessa alkanut taloudellinen lamakausi vaikuttivat Espoossa 1920 - 30-luvuilla vallinneeseen huomattavan korkeaan laitoshoidon tarpeessa olevien vanhusten määrään. Työttömyysaste oli korkea ja etenkin vanhusten omin voimin suoriutuminen kävi ylivoimaiseksi. Kun 1930-luvun lopulla alkoi talvisota, vanhusten avoelämässä selviytyminen vaikeutui vielä tuntuvammin.

Kunnalliskodin henkilökuntaan kuuluivat alkuvaiheessa johtajatar, sairaanhoitajatar ja kolme naisapulaista ja yksi miesapulainen. Vuosi-kymmenien kuluessa henkilöstömäärän kasvuun vaikuttivat hoitopaikkojen lisääntyminen, hoidettavien vanhusten kunnon aleneminen ja hoito¬toimenpiteiden monipuolistuminen.

Hoidettavien oikeudet ja velvollisuudet kunnalliskodissa vuoteen 1945

Perustamisajankohdasta alkaen toisen maailmansodan päättymiseen saakka kunnalliskoti oli periaatteessa suljettu laitos. Tavallisimmat syyt kunnalliskotiin sijoittamisessa olivat köyhyys eli kyvyttömyys elättää itsensä tai sairaus ja vanhuudenheikkous. Laitoshoitoon sijoittaminen tapahtui viranomaisten päätöksellä. Useissa kunnissa toteutettiin vuoteen 1945 saakka sääntöä, jonka mukaan laitoshoitoon sijoitetut asetettiin holhouksen alaiseksi, jolloin he menettivät osittain yhteiskunnalliset oikeutensa. Taustalla oli ajatus, että hoitokustannukset ovat kunnan antama köyhäinhoitoapu, jonka saaja maksaa osallistumalla laitoksen töihin. Joissakin kunnalliskodeissa vanhukset osallistuivat palkkalaskennassa huomioituihin laitoksen töihin, mutta tavallisimmin henkilökohtainen hoidon aiheuttama velkataakka pikemminkin lisääntyi.

Kunnalliskodissa noudatettiin laitoksen asettamaa päiväjärjestystä, jossa aamuherätys ja ruokailuajat sekä iltaohjelma tapahtuivat määrätyssä aikataulussa. Päiväjärjestyksen puitteissa suoritettiin pakollisia työtehtäviä. Hoidokkien kunnalliskodissa alkaneesta työvelvollisuudesta kehittyi vuosien mittaan vanhustenhoitolaitoksissa vakiintunut ohjattu käsityö- ja askartelutoiminta, jota myöhemmin on jatkettu kehittämällä hoito-ohjelmaan soveltuvia realiteettiterapioita.

Kunnalliskoti uuden sosiaalilautakunnan alaisuuteen

Toisen maailmansodan jälkeen säännöstelyistä vapautuminen kevensi myös kunnalliskotien elämää. Samoin sotien jälkeen alkanut sosiaalihuollon lakisääteinen kehitys kulki humaanimpaan suuntaan, mikä vaikutti myös kunnalliskotien toimintasäännöksiin. Kunnalliskodeista poistettiin hoidettavien holhouspykälä.

Vuonna 1950 annetun sosiaalihuollon hallintoa koskevan lain nojalla kuntiin piti perustaa suppean huoltolautakunnan tilalle kaksiosastoinen sosiaalilautakunta sekä yli 4000 asukkaan kuntaan tuli perustaa sosiaalijohtajan tai -sihteerin virka. Samana vuonna saatiin laki kunnallisista kodinhoitajista. Espoon kunnanvaltuusto hyväksyi välittömästi sosiaaliohjesäännön ja kodinhoitotoiminnan mukaiset toimenpiteet. Huoltolautakunnan tilalle nimitettiin sosiaalilautakunta, joka jakautui yleiseen osastoon ja huolto-osastoon. Vuonna 1951 perustettiin sosiaalijohtajan virka ja eräitä muita sosiaalialan virkoja sekä palkattiin kolme kodinhoitajaa. Sosiaalihuollon henkilökunnan määrää kasvatettiin vuosien mittaan tarpeen mukaan.

Kunnalliskodin ensimmäinen laajennus

Kartanon päärakennuksessa olevat 54 paikkaa osoittautuivat riittämättömiksi kohta sotavuosien päättymisen jälkeen. Lisäksi vanhan rakennuksen työtilat eivät vastanneet enää niitä vaatimuksia, joita entistä huonokuntoisempien vanhusten hoito edellytti. Kun Espoon väkiluku alkoi rauhan palattua kasvaa nopeaa vauhtia siirtolaisasutuksen ja muuttoliikkeen seurauksena, johti se pitkäaikaiseen asuntopulaan. Asunnottomien tai huonokuntoisissa asunnoissa asuvien ja sairauksia potevien vanhusten sijoittaminen kunnalliskotiin muodostui useissa tapauksissa ainoaksi oikeaksi ja toivotuksi ratkaisuksi. Myös yleinen ilmapiiri suhtautumisessa kunnalliskotia kohtaan oli muuttumassa. Vaivaishoitokäsite unohtui vähitellen. Uudistunut lainsäädäntö ja koulutettu terveyden- ja sosiaalihuollon henkilökunta takasivat asiallisen kohtelun ja turvallisen vanhuudenkodin myös kunnalliskodissa.

Aurorakodin lisärakennus

Vuonna 1953 kunnalliskodin alueelle valmistui arkkitehti Erich von Ungern-Stenbergin suunnittelema lisärakennus, jossa oli 44-paikkainen sairasosasto ja uusi laitoskeittiö, ruokasali, pesula ja sauna.

Kunnalliskodin johtajattarina vuosina 1930-luvun puolivälistä vuoteen 1952 toimivat T. Ginman ja Ester Penni, molemmat yhdeksän vuoden ajan. Heidän jälkeen vuoden ajan oli johtajattarena Saimi Suomi ja hänen jälkeensä ensimmäinen miesjohtaja Per Lindberg johti taloa kaksi vuotta.

Ensimmäinen pitkäaikainen johtaja, Georg Mäkinen, tuli kunnalliskodin palvelukseen syyskuussa vuonna 1955. Hän toimi johtajana vuoteen 1992 eli yhteensä 37 vuotta. Hänen pitkä toimikautensa mahdollisti suunnitelmallisen toiminnan kehittämisen ja kodinomaisen arvostetun ilmapiirin luomisen vanhusten hoitoyhteisöön. Hänen aikanaan myös edellisen vuosisadan kartanomainen miljöö oli tunnistettavissa. Kartanon historiallinen tausta ja vanhainkodin ajanmukainen toimintalinja herättivät laajalti kiinnostusta sekä kotimaassa että ulkomailla ja toivat lukuisia vierailuryhmiä tutustumaan Auroran vanhainkodin toimintaan ja samalla kuuluisan kartanon kauniiseen ympäristöön.

Kunnalliskoti uuden ajan kynnyksellä

Kunnalliskotiin hoitopaikkaa jonottavien määrä olemassa oleviin paikkoihin nähden oli moninkertainen. Ympärillä vallitseva asuntopula sotien jälkeen voimistuneen muuttoliikkeen vuoksi vaikeutui jatkuvasti. Vanhusten keskuudessa Auroran kunnalliskodin suosio oli kasvussa, sillä vanhat käsitykset vaivaistaloasukkaiden hoitolaitoksesta unohtuivat vähitellen, ja vanhusten mielissä pitkien sotavuosien jälkeen vallannut uupumus piti yllä toivoa päästä loppuelämäkseen lepäämään vanhainkotiin.

Vuoden 1956 alussa Espoon kunnanhallituksen puheenjohtaja antoi kunnalliskodin uudelle johtajalle tehtäväksi perehtyä Etelä-Suomen suurimpiin ajanmukaisiin vanhainkoteihin, niiden uusien hoitotilojen toimivuuteen ja huomioon otettaviin epäkohtiin. Tarkoituksena oli koota näin kokemusperäistä tietoa Espoo kunnalliskodin laajennushankkeen suunnittelua varten. Kunnanhallitus oli päättänyt rakentaa kunnalliskodin yhteyteen lisärakennuksen, jossa on 100 hoitopaikkaa sekä muut lisätoimintoja varten tarvittavat tilat. Lisäksi ohjelmaan kuului kaksi rakennusta henkilökunnan asuntoja varten.

Johtaja Mäkinen kertoi haastattelussa, että hän perehtyi 1956 vuoden alussa Helsingissä Kustaankartanon, Tampereella Koukkuniemen ja Turussa kaupungin vanhainkoteihin sekä joihinkin muihin Etelä-Suomen vanhain¬koteihin, ja keräsi niistä kokemuksia vastaavanlaisen hoitolaitoksen suunnit¬telua varten. Samana vuonna Espoossa perustettiin työryhmä suunnit¬tele¬maan uutta lisärakennusta Espoon kunnalliskodin yhteyteen. Arkkitehtina oli Erich von Ungern-Stenberg, joka oli suunnitellut myös vuonna 1953 valmis¬tuneen lisärakennuksen. Jo vuonna 1957 valmistui uusi 100-paikkainen hoitorakennus, johon rakennettiin myös askartelu- ja voimistelu¬tilat sekä toimisto ja muita toimitiloja. Samana vuonna piha-alueen reunaan valmistui kaksi henkilökunnan asuinrakennusta, toinen perheille ja toinen yhdenhengen huoneita käsittävä ”Pipsala”.

Kunnalliskodin henkilökunta

Sadan hoitopaikan lisäys ja uuteen rakennukseen suunnitellut lisätoiminnat merkitsivät huomattavaa henkilökunnan lisätarvetta. Jo edellisen uudisrakennuksen valmistuessa olivat erikoishoitotehtävät lisääntyneet ja tarkentuneet, mikä edellytti myös hoitohenkilökunnan valinnassa noudatettavan terveydenhuoltohenkilöstölle asetettuja pätevyysvaatimuksia.

Kunnalliskoti sai osa-aikaisen lääkärin sekä ylihoitajan vuonna 1957. Vanhusten hoito-osastokohtainen toimintavastuu kuului osastonhoitajalle ja muille osaston sairaanhoitajille. Koulutettujen apuhoitajien tehtävänä oli huolehtia hoidettavien perushoidosta, kuten vanhusten päivittäisestä puhtaudesta, ruokailusta ja vuoteiden sijaamisesta. Hoitoapulaiset hoitivat osaston potilasruokailuun liittyvät tehtävät ja osaston siivouksen. Kylvettäjät, jotka olivat osastojen yhteistä henkilökuntaan, kylvettivät ja saunottivat määräajoin osastojen vanhukset. Ammekylpy oli vielä 1950-luvulla monen vanhuksen mielestä, uusi nautinnollinen kokemus.

Kunnalliskodissa oli lääkintävoimistelijoita, myöhemmin fysioterapeuttien nimikkeellä, ja askartelunohjaajia ja toimintaterapeutteja jo 1950-luvun lopulta alkaen. Vanhusten tutkimusten nopeuttamiseksi uuteen hoitolaitokseen oli rakennettu myös oma laboratorio ja myöhemmin rakennukseen saatiin sijoitettua röntgentutkimushuone. Vaativimmat tutkimukset teetettiin laitoksen ulkopuolella. Hoitotyön täydennykseksi vanhuksia varten talossa oli jalkojenhoitaja ja parturi-kampaamo.

Päivärytmi ohjautui vanhainkodin yhteisten ruokailuaikojen mukaan. Päivä alkoi ja päättyi tiettyyn kellonaikaan. Yötyövuoro oli yleisesti kymmenen tunnin mittainen, varhaisimpina aikoina jopa 12 tuntia.

Vanhainkodin keskuskeittiö ja vanhusten ja henkilökunnan ruokasali rakennettiin 1953 valmistuneen hoitorakennuksen yhteyteen. Hoitohenkilökuntamäärän lisääntyessä uuden rakennuksen valmistumisen jälkeen vanhusten ruokailu siirrettiin osastoille ja ruokasalista tuli henkilökunnan ruokasali.

Toisen maailmansodan jälkeinen asuntopula vaikutti moniin asioihin, joissakin tapauksissa jopa ammattitaitoisen työvoiman saantiin. Suurehkon työtekijämäärän palkkaaminen oli helpompaa, jos työnantajalla oli tarjolla asuntoja. Niinpä kunnalliskodin yhteyteen rakennetut asuinrakennukset aikoinaan olivat perusteltuja. Laitoksen uusi johtaja ja lääkäri perheineen muuttivat taloon myös. – Vuosikymmenien jälkeen vielä muistellaan, miten turvallista ja kodikasta elämä siihen aikaan olikaan.

Ammattijärjestöjen perustaminen sukeltautui kuntasektorilla terveydenhuoltoaloille 1960-luvun alussa. Järjestöön liittyminen oli vapaaehtoista, mutta ulkopuolelle jättäytyminen oli epälojaalia. Ammattijärjestöjen edunvalvonta asetti alussa vaikeuksia työvuorojärjestelyissä. Jokaisessa työpisteessä tuli olla kolmen viikon pitävä työvuorosuunnitelma etukäteen nähtävissä. Jonkun työntekijän yllättävä poissaolo oli sääntöjen mukaan korvattava ulkopuolisella sijaisella, sillä poissaolevan työpanoksella ei saanut kuormittaa työvuorossa olevaa muuta henkilökuntaa. Onneksi vuorotyöjärjestelyihin tottunut henkilökunta jousti tilanteissa tarpeen mukaan.

Henkilökuntaa koskeva tärkeä muutos 1960-luvulla oli kuntien yhteisen eläkejärjestelmän perustaminen. Espoon kunnan palveluksessa pitempään olleilla oli mahdollisuus valita, jäävätkö he entiseen Espoon kunnan eläkejärjestelmään vai liittyvätkö he uuden Kunnallisen eläkelaitoksen eläkejärjestelmään.

Kunnalliskoti Aurorakodiksi

Espoon kunta sai 1963 kauppalan oikeudet ja 1972 Espoosta tuli kaupunki. Vanhainkodin virallinen nimi oli edelleen kunnalliskoti. Arkistoaineistossa kunnalliskoti mainitaan 1920 - 1970-luvuilla myös Träskändan vanhainkotina. Sotien jälkeen laitos tunnettiin yleisesti Auroran vanhainkotina ja Aurorakotina. Aurorakodin henkilökunnan anomuksesta vuonna 1974 kaupungin sosiaalilautakunnan huoltojaosto hyväksyi virallisesti laitoksen nimeksi ”Aurorakoti”. Nimenmuutokseen sisältyy ajatus, että nimessä säilyy sukupolville muisto Aurora Karamzinista, hyväntekijästä, joka perusti Espoon ensimmäisen vanhainkodin tälle samalle paikalle.

Aurorakodin henkilökunta esitti 1970-luvulla postilaitokselle posti-konttorin sijoittamista Träskändan puistotien varrella olevaan raken-nukseen. Posti olikin siinä vähän aikaa, mutta postilaitos siirsi sen kuitenkin lähemmäksi asutusta. Ehdotus Pikku-Auroran museopostista ei sen jälkeen myöskään saanut postilaitoksen kannatusta.

Aurorakodissa 1960- ja 1970-luvut olivat toiminnallisesti hyvää aikaa. Päättäjiin ja johtajiin pidettiin avoimia suhteita ja meneillään oleviin hankkeisiin, kuten viljamakasiinin muuttamista kappeliksi tai toimintatilaksi jatkettiin, kunnes ratkaisu löytyi.

Aurorakodissa järjestettiin vanhusten ja henkilökunnan kesken yhteisiä tilaisuuksia, joista jouluaatto nousee ylitse muiden sen vuoksi, että se toistui vuosittain ja silloin kunnan ylin johto vieraili talossa. Mieliin painuva oli myös Espoon kunnan 500-vuotisjuhla, jolloin päätapahtumat järjestettiin Espoon vanhassa kivikirkossa ja Träskändan puistossa.

Kirkko ja Aurorakoti

Aurorakotiin sijoitetut vanhukset ovat eri puolilta Espoota ja heidän hengellinen kotinsa voi olla evankelis-luterilaisessa tai ortodoksi-seura-kunnassa tai muissa hengellisissä yhteisöissä. Jokainen Aurorakotiin tuleva vanhus säilyttää kirkonkirjansa siellä, mihin hänet asuinpaikkansa mukaan on merkitty. Jokaisen oma seurakunta on velvollinen pitämään yhteyttä Aurorakodissa olevaan jäseneensä. Seurakunnat järjestävät vuorotellen muutaman kerran vuodessa ehtoollismessuja ja hartaustilaisuuksia Aurorakodin osastoilla. Kesällä järjestetään Aurorakodin kappelissa laitoksen yhteisiä ehtoollis-jumalanpalveluksia.

Aurorakoti kohti muutosten aikaa

Kuntiin aikoinaan perustetut sosiaalihuollon alaiset hoitolaitokset siirtyivät 1980-luvulla valtion avun piiriin. Samalla vanhusten laitoshoidon tarpeen arviointi sai uuden käänteen. Vanhusten laitoshoitoon sijoittamista alettiin pitää vanhusten elämää rajoittavana toimenpiteenä. Jokaisella tuli olla oikeus asua omassa kodissaan ja saada tarvitsemansa hoito kotiinsa.

Espoossakin vanhusten kotona asuminen oli pian luontevin ja taloudellisin ratkaisu. Myös palvelutalossa asuminen, jossa vanhus saattoi ostaa tarvitsemansa palvelut, hyväksyttiin kotona asumiseen rinnastettavana ja yhteiskunnalle laitoshoitoa edullisempana. Laitoshoito todettiin turvalliseksi ratkaisuksi pysyvästi kokonaisvaltaista hoitoa tarvitsevien kohdalla. Näissä tapauksissa vaihtoehdon tarjoaa kotihoito omaishoitajan avulla. Aurorakotiin sijoitetut vanhukset olivat laitoksen toiminnan alkuaikoina suhteellisen hyväkuntoisia. Johtaja Mäkinen muisteli, kuinka vanhukset tulivat ilman saattajaa vuorolinja-auton kyydissä lähipysäkille, ja sieltä kapsäkkiään kantaen kävelivät pihaan. Elintason kohentuessa vanhusten laitokseen sijoittaminen johtui harvoin puutteellisista asunto-oloista. Yleisin syy oli terveyden ja yleiskunnon heikkeneminen..

Valtionapuun siirtymisen jälkeen yleinen vanhuspoliittinen ohjelma oli suuntautunut vanhusten laitospaikkojen supistamiseen ja avohoitopalvelujen lisäämiseen ja monipuolistamiseen. Espoossa määrätietoinen vanhuspalvelujen kehittäminen käynnistyi 1980-luvun alkupuolella. Kaupungin organisaatiossa yhdistynyt sosiaali- ja terveystoimi laati määräajoin uudistettavan vanhuspoliittisen ohjelman, joka on palvelurakenteen arviointi ja kehittämisohjelma. Ohjelma koskee kaikkia alueellisten sosiaali- ja terveyskeskusten sairaala- ja laitospalvelujen yksiköitä.

Vanhusten palvelujen kehittämisohjelmassa vedotaan vanhusten omatoimisuuteen, tarkoittaen yksilöllisen itsenäisyyden ja valinnanvapauden kunnioittamista sekä aktiivisen toimintakyvyn ylläpitämistä.

Vanhusten edunvalvojana ja puolestapuhujana kunnallisessa päätöksenteossa toimii vanhusneuvosto, johon valitaan neljätoista varsinaista jäsentä ja jokaiselle varajäsen. Jäsenistä kahdeksan valitaan vanhusjärjestöistä ja kuusi kaupungin hallintokunnista Vanhusneuvostolla on puheenjohtaja ja sihteeri.

Vuosikymmenet 1950 - 1990 olivat Träskändan kartanoon sijoitetun Aurorakodin yhtenäisen hallinnon ja toiminnan eheytyksen ja kehityksen nousukautta. Kunnalliskodista kehittyi ajanmukainen arvostettu vanhusten hoitokoti, jolle annettiin nimeksi Aurorakoti. Myös itse Träskändan kartanolla oli aikoinaan loistokautensa ja jonka valtiattaren toiminta myös vähäosaisten hyväksi oli merkittävä.

Aurorakodin toimintaa 37 vuotta kehittänyt johtaja Georg Mäkinen siirtyi viettämään ansaitsemiaan eläkepäiviä vuonna 1992. Pian sen jälkeen hoito-osastojen henkilökunnan yhteinen esimies, ylihoitaja, siirtyi Aurorakodista hallintokunnan muihin tehtäviin.

Aurorakoti 2000-luvulla

Nykyinen Aurorakoti ei ole hallinnollisesti yhtenäinen vanhusten hoitolaitos, vaan Aurorakodissa on useita kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelujen vanhuspalvelujen toimipisteitä.

Asiakashoito-osastoja Aurorakodin alueella on seuraavasti: Osasto I on saneeratussa entisessä henkilökunnan perheasuintalossa. Tämä on ”poikkeavien nuorten” osasto ja kuuluu sairaalalaitospalvelujen alaisuuteen. Vuonna 1953 valmistuneessa hoitorakennuksessa sijaitsee osasto II, jonka yhdessä kerroksessa on Diacorista siirretty Sofia-koti ja toisessa kerroksessa Leppävaarasta siirretty Ruusu-koti. Vuonna 1957 rakennetussa talossa sijaitsevat pitkäaikaishoito-osastot III ja IV.

Träskändan kartanon päärakennuksen huonon kunnon ja lisääntyvän hoitopaikkatarpeen vuoksi kartanoalueen ulkopuolelle Auroraportin kortteliin rakennettiin vuonna 2006 arkkitehti Matti Sanaksenahon suunnittelema ajanmukainen hoitorakennus, johon on sijoitettu muistihäiriöpotilaiden hoito-osastot V ja VI. Uusi rakennus on yhdistetty alueen muihin hoitorakennuksiin maanalaisen tunnelin kautta.

Laitoksen ruokapalveluja, kiinteistöpalveluja ja pyykkipalveluja hoitavat ulkopuoliset toimipisteet.

Aurorakodin jokaisen yksikön esimies vastaa oman toimipisteensä hallinnosta ja toiminnasta. Hän palkkaa henkilökunnan, tilaa tarvikkeet ja huolehtii, että hoitotoimenpiteissä, työajoissa ja kulutuksessa noudatetaan yleisesti hyväksyttyjä laatumittareita.

Vanhusten lääkäripalvelut hoidetaan ostopalveluina. Erikoishoitopalvelut. kuten fysioterapia tilataan tarvittaessa. Yhteistyö ulkopuolisten toimitsijoiden kanssa kuuluu esimiesten toimenkuvaan.

Aurorakoti on hajautettu pieniin toimintayksiköihin, jotka kuuluvat osina ulkopuolisiin suurempiin kokonaisuuksiin. Yksiköiden henkilökunnan keskinäinen kanssakäyminen on vähäistä, mikä estää yhteisten toimintojen ylläpitämisen. Tällaisessa työympäristössä ei synny eri toimipisteiden keskinäistä yhteishenkeä, eikä yhteistä sosiaalista vastuuta esimerkiksi vanhusten virkistystoiminnassa. Aurorakodin edellisen organisaation aikana kodin palvelukseen tulleet työntekijät tiedostavat hyvin nämä puutteet ja toivovat tähän epäkohtaan korjausta. Vanhusten virkistystoiminnan ja hoitohenkilökunnan työmotivaation ylläpitämiseksi yhteisöllisyys on korvaamaton voimavara.