Kansanopetuksen lähtökohdat

Yleinen lukutaidon opetus maassamme alkoi kristinuskon juurruttamisena kansaan. Espoossa kuten koko maassa kansan lukemaan opettaminen jäi pappien tehtäväksi. Katolisen kirkon aikana pappien kirkollisena kielenä oli latinankieli, mikä vaikeutti maallikon kirkollisten toimitusten sisällön ymmärtämistä. Pakolliset katekismuksen käskyt ja rukoukset perustuivat usein ulkolukuun, joten niiden perusteella lukutaidon arviointi vääristyi.

Espoon tuomiokirkon seinillä on nähtävissä kuutisenkymmentä keskiajalta peräisin olevaa kuvaesitystä, joiden pääteemana on kristinuskoon perustuva ihmissuvun pelastushistoria. Tutkijat ovat arvioineet maalausten tarkoituksena aikoinaan olleen havainnollistaa Raamatun tapahtumia ja auttaa kirkossa kävijöitä ymmärtämään kristinuskon sanomaa aikana, jolloin lukutaito rahvaan keskuudessa oli vielä vähäistä. Se että kuvat on sovitettu seinille suorakaiteen muotoisiin kehyksiin, on arvioitu viittaavan keskiaikaisiin puu- ja vaskipiirrossarjoihin, joita silloin pidettiin köyhien ja oppimattomien raamattuna. 

Uskonpuhdistuksen jälkeen oletettiin, että luku- ja kirjoitustaito oli yleistynyt aikuisväestön keskuudessa. Vanhemmat oli velvoitettu opettamaan lapsilleen kotona lukutaidon aakkoset ja kristinopin peruskysymykset. Lukuisat huomautukset rovastin- piispantarkastusten kirkonkirjamerkinnöissä paljastavat kuitenkin sen, että kansan lukutaidon taso pysyi vielä vuosisatoja vaihtelevan heikkona.

Lukutaidon ja kristinopintuntemisen kohentamiseksi Turun konsistori määräsi vuonna 1740 seurakunnat aloittamaan 3-4 kk pituisen rippikoulun nuorille. Jokaisen rippikouluun pyrkivän oli osattava lukea sisältä ja katekismus piti osata ulkoa. Suoritettuaan rippikoulun nuori pääsi ripille ja ehtoolliselle. Papit myös määrättiin kuulustelemaan läsnäolijoilta saarnan sisältö jumalanpalveluksen jälkeen. Pappien oli valvottava kansan tietoja myös yksityisillä kotikäynneillä ja kinkereillä.

Papisto koki jatkuvaa riittämättömyyttä kansan lukutaidon opettamisessa. Vuonna 1762 he esittivät yleisessä valituksessaan valtiopäiville, että jokaiseen pitäjään pitäisi palkata koulumestari. Anomus sai aikaan kuninkaallisen päätöksen koulujen perustamisesta. Mutta haluttomuudesta ryhtyä ylimääräiseen rahankeruuseen päätös ei johtanut toimenpiteisiin.

Espoon seurakunnasta oli vuonna 1766 lähetetty Turun piispalle ja konsistorille kirje, jossa pyydettiin Carl Lihrin nimeämistä pedagogiksi Espooseen. Palkkausmäärärahojen puuttuessa koulumestaria ei kuitenkaan voitu palkata.

Syyskäräjillä 1768 Ruotsin kuninkaan esittämä koulun perustaminen oli jälleen esillä. Espoolaisia kehotettiin keräämään keskuudestaan rahaa koulutalon rakentamiseen ja koulumestarin palkkaamiseen. Pitäjäläisten mielestä ajat olivat ankeat ja rahaa oli niukasti, joten hankkeen toteuttaminen tälläkin kertaa jäi. Köyhien perheiden lasten kouluttamista ei pidetty tärkeänä ja Helsingin triviaalikoulu oli niin lähellä, että halukkaat vanhemmat voivat lähettää lapsensa sinne. Pitäjän talouden kannalta tämä ratkaisu oli halvin.

Lasten lukutaidon opetus Espoossa 1800-luvulle tultaessa oli edelleenkin vanhempien varassa. Kun rippikoulu tuli säännöllisemmäksi eikä kouluun hyväksytty enää lukutaidottomia, joutuivat kirkkoherra ja pitäjänapulainen, jotka vastasivat rippikoulusta, usein opettamaan erikseen niitä, jotka eivät toisten lailla menestyneet kuulusteluissa. Ennen ehtoolliselle pääsyä nuorten piti osata suurin osa katekismuksen selityksistä ulkoa. Ulkoa opettelun turvin monet läpäisivät rippikoulun heikollakin sisälukutaidolla. Myöhemmin muun muassa Uno Cygnaeus kiinnitti huomiota siihen, että ulkoa opeteltu katekismus antoi vääristyneen kuvan sisälukutaidosta ja luetun ymmärtämisestä.

Arviot pitäjäläisten lukutaidosta vaihtelivat. Lääninrovasti Anders Collin rohkaisi espoolaisia vuoden 1804 tarkastuksen jälkeen, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Mutta jo 1807 piispa Jakob Tengström tarkastuksensa yhteydessä kiinnitti huomiota rippikoulunsa päättäneiden kirjavaan tasoon. Monet tuskin tunsivat kristinopin alkeitakaan. Kappalainen Henrik Tötterman piti syynä pitäjän suurta köyhien määrää, joiden parissa vanhemmat eivät huolehtineet lasten opetuksesta eivätkä nuorten ajoissa rippikouluun pyrkimisestä.

 

Kuva: Jakob Tengström, Turun piispa 1803-1817, Turun arkkipiista 1817-1832. Lähde: Wikipedia.

Kohti koulumuotoista lastenopetusta

Piispa Tengström halusi tutustua Espoossa lasten opetukseen yksityiskohtaisesti. Hän sai kuulla, että sisäluvun opettaminen aloitettiin lasten ollessa 6 - 7-vuotiaita. Lasten vanhemmat saivat käyttää apunaan kylässä asuvia hyviä kirjantaitajia. Köyhien lasten opetuksesta olivat vastuussa myös säätyläiset ja köyhäinhoidosta vastuussa olevat talolliset. Piispa huomauttikin, että köyhäinkassan varoja voisi käyttää köyhien lasten opetuksen edistämiseksi. Erikoista huomiota piispa kiinnitti siihen, että kodeissa oli hyvin vähän kirjoja, jopa virsikirja puuttui useista kodeista.

Siuntion kirkkoherra, lääninrovasti C.H. Forssman suoritti Espoossa tarkastukset vuosina 1825 ja 1836. Myös hän kiinnitti huomiota rippikoululaisten kirjavaan tasoon. Niinpä hän nosti keskeiseksi asiaksi lastenopettajan palkkaamisen pitäjään. Lääninrovasti Forssmanin mielestä vain siten voitaisiin parantaa lasten lukutaitoa ja taata rippikouluun pyrkiville yhtenäisempi taso ja edistää myös rippikoulun vaatimuksia. Seurakunta sai kehotuksen palkata koulumestarin. Hanke lähti etenemään Anders Palmbergin tullessa kappalaisen virkaan. Hän sai tehtäväkseen suunnitella koulumestarin tehtävät ja palkkauksen. Lääninrovasti Forssman piti asiaa hyvänä lähtökohtana ryhdyttäessä lastenopettajan toimen perustamiseen. Vuoden 1836 tarkastuksen jälkeen asetettiin kirkkoherran johdolla kuusihenkinen toimikunta valmistelemaan ohjesääntöä lastenopettajan työtä varten.

Toimikunnan laatima ohjesääntö lastenopettajaa varten valmistui 1837. Ohjesäännön mukaan opettajalta vaadittiin todistukset siveellisestä elämästä, kristinopin taidoista sekä luku-. kirjoitus- ja laskutaidoista. Päätehtävänä oli tavaamisen sekä sisä- ja ulkolukutaidon opettaminen. Erilliskorvauksesta hän sai opettaa kirjoitus- ja laskutaitoa niitä haluaville oppilaille. Päähuolena piti olla köyhien perheiden lasten lukutaidon opettaminen. Opetuksen valvonta kuului papeille. Kirkkoherran tuli valita ne kylät, joissa opetuksen tarve kulloinkin oli suurin. Toimikunta ehdotti opettajan vuotuiseksi peruspalkaksi 60 ruplaa ja 18 riksiä.  Palkka korvaisi köyhien lasten opetuksen ja rahat otettaisiin kirkon- ja köyhäinkassasta. Tilallisten maksuksi määrättiin rupla viisikymmentä kopeekkaa manttaalilta sekä antamaan huone opetusta varten tarvittaessa. Oman ylläpitonsa pitäjillä opettaja maksaisi palkastaan.

Pitäjänkokouksen enemmistö hyväksyi toimikunnan laatiman ohjesäännön ja se lähetettiin tuomiokapitulin vahvistettavaksi. Tuomiokapituli sai kuitenkin samanaikaisesti Espoosta usean henkilön allekirjoittaman valituskirjeen, jossa nämä ilmoittivat, että he eivät hyväksy manttaalin mukaan määräytyvää opettajan palkkausta. He arvostelivat myös köyhäinkassan varojen käyttöä opettajan palkkaukseen ja ehdottivat pitäjänapulaisen viran lakkauttamista ja vapautuneilla varoilla lastenopettajan palkkaamista.

Tuomiokapituli määräsi lääninrovastin johtamaan pitäjänkokousta, jossa on löydettävä kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu lastenopettajan palkkaukseen. Kukaan ei vastustanut köyhäinkassan varojen käyttöä palkkaukseen, mutta lähes kaikki vastustivat manttaalilukuun perustuvaa opettajan palkkaa. Opettajan palkka pieneni tuntuvasti, kun korvaavaa määrärahaa ei voitu osoittaa muualtakaan. Pitäjäläisten päätöstä tuomiokapitulissa käsiteltäessä epäiltiin pätevän opettajan saamista niin pienellä palkalla, joten kirkkoherralle myönnettiin oikeus käyttää köyhäinkassan varoja palkkioksi joko lukkarille tai muulle kirjantaitajalle, mikäli he opettavat köyhiä lapsia.

Pitäjänkokouksen päätös osoitti, että talollisten ja säätyläisten mielestä lastenopettajan palkkausta ei pidetty tärkeänä. Köyhien lasten opettaminen ei saanut tulla kalliiksi. Seitsemän vuoden kuluttua eli vuonna 1844 pidetyssä rovastintarkastuksessa todettiin jälleen lastenopetuksen olevan Espoossa edelleen kotiopetuksen varassa. Papisto oli kantanut lukutaidon kohottamisesta sikäli huolta, että mikäli lukukinkereillä rippikouluun pyrkivien lukutaito oli puutteellinen, heille järjestettiin kesäisin lukuopetusta. Pitäjästä löytyi myös joitakin kirjantaitajia, jotka opettivat lapsia köyhäinkassasta maksetuilla korvauksilla. Eräät opettivat laajemmillakin alueilla kuin kotikylissään. Heistä mainitaan muun muassa Sofia Lind, joka opetti vuosikymmenien ajan Myllykylän ja sen lähialueen lapsia. Toinen oli entinen torppari Emanuel Snäck, joka toimi opettajana Luukin ja Lahnuksen kylissä nauttien neljän ruplan kuukausipalkkaa.

Lasten sunnuntaikoulu

Yksi 1800-luvun puolivälissä kehitteillä oleva lastenopetuksen hanke oli sunnuntaikoulu. Espoossa papiston pitämä rippikoulun esikoulu oli yksi lasten sunnuntaikoulun esikuva, samoin lukkarinkoulu, jossa opetettiin kristinopin alkeita. Myös kruunun viranomaisia kiinnosti kehittää sunnuntaikouluja, joissa voisi jakaa muitakin tietoja kuin kristinoppia. Tosin keisari Nikolai I:n sensuurimääräykset sallivat ainoastaan kristillisyyden opettamisen kansalle. Espoon vt. pitäjänapulainen J.J. Fogelberg halusi kokeilla laajennettua sunnuntaikoulun opetusohjelmaa ja onnistui saamaan senaatilta siihen erikoisluvan. Näin Espoon ensimmäinen virallinen sunnuntaikoulu aloitti toimintansa vuoden alussa 1851.

Koulutunnit pidettiin sunnuntaisin kolmesta kuuteen. Oppilaiksi valittiin palvelusväkeä ja köyhiä lapsia. Oppiaineina olivat katekismus, raamatunhistoria, aapinen, kirjoitus ja laskento. Kirjojen ja muiden koulutarvikkeiden hankkimiseen koulu sai valtionapua. Fogelbergin sunnuntaikoulu lopetti toimintansa vuoden kuluttua Fogelbergin muutettua pois paikkakunnalta.

Lyhyestä toiminta-ajastaan huolimatta koululla oli kauaskantoinen merkitys. Muun muassa Aurora Karamzinin kerrotaan tätä kautta kiinnittäneen huomionsa lastenopetuksen heikkoon tilaan.  Hän lahjoitti tuhat ruplaa pääomaksi, jonka korot tuli käyttää lastenopettajan palkkaukseen. Lahjoitus herätti suurta huomiota ja lahjoittaja sai kiitosta seurakunnan taholta siitä, että hän halusi sivistää tavallista kansaa ja eläytyä kovaosaisten kohtaloihin.

Aurora Karamzinin lahjoituksen ansiosta vuonna 1856 Espoon lastenopettajan toimi julistettiin haettavaksi. Hakijoita oli kolme. Tehtävään valittiin Adolf Fredrik Boberg Kemiöstä, jossa hän oli toiminut vastaavassa tehtävässä. Hänen vuosipalkakseen määrättiin 4,5 % lahjoituspääomasta ja lisäksi kaksi ruplaa manttaalilta. Tehtävänä oli käydä puolentoista vuoden aikana jokaisessa pitäjän kylässä ja opettaa luku- ja kirjoitustaitoa heikoimmin osaaville. Kirkkoherra valitsi kylien kiertojärjestyksen kinkereillä arvioimansa kiireellisyyden perusteella. Opettaja viipyi kussakin kylässä opetukseen vaadittavan ajan. Tavoitteena oli saada kaikki lapset omaksumaan asetetut tavoitteet.

Arkkipiispa Edvard Bergenheimin johtamissa rovastikunnan kokouksissa ja vuoden 1859 synodaalikokouksessa käsiteltiin laajasti kansanopetuksen kehittämistä. Opetuksen tavoitteena pidettiin asioiden ymmärtämistä ulkoluvun sijaan. Katekismusta ei pidetty enää välttämättä parhaimpana kristinopin opetuksen aloituskirjana, vaan havainnollisemmaksi nähtiin raamatunhistoria.

Kuva:  Edward Bergenheim, Turun arkkipiispa 1850-1884, vuonna 1938 julkaistussa postimerkissä. Lähde: Wikipedia.

Lastenopetuksesta oli keisarillinen asetus vuodelta 1858. Siinä säädettiin kylä ja sunnuntaikoulujen ohjelma. Arkkipiispa suositteli papistolle asetuksen mukaista ohjelmaa, mutta kehotti samalla kokeilemaan muitakin mahdollisuuksia.

Vuoden 1861 tuomiokapitulin kertomuksen mukaan Espoossa oli myös kiertokoulu, jota piti vakinainen lastenopettaja. Muutamissa kylissä oli sunnuntai- ja kyläkouluja. Bembölen sunnuntaikoulussa oli 35 - 70 eri-ikäistä tyttöä ja poikaa, joiden opetuksesta vastasivat mamsellit Julia Gadolin, Maria Tötterman ja Emma Vestermarck ja joskus apuna oli urkuri J.A. Gadolin. Albergan kartanossa oli kyläkoulu ja Paul Sinebrychoff oli luvannut aloittaa kyläkoulun omistamassaan Otaniemen kartanossa ja palkata kouluun opettajan. Aurora Karamzin oli palkannut opettajan pitämään koulua Träskändan kylässä. Tämä kouluinnostus osoittautui lyhytaikaiseksi, sillä vuoden kuluttua toiminnassa olivat vain Albergan ja Träskändan koulut. Aika kuitenkin oli kypsymässä pitäjäläisten opetuksen kokonaisvaltaiselle uudistumiselle.       

Keisarin kaksi asetusta

Espoon maalaiskunnan ja Espoon ensimmäisen kansakoulun perustaminen liittyvät keisari Aleksanteri II:n 1860-luvulla antamiin asetuksiin. Vuonna 1865 kunnallishallinnosta annetun asetuksen nojalla entinen pitäjäyhteisö tuli jakaa seurakunnaksi ja kunnaksi. Jaossa seurakunnan hoitoon jäivät kirkolliset asiat ja muiden tehtävien hoitoa varten piti perustaa kunnalliset toimielimet.  Espoossa kunnan ylintä päätösvaltaa käyttämään valittiin kuntakokous, joka kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa 1869. Toimeenpanevaksi elimeksi tuli kunnallislautakunta, joka aloitti toimintansa vuoden 1867 alussa.

Vuonna 1866 annettu kansakouluasetus koski neliluokkaisten kansakoulujen perustamista. Maaseudun lasten alkuopetus jäi edelleen kotien velvollisuudeksi tai kirkollisten lastenkoulujen tehtäväksi ja lasten opetuksen valvonta jäi seurakunnan papeille.

Espoossa kunnallislautakunta asetti ensin kouluasiaa suunnittelemaan komitean.  Kuntalaisten mielenkiinto kansakoulua kohtaan oli nihkeä. Kunnallislautakunta ehdotti komitean työn pohjalta kiertokouluopetuksen tehostamista ja pitäjän jakamista kolmeen kiertokoulupiiriin, joissa kussakin olisi oma opettaja. Kuntakokouksen osanottajat hyväksyivät ehdotuksen ja olettivat 31.3.1869 tekemällään päätöksellä espoolaisten silloisen koulutarpeen tulleen tyydytetyksi.

Espoon kirkkoherra, professori Gabriel Geitlin puuttui asiaan ja korosti kansakoulun suurta merkitystä kunnalle. Hän ehdotti, että kunta vuokraisi koulua varten kirkon omistaman Lagstadin tilan ja lupasi lahjoittaa kunnalle 1 000 mk:n pääoman, jonka korot olisi käytettävä tilan vuokran maksamiseen. Kuntakokous päätti hyväksyä Geitlinin ehdotuksen ja vuokrata Lagstadin tilan koulua varten, rakentaa tilalle koulurakennuksen ja korjata tilan vanhat rakennukset koulun käyttöön. Lokakuussa 1869 asetettiin koulun toimintaa valvomaan johtokunta, johon valittiin kirkkoherra Geitlin, pastori Öller,  herastuomari A. Gestrin ja lautamies Nordqvist. 

Espoon ensimmäinen kansakoulu - Lagstad

Espoon ensimmäisen kansakoulun paikaksi valittiin pitäjän keskusta, jotta matka eri puolilta pitäjää olisi helpoin.  Myös kirkon läheisyyden ja keskustan suhteellinen asukastiheyden vuoksi paikkaa pidettiin kohtalaisen sopivana. Pitäjän etelärannikolta sekä pohjois- ja länsirajan kyliltä oli matkaa kuitenkin 8-17 km. mikä osoittautui lopulta liian pitkäksi lapsille. Lagstadin koulusta muodostuikin muutamassa vuodessa lähiympäristön lasten kansakoulu.

Lähteet:

Eeva Ojanen, Espoon seurakuntahistoria, (1990);
Matti J. Lahti, Espoo - maalaispitäjästä suurkauppalaksi, (1975);
Ragna Ahlbäck, Viisisataavuotias Espoon kunta 1458 - 1958, (1958);
Veli Nurmi, Espoon kansakoulut 1871 - 1921, (1991);
Arja Nissinen, Niina Ropponen, Espoon koulujen historiaa (1983)

Pirkko Kivimäki