Espoon halki lännestä itään kulkee vanha rantatie, jota sanotaan Kuninkaantieksi. Tietä pitkin on aikanaan kulkenut kuninkaita, tai kuninkaan lähettiläitä, jotka ovat vieneet tärkeitä viestejä Tukholmasta aina Viipuriin saakka. Kesällä tien kulkeminen oli hankalaa, koska tiet olivat kehnoja ja kuoppaisia. Lisäksi matkan varrella oli monta hankalasti ylitettävää jokea. Talvella matka taittui paremmin jokien ollessa jäässä ja maa lumen peitossa.

Kuninkaantien varrella oli monenlaisia vaaroja, joita matkalaiset joskus kohtasivat. Ryövärit vaanivat matkalaisten omaisuutta ja hevosia tai nälkäiset sudet uhkasivat käydä heidän kimppuunsa. Mutta eniten matkalaiset pelkäsivät, että he kohtaisivat kammottavan peikon. Tällaisia peikkoja väitettiin olevan Kuninkaantien varrella. Kukaan ei ollut kyllä nähnyt peikkoja, mutta niiden huutoa moni kyllä uskoi kuulleensa.

Kerran sattui hassusti, kun postitalonpoika oli tuomassa kirjettä Muuralan kylälle. Oli kylmä tammikuinen pakkaspäivä ja ilta alkoi jo hämärtää, kun postin tuoja ratsasti hevosellaan Espoonjoen rantaa pitkin. Yhtäkkiä hän kuuli metsästä outoa ääntä: "Räyh, räyh. Räyh, räyh." "Kauheaa, se on varmaan peikko." huudahti ratsastaja ja kannusti hevosensa kovaan laukkaan. "Räyh, räyh." Haukuntaa muistuttava ääni vaan jatkui. Lopulta postin tuoja saapui täyttä laukkaa Muuralan talon pihalle. Hän jätti hikisen hevosensa pihalle ja juoksi pelosta täristen tupaan sisälle. "Peikko, se oli peikko, kuulin sen seuraavan minua." sai postintuoja sanottua, kun taloväki kiiruhti sulkemaan ulko-oven tiukasti kiinni. Kukaan ei uskaltanut ulos, jos kerran peikko oli liikkeellä.

Lähistöllä hiiriä pyydystelevä pöllö oli nähnyt hevosen hurjan laukan ja lennähti kysymään hevoselta, mikä oli ollut syynä moiseen kiireeseen. Hevonen puisteli päätään ja sanoi, että kaikenlaisia pelkureita sitä joutui selässään kantamaan. Ratsastaja pelästyi metsästä kuuluvaa ketun haukkua. Kuka nyt kettua pelkäisi! Taisi repolainen olla matkalla morsiantaan tapaamaan, kun haukkui niin komeasti. "Aivan, aivan", nyökytteli pöllö ja jatkoi "pakkasöinä ne ketut liikkuvat ja pelästyttelevät ihmisparkoja. Saa nähdä koska pääset paluumatkalle." "Viis siitä" vastasi hevonen, " mutta jos en kohta saa kauroja, rupean hirnumaan."

Ja niin se rupesikin. Pian tuvasta tuli pelokas isäntä, joka vei nopeasti hevosen yöksi lämpimään talliin. Mutta postin kuljettaja ei peikon pelästyttämänä uskaltautunut paluumatkalle ennen kuin seuraavana aamua. Sen sijaan kettu kohtasi yöllä morsiamensa Kasavuoren kallioiden rinteellä. Sinne he sitten päättivät perustaa pesänsä kallion koloon. Niillä main hiippailee kettuja vielä nykyisinkin, ja niiden haukun saattaa kuulla kylminä talviöinä.