Nallevaari istui kauniina syysiltana pesänsä terassilla ja ihasteli mehiläisten aherrusta. Se tiesi nallelle hunajaa ja se oli hyvä se. Naapuruston karhunpennut kiipesivät Vaarin terassille. Pennut olivat nähneet ihmeellisen otuksen. Pienen lyllertävän eläimen, jonka selkä oli ollut täynnä pystyssä sojottavia karvoja. Pennut halusivat tietää oliko se vaarallinen ja mikä se oikein oli.

”No sehän on ollut tietysti siili. Nuo pystyssä olevat karvat ovat piikkejä. Jos sitä häiritsee, se muuttuu hetkessä sähiseväksi piikkipalloksi.” ”Hui, onko se vaarallinen?” kyselivät pikkunallet. ”Ehei”, vastasi Nallevaari. Siili on maailman ystävällisin eläin, eikä tee pahaa kenellekään.”

Kerronpa teille kuinka sattui aikaa sitten Albergan kartanon pihalla. Kartanon kompostin alla asui siiliperhe. Päivisin siilit nukkuivat pesässään, mutta illan hämärtyessä ne lyllersivät isä Simon johdolla ruokaretkelle. Ne söivät kastematoja ja etanoita. Sitten kerran sattui niin, että siilit löysivät pihalta ison kipollisen luita ja läskiä. Voi mikä herkku. Koko iso siiliperhe kapusi kipon laidoille ja ryhtyi aterioimaan. Ne söivät minkä jaksoivat ja lyllersivät mahat pulleina takaisin kotiinsa. Näin jatkui useita päiviä. Sitten kerran siilien tullessa kipolle olivat siinä aterioimassa kartanon koirat. Koirat huomasivat siilit ja ryhtyivät haukkumaan. Siilit heittäytyivät pyöreiksi piikkipalloiksi ja isä Simo sähisi minkä taisi.

Koirat haukkuivat, mutta eivät mahtaneet mitään. Ne eivät uskaltaneet lähestyä siilien piikkejä. Ei siinä auttanut muu, kun koirien väistyä kipoiltaan ja katsella ruokansa hupenevan siilien suihin. Siitä sitten siilit saatuaan mahansa täyteen menivät kotiinsa ja kartanon koirat saivat syödäkseen, mitä siileiltä oli jäänyt.

”Ihanko totta?” kyselivät karhunpennut. ”No totta totta, ei koira mahda siilille mitään. Enkä minäkään astuisi tassullani sen piikkien päälle. Mieluiten juttelen sille ystävällisesti.”

Pikkunallet pinkoivat takaisin metsään toivoen näkevänsä paljon siilejä.