”Lapset, sisälle nukkumaan, nyt on jo ilta” huuteli susiäiti Hukkanen pesuettaan kotiluolaan. Yksi toisensa jälkeen sudenpennut saapuivat kotiin iltapalan äären. Hukkasen perheessä oli kolme poikapentua ja yksi tyttöpentu. Pojat olivat aika vintiöitä ja äiti oli heistä aina hieman huolissaan. Isä Hukkasen mielestä poikien kuuluikin olla vintiöitä, kovia painimaan ja rohkeita seikkailemaan. Joka päivä isä otti pennut mukaansa metsästysretkille, sillä niiden piti oppia pyydystämään itse oma ruokansa.

Nuuksion metsissä riitti susiperheelle syötävää, pieniä jäniksiä, peuroja ja kanalintuja. Joskus pennut saivat saaliin kiinni ihan itse ja toivat sen sitten kotiluolaan, jotta äitikin näkisi, miten taitavia he jo olivat. Äiti toivoi, että pennut löytäisivät omat kotinsa Nuuksion metsistä, sillä hän tiesi, että etelässä oli sudenkuoppia. Sellaisia oli Muuralassa, Gumbölessä ja jopa niin pohjoisessa, kuin Oittaalla. Erikoisen paljon kuoppia oli kirkon ympäristössä.

Sudenkuoppa

Ihmiset eivät jostain syystä pitäneet susista. Siksi he kaivoivat isoja kuoppia ja laittoivat niiden pohjalle jäniksen tai muun houkutuseläimen. Nuori ymmärtämätön sudenpentu meni helposti tällaiseen kuoppaan varman saaliin toivossa, eikä koskaan päässyt sieltä hengissä pois.

Hukkasen pennut kasvoivat yhä isommiksi ja tekivät yhä pidempiä saalistusmatkoja. Kerran loppukesällä isä vei pentunsa Muuralan kylälle asti. Siellä sudenpennut huomasivat lammaslauman ja lähtivät jahtaamaan niitä hurjaa vauhtia. Lampaat määkivät kovasti ja juoksivat karkuun. Ihmiset kuulivat lampaiden huudot ja riensivät aseiden kanssa jahtaamaan sudenpentuja. Isä Hukkanen huusi pentujaan takaisin. Hän tiesi, että kirkonkylän lampaita ei kannattanut pyydystää, sillä ne johdattivat jahtaajansa varmasti sudenkuoppaan. Isä huusi hurjasti pentujaan luokseen. Kaksi poikaa ja tyttö kuulivat isän huudon ja tulivat takaisin. Neljäs pentu säntäsi lampaiden perään ja putosi ulisten kuoppaan.

Isä johdatti nopeasti kolme pentuaan pois kylältä metsään ja takaisin kotipesään. Äiti Hukkanen oli kovasti murheissaan tapahtuneesta ja päätti, että perheen oli aika muuttaa pohjoiseen, aivan Vihdin rajalle saakka. Siellä saisi elellä rauhassa, eikä tarvitsisi pelätä sudenkuoppia.