Oli kaunis toukokuun ilta. Nallevaari oli palaamassa kalareissulta kotipesäänsä. Hänen mukanaan olivat naapurin karhunpennut. Yhtäkkiä pennut pelästyivät kuullessaan outoa ääntä. Korkealta puusta kuului: ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu…” Pennut tarrasivat peloissaan kiinni nallevaarin käpäliin. ”Ei huolta pennut, Kaapo käki se siellä puussa kukkuu. Taitaa kutsua uutta puolisoa luokseen.”

”Onko se iso ja pelottava?” kyselivät pennut nallevaarilta. ”No ei oikeastaan meille, mutta pikkulinnuille kylläkin. Käkirouvilla on nimittäin ikävä tapa käydä munimassa pikkulintujen pesiin. Sinne ne sitten jättävät munan toisen linnun haudottavaksi, ihan niin kuin teidätkin olisi viety pentuina vieraaseen pesään kasvamaan.” Karhunpennut katsoivat nallevaaria ihmeissään. Eihän sellaista saattanut edes kuvitella!

Käki jatkoi kukkumistaan nallen saapuessa pesälleen. Pentuja pelotti ääni vieläkin ja Nallevaari päätti rauhoittaa heitä kertomalla heille nuoruutensa uroteosta. ”Kun minä olin hieman teitä vanhempi pentu, läksin yksin seikkailemaan Espoonjoen eteläpuolelle. Halusin kovasti nähdä meren rannan. Matkalla sinne sattui kumma juttu. Nimittäin yhtäkkiä päähäni putosi linnunpoikanen. Siellä se piipitti kauhuissaan korvieni välissä. Otin se käpälääni ja kysyin, että miten se oli pudonnut pesästään. Se kertoi, että hirveän iso ja ruma poikanen oli kuoriutunut sen pesään. Sitten se iso ja ruma oli ruvennut potkimaan ja nokkimaan niin, että kaikki muut poikaset ja munat olivat pudonneet pois kotipesästä. Kysyin poikaselta, että eikö sen emo ollut tehnyt mitään. Poikanen vastasi, että se iso ja ruma oli vaan huutanut nokka auki nälissään niin, että äiti ei ollut ehtinyt muuta, kuin lentää hakemaan sille lisää ruokaa. Linnunpoikanen jatkoi valitustaan nälissään siinä käpälässäni.

Silloin muistin äitini kertoneen, kuinka iso käki käy munimassa pikkulintujen pesiin. Äiti kertoi myös, että Espoonjoen eteläpuolella on paikka, jossa asuu erityisen paljon käkiä. Sitä paikkaa sanottiin jo silloin Kukkumäeksi, koska siellä käet kukkuivat usein.”

”Kerro, mitä sille päähäsi pudonneelle linnunpoikaselle kävi” pyysivät karhunpennut.

”No se olikin hieman hankalaa… minä nimittäin päätin palauttaa tuon poikasen pesäänsä. Lähdin kiipeämään männyn runkoa pitkin linnunpesälle. Poikanen istui hiljaa korvani takana. Pääsin pesälle juuri kun emo tuli ruokkimaan tuota käenpoikaa. Napautin käenpojan nokan kiinni ja sanoin lintuäidille, että tässä sinun oikea poikasesi, ruoki tätä. Olisittepa nähneet, kuinka hämmästynyt lintuäiti oli. Mutta poikanen pääsi kotiin ja luulenpa, että se pysyi siellä pesässä ja sai ruokaakin.”

Karhunpennut katsoivat ihaillen nallevaaria. ”Kiipesit linnunpesään, vau!”

”Niin niin, jonkunhan täällä metsässä on pidettävä järjestystä, muutenhan nuo käkirouvat munivat minne sattuu!”