Olin eilen vanhempieni kanssa sunnuntai kävelyllä. Kävimme katsomassa tulevan kouluni rakennustyömaata. Kävelimme, tai isi ja äiti käveli. minä istuin fanerisessa pulkassa, jota isi veti perässä, ylös hyvin jyrkkää mäkeä ja siellä, korkean mäen päällä metsän reunassa oli iso ja syvä rakennusmonttu, josta törrötti ylös sokkeli ja rakennustelineitä. Menossa oli valkean tiiliseinän muuraus. Katselin näkyä hämmentyneenä, tuostako rojukasasta tulisi koulu? En aloittaisikaan oppitaivaltani Metsätien koulussa, kuten vanhemmat kylämme lapset olivat tehneet.

Tuli kevät vuonna 1963 ja Jupperin koulu oli valmistunut ja aloittanut toimintansa vuoden 1962 syksyllä. Minulla oli edessä hyvin jännittävä päivä. Tulossa oli kouluun pyrkimiskoe. Kokeessa oli monta mielenkiintoista ja vaikeaa tehtävää kuten, että piti piirtää purjeveneen mastoon lippu liehumaan, kun vene kulki tiettyyn suuntaan ja monta muuta vastaavaa päättelytehtävää. Myöhemmin kuulin, ettei tämä ollut pääsykoe vaan jostain syystä kouluhallitus testasi tuon vuosiluokan kaikki lapset koulukypsyyskokeessa. Selvisin tästä testistä ja pääsin syksyllä aloittamaan kansakoulun.

Koulu sijaitsi korkean mäen päällä, sinne vievä nykyinen Veininkatu päättyi koulun pihaan. Itse koulurakennus oli iso. Vaalea tiilipintainen rakennus oli osittain kaksikerroksinen ja L:n mallinen. L:n lyhyempi ja paksumpi sakara jäi vasemmalle ja suoraan edessä, sadekatoksen toisella puolella, pitkä siipi, jonka keskellä oli sisäänkäynti. Tästä sisään mennessä oli oikealla opettajain huone, käytävän vastakkaisella puolella neljä luokkahuonetta. Vasemmalle mennessä, käytävän päässä oli ovet yhteen luokkaan ja yhdistettyyn ruokala, veisto-, jumppa-, ja juhlasali tästä oli edelleen ovi keittiöön. Ruokala ja ”salit” olivat yhtä tilaa, joka erotettiin luokkahuoneesta haitariovella. Hyvin pitkän käytävän seinillä oli naulakot ulkovaatteille ja niitä oli hyvin monta. Yleinen ilme oli vaalea, valoisa ja siisti. Ulko-ovesta kun meni ulos, oli oikealla puolella iso piippu ja roskanpoltto uuni, joka joskus kärysi inhottavasti. Siinä poltettiin kaikki koulun jätteet. Pihan yli kulki pitkä sadekatos, joka alkoi L:n paksummasta haarasta, jossa oli keittiön ovi. Syksyllä ja keväällä siellä voi pitää polkupyöriä ja talvella suksia koulupäivän ajan. Tietenkin se myös antoi välitunneilla sadesuoja, ulos kun oli pakko mennä.

Koulun vessoihin pääsi L:n paksumman pään vierestä portaita alas kohden tietä. Tytöille ja pojille oli omat WC:t ja toisen puolelle oli ehdottomasti kielletty menemästä. Tyttöjen puolella oli monta avointa WC koppia ja vain kaksi ovellista lokeroa. Niihin joutui aina jonottamaan. Tämä taisi olla ensimmäisiä vesivessoja, joissa olen käynyt. Kylällä puuceet olivat käytössä joka talossa.

Vessojen lisäksi alakerrassa oli talonmiehen asunto.

Tuli syyskuun eka päivä ja koulu alkoi. Ensin piti asettua luokittain siistiin jonoon ulko-ovelle ja siitä meidät noudettiin sisälle. Saimme paikkamme ja pulpettimme ja meille kerrottiin lukujärjestys ja muut tärkeät asiat. Kuten ruokaliinan tuominen kouluun. Silloin syötiin luokissa, kun koulussa oli niin paljon oppilaita, että ”ruokasali” otettiin muuhun käyttöön. Meidän luokassa oli varmaan 40 oppilasta ja tila oli ahdas. Kaikkiaan alakoulussa oli neljä luokkaa ja niiden lisäksi yläkoulussa kaksi luokkaa. Alkujaankin tämä uusi koulu oli liian pieni kylän lapsien määrälle, joka oli jatkuvassa kasvussa.

Koulua oli käyty viikon verran, kun tulin aamulla luokkaan ja en löytänyt pulpettiani. Se oli hävinnyt paikaltaan. Tarkistin laskemalla, että tämän rivin kolmas pulpetti piti olla minun, mutta siinä oli aivan vieraat tavarat sisällä. Kamalaa, mitä sille oli tapahtunut. Oliko joku varastanut ruokaliinani ja vasta saamani kirjat, penaalistani puhumattakaan, siellä kun oli pieni maapallon muotoinen teroittimenikin. Opettaja tuli luokkaan ja kertoi, että ne, joiden pulpetti oli kadonneet, piti lähteä toisen opettajan mukaan. Hän oli nimeltä Liisa Ollaranta ja opetti toista luokkaa. Meitä ekaluokkalaisia oli liian monta yhteen luokkaan ja meistä seitsemän siirrettiin toisluokkalaisten kanssa samaan luokkahuoneeseen.

Opettajia oli kaikkiaan viisi, Liisa Ollaranta, Aimo Saarinen, Tuula Juntunen, Eira Narinen ja johtajaopettaja Jaakko Linnankivi.

Näin alkoi koulutaipaleeni sujumaan ja opin tarpeelliset asiat.

Joulua ennen oli jännitystä ilmassa, kun joulujuhlaa valmisteltiin. Piti harjoitella juhlaohjelma, jossa oli useampi laulu ja tonttuleikki ja näytelmä. Meidän luokan vuoro oli valmistella tuo näytelmä, josta sain merkittävän osan, olin tonttu, joka avasi koko näytelmän menemällä ensimmäisenä näyttämölle. Jännitti aivan kamalasti astua näyttämölle ensimmäisenä ilman kenenkään tukea. Varsinkin kun koko koulun oppilaiden vanhemmat istuivat haitariverhon toisella puolella katsomassa esitystä. Juhlan jälkeen saimme todistukset ja ”joulupussin” jossa oli pieni paketti rusinoita, pari piparia ja omena.

Kevät lukukaudella koulussa käynti oli jo rutiinia. Aamulla kouluun ja iltapäivällä kotiin. Lauantaisin oli onneksi vain puoli päivää koulua ja iltapäivä vapaa.

Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen alkoivat sujua. Lukeminen oli lempiaineitani, ensimmäinen lukemani romaani oli Daniel Defoen ”Robinson Crusoe” merirosvoseikkailu, joka kuului koulun kirjaston valikoimiin. Tämä lukuinto on päällä edelleen ja kaikenlaista kevyttä ”naisten hömppää” kuluu useampi kirja kuukaudessa. Jotain ainakin meni perille.

Kirjoittamaan opin kaunokirjoitusta, jota ensin harjoiteltiin jokainen kirjain vuorollaan isona ja pienenä kirjaimena, lyijykynällä kirjoitusvihkoon. Kun kirjaimen oli oppinut oikein koukeroimaan niin vihkoon kirjoittamisessa sai siirtyä mustekynään, jolla saman vinkuran kirjoittaminen oli vaikeampaa ja varsinkin virheen korjaaminen mahdotonta. Koulun mustekynät olivat vanhanaikaisia tolppoon kastettavia. Kirjoittaminen helpottui huomattavasti, kun joulupukki toi minulle täytettävän mustekynän, sen jälki oli tasaisempaa ilman satunnaisia roiskeita kirjoituksen välissä. Harvinaista kuulakärkikynää ei saanut käyttää ollenkaan.

Tämä kynäongelma helpotti, kun koululla päätettiin kerätä paperia ja siitä saaduilla varoilla hankitaan oppilaiden käyttöön täytettävät mustekynät. Kaikki oppilaat osallistuivat innolla tähän keräykseen ja mustetäytekynät saatiin ja ylijääneet rahat käytettiin yhden television hankkimiseen koulun käyttöön. Tuolloin TV oli kodeissa harvinaisuus. Oli tosi juhlaa, kun koulun telkkarista sai katsella harvinaisia, mustavalkeita koulu TV lähetyksiä. Niitä taisi olla tunti tai kaksi viikossa.

Laskento oli äärimmäisen helppoa. Sainkin pian alkaa tehdä erikoistehtäviä, kun muut hankasivat perusyhteen- ja vähennyslaskuja. Erikoistehtävä oli esim. palapeli, jossa palojen toisella puolella oli kuva ja toisella puolen laskutehtäviä. Palapeli hajotettiin ja lasku puolet käännettiin näkyville. Kun tehtävät olivat oikein ja oikeassa järjestyksessä, palat käännettiin uudelleen ympäri ja katsottiin tuliko kuva oikein kasatuksi, jos tuli oli tehtävät laskettu oikein.

Muita oppiaineita oli piirustus, liikunta, luonnontieto ja englannin kieli. Tämä tuli meille ekaluokkalisille vahingossa, kun tokaluokkalaiset sitä opiskeli samassa luokkatilassa.

Piirustukseen sisältyi piirtämistä ja kaikenlaista askartelua kuten äitienpäiväkortit ja aiheet liittyivät vuoden kiertoon. Syksyllä sieniä ja värikkäitä lehtiä, jouluna tonttuja, pääsiäisenä pupuja ja munia, keväällä kukkia. Koulun puolesta sai käyttöön ”Porvoon liidut” hankalat ja voimaa vaativat väriliidut. Onneksi sai myös käyttää omia ”Sakura” liituja, joiden värivalikoima oli laajempi ja käyttö helpompaa.

Käsitöissä opeteltiin virkkauksen ja kudonnan perustat ja teimme ikäpolvia yhdistävät patalaput. Teimme myös kylpypyyhkeet vohvelikankaasta ja niihin kirjottiin langalla oman mallinen kuvio. Kangas piti itse hankkia ja mummini taisi tehdä reunan ompelun, kirjonnat tein itse.

Liikunta oli enimmäkseen ulkoliikuntaa. Hiekkakentällä pesäpalloa ja talvella sille jäädytettiin luistelukenttä. Silloin talvella oli paljon lunta ja koulumatkat kuljettiin hiihtäen ”Lampisen limalaudoilla”.

Joka talvi järjestettiin myös hiihtokilpailut ja latu kulki nykyisen Veinin alueen ympäri ja päättyi koulun lähellä olevalle kalliolle, jossa oli nuotio makkaranpaistoa varten. Sisäliikunta oli hikijumppaa tamburiini tahdissa voimistelusalissa.

Ruokailu tapahtui omassa luokassa. Ruokaliina levitettiin pulpetille ja ruoka-annos haettiin käytävältä, johon emäntä sen toi ja annosteli lautasille. Kaikki ruoka oli pakko syödä, vaikka osa ei maistunutkaan tai oli tuntematonta. Tällaisina muistan veripaltun ja maksa- ja kaalilaatikot, joita en syö vieläkään. Usein oli myös jotain puuroa, näistä herkkua oli vispipuuro, jota sai syksyin puolukoiden kypsyttyä. Inhokki ruokien karttelusta tuli oma taitolajinsa. Joku jemmasi ruokaa ruokaliinan mutkiin tai pulpettiin ja rangaistushan tuli, jos tästä jäi kiinni.

Välitunneilla oli ulkoilupakko kaikilla paitsi järjestäjillä. Nämä huolehtivat luokan tuulettamisesta ja taulun puhdistamisesta. Pihalla oli kaksi keinutelinettä, joissa molemmissa oli kolme keinua ja narukaruselli. Hiekkakentällä voi pelata pallopelejä tai leikkiä hippaa tai vaan jutella kaverien kanssa. Tytöt hyppivät hyppynarua tai ”twisti-kuminauhalla” yksin tai yhdessä muiden kanssa. Lisäksi heitettiin kymmentä palloa koulun seinään. Siinä kumipallolla tehtiin erilaisia heittotemppuja, joita oli kaikkiaan kymmenen erilaista ja määrä väheni urakan edistyessä. Oli esim. kymmenen kertaa pallon heitto seinään ja kiinniotto ja seuraavaksi yhdeksän kertaa pallo seinään maan kautta jne. Jos stiplasi joutui aloittamaan sarjan alusta. Joillain oli käytössä tennispallo, jota muut kadehtivat.

Opettajia kunnioitettiin ja teititeltiin. Sinuttelu ei tullut kysymykseenkään, saati etunimellä puhuttelu. Oppitunnilla viitattiin ja vastausvuoron tullessa noustiin seisomaan pulpetin viereen vastaamaan. Opettajan tiukka katse sai vilkkaimmankin pojan hiljaiseksi. Luokat olivat isoja, n 35 oppilasta luokassa. Tämä ryhmän koko ei sallinut minkäänlaista häiriköintiä ja poikkeavasti käyttäytyvät oppilaat joutuivat ”tarkkailuluokalle”. Näin menetellen opettaja pystyi keskittymään tasapuolisesti kaikkiin oppilaisiinsa. Tästä kunnioittamisesta koin kauhun hetkiä, kun kesken koulupäivän tuli huonovointiseksi. Opettaja Ollaranta tuli kysymään mikä minulla oli ja ennekuin ehdin sanoa mitään, oksensin hänen hameelleen. Olin aivan kauhuissani moisesta. Onneksi opettaja oli ymmärtäväinen, eikä vaatinut minua pesemään hamettaan.

Koulumatkat kuljin kävellen tai hiihtäen. Matka oli n. kilometrin verran hiekkatietä Koivumäentietä pitkin ja ylös Veininkatua. (Nykyisin Kaivoskuja-Kaivosmiehentie-Laaksolahdentie-Veinikatu) Asfaltoitu tie alkoi Laaksolahdentien alusta koulun mäen alapäästä. Autoja ei ollut paljon. Keväisin Yhteistuvantien risteyksen ja Ylänkötien risteyksen välisen notkon kohdalla oli jännät paikat. Tähän notko paikkaan tulvi vettä ympäröiviltä rinteiltä eivätkä ojat vetäneet kunnolla. Aamulla tästä pääsi hyvin kulkemaan, mutta iltapäivällä aurinko sulatti lumia ja oli käännyttävä takaisin koululle päin, kun saappaiden varret eivät riittäneet. Joskus otimme riskin sukkien kastumisesta ja varoen kahlasimme tulvavesien läpi. Vaihtoehtoinen reitti oli Kahdeksannen Huvilatien kautta Pitkäjärventielle ja siitä Koivumäentielle.

Tuossa tulvivassa kohdassa oli myös likaoja, jossa vettä oli koko kesän. Siinä oli keväisin sammakon kutua ja myöhemmin nuijapäitä. Ojassa asui myös piisameja, joita joskus näki.

Silloin oli aivan normaalia johtaa pesuvedet avo-ojiin, vesivessoja ei ollut.

Näin kului lapsuuteni arkipäivät neljän vuoden ajan. Sen jälkeen pyrin ja pääsin Viherlaakson yhteiskouluun jatkamaan koulupolkuani.

Muisteli Tarja Gustafsson