Veini on Laaksolahden kaupunginosan osa-alue, jonka nykyinen ilme syntyi suurelta osin 1970- ja 1980-lukujen omakotirakentamisen aikana. Alueen nimi johtaa kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen. Veinin taustalla on keskiaikainen tilannimi Sveins, ja alueen vaiheisiin kuuluu niin torppia, metsää ja kaivostoimintaa kuin suunnitelmallisesti rakennettu punatiilinen omakotialuekin.
Veinin historiassa näkyy hyvin koko Laaksolahden muutos. Vuosisatojen ajan seutu oli maatalous- ja metsämaata, jonka asutus liittyi Gammelgårdin kylään ja sen taloihin. Vasta Espoon nopea kasvu muutti maiseman kaupunginosaksi. Vanha nimistö ei silti kadonnut, vaan jäi elämään katujen, puistojen ja koko osa-alueen nimessä.
Sveins antoi alueelle nimen
Veini-nimen taustalla on Källstrandin taloryhmän emätalo Sveins. Källstrand oli osa Gammelgårdin suurkylää, ja vanha kylänpaikka sijaitsi nykyisen Nedre Röösin talon kohdalla. Nykyinen Veini ei siis sellaisenaan ole sama paikka kuin keskiaikainen Sveinsin talo. Historiallinen nimi on vuosisatojen kuluessa siirtynyt ja laajentunut tarkoittamaan nykyistä osa-aluetta.
Sveins on keskiaikainen tilannimi. Se sisältää skandinaavisen etunimen Sven tai Svein, joka oli yleinen koko Suomessa. Samantapaisia Svens- ja Sveins-nimisiä taloja tunnetaan eri puolilta suomenruotsalaista rannikkoaluetta. Laaksolahdessa nimi liittyi vanhaan ratsutilaan, jonka vaiheista haarautui myös Dalsvikin historia. Dalsvik muodostettiin Sveinsin tilasta vuonna 1682, ja siitä kehittyi myöhemmin seudun huomattava kartano.
Vanha Sveins-nimi muistuttaa samalla siitä, että Laaksolahden nykyiset osa-alueiden nimet eivät aina sijaitse alkuperäisillä paikoillaan. Nimet ovat seuranneet tiloja, maanomistusta ja uusia asutusvaiheita. Veini on siten sekä nykyinen paikannimi että jälki keskiaikaisesta kyläasutuksesta.
Torppien ja metsien aikaa
Sveinsin tilaan kuului 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa useita torppia. Sveinsin yhteydessä mainittiin vuonna 1835 Skarabacka, Dahls ja Söderkulla. Myöhemmin esiintyvät muun muassa nimet Trastmossa, Frasabäck ja Snällbacka. Torppien nimet ja asukkaat vaihtuivat vuosikymmenten mittaan. Osa torpista katosi luetteloista, osa säilyi pitkälle 1900-luvun puolelle.
Henkikirjat eivät yksin kerro torppien koko elämästä, mutta ne avaavat näkymän nykyistä omakotialuetta edeltäneeseen maisemaan. Seutu koostui tilojen metsistä, niityistä, pienistä viljelyksistä ja hajallaan sijaitsevista asumuksista. Torppien väki teki työtä tiloilla ja raivasi elantoaan maasta, joka myöhemmin jaettiin tonteiksi ja rakennettiin kaupunkimaiseksi asuinalueeksi.
Snällbackan nimi on säilynyt Laaksolahden historiassa erityisen pitkään. Myös Trastmossa ja Frasabäck kertovat ruotsinkielisestä paikannimikerrostumasta, joka oli seudulla vallitseva ennen suomenkielisten nimien yleistymistä. Torppien tarkat sijainnit ja rakennusten myöhemmät vaiheet kaipaavat vielä kartta- ja arkistotutkimusta. Jo pelkkä nimiluettelo osoittaa kuitenkin, ettei Veinin alue ollut ennen asemakaavoitusta tyhjä metsä, vaan osa vanhaa tilatalouteen perustunutta asutusmaisemaa.
Lyhyt kaivosvaihe
Veinin historiaan kuuluu myös vähän tunnettu kaivosvaihe. Kaivosmiehet Josef Hammar ja hänen samanniminen poikansa löysivät vuonna 1846 Sveinsin ratsutilan metsästä rautamalmiesiintymän. Esiintymä tunnetaan nimillä Veinin–Sveinsin kaivos ja Kilon uusi kaivos.
Löydön valtasi saman vuoden heinäkuussa Kilon ja Sveinsin tilat omistanut protokollasihteeri Johan Georg Agricola, jolla oli jo kokemusta kaivostoiminnasta Kilossa. Malmia esiintyi kahdessa rinnakkaisessa juonteessa. Niihin louhittiin yhteensä viisi noin kahden metrin syvyistä kuilua: neljä pohjoiseen ja yksi eteläiseen juonteeseen.
Toiminta jäi lyhytaikaiseksi. Malmin rautapitoisuus oli vain noin 26–33 prosenttia, ja lisäksi malmissa oli liikaa rikkikiisua. Louhinta lopetettiin nopeasti kannattamattomana. Kuilut on myöhemmin täytetty, mutta kaivospaikka on rekisteröity kiinteäksi muinaisjäännökseksi. Nykyisen asutuksen keskellä se muistuttaa ajasta, jolloin Espoon metsistä etsittiin teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita.
Sveinsistä Veiniksi
Kun aluetta asemakaavoitettiin vuonna 1968, Sveinsille etsittiin suomenkielistä nimivastinetta. Ensimmäinen ehdotus oli Veinssi. Nimeä arvosteltiin, ja Espoon nimistötoimikunta otti asian vielä samana vuonna uudelleen käsittelyyn. Toimikunta totesi Sveinsin pohjautuvan Sven-nimen vanhaan muotoon ja katsoi, että sitä vastasi suomessa nimi Veini. Veinssi-alkuiset nimet päätettiin muuttaa Veini-alkuisiksi.
Veini–Sveins tuli Espoon opaskarttaan alueen nimeksi vuonna 1970. Ratkaisu oli onnistunut kompromissi: suomenkielinen nimi oli luonteva, mutta yhteys keskiaikaiseen Sveins-nimeen säilyi. Nimenmuutos ajoittui juuri siihen vaiheeseen, jolloin vanha metsä- ja torppamaisema alkoi muuttua suunnitelluksi omakotialueeksi.
Omakotialue rakentuu
Historiallisesti Veinin alue oli osa laajaa Kilon kartanon aluetta. Alueen asutushistoria alkoi toden teolla 1900-luvun alkupuolella, jolloin rautatieyhteyden parantuminen ja Leppävaaran kasvu alkoivat säteillä vaikutuksiaan ympäröiville metsä- ja peltoalueille. Veinistä kehittyi vähitellen puutarhamainen asuinalue, jota luonnehtivat suuret tontit ja pientaloasutus.
Veinin nykyisen omakotialueen asemakaava hyväksyttiin Espoon kauppalanvaltuustossa 25. marraskuuta 1970. Sveinsin pientaloalueen korttelisuunnitelma, joka käsitti korttelit 60031–60045, hyväksyttiin 27. joulukuuta 1971.
Ensimmäisessä vaiheessa jakoon tuli 67 vuokratonttia. Kiinnostus oli suuri: hakijoita oli 367. Tontinhaltijat valittiin lopulta arvalla sen jälkeen, kun hakijat olivat saaneet esittää toivomuksensa talotyypistä. Vaihtoehtojen nimet olivat Eerola, Joukola, Louhela, Päivölä ja Väinölä.
Rakentaminen alkoi vuonna 1972. Samana vuonna perustettiin Veinin Omakotiyhdistys, jonka rekisterihakemus jätettiin 9. toukokuuta. Muutamia korvaustontteja luovutettiin rakentamiseen vuosina 1973 ja 1974, minkä jälkeen tonttien jako keskeytyi useaksi vuodeksi. Loput rakentamattomat tontit tulivat haettaviksi vuonna 1983. Niille rakennettiin taloja pääosin vuosina 1984–1986, ja viimeinen talo valmistui vuonna 1990.
Alueesta tuli ilmeeltään poikkeuksellisen yhtenäinen. Punatiiliverhoillut talot muodostivat tunnistettavan kokonaisuuden, mutta alkuperäiset tasakatot osoittautuivat ongelmallisiksi. Vuonna 1984 saadun kaavamuutoksen jälkeen lähes kaikki talot muutettiin harja- tai aumakattoisiksi. Näin alueen rakennuskanta säilyi yhtenäisenä, mutta sen ulkonäkö muuttui vähitellen.
Vuonna 2000 julkaistun Veinin Omakotiyhdistyksen katsauksen mukaan alueella oli tuolloin 83 taloutta. Yhdistys oli alusta lähtien tärkeä osa uuden asuinalueen yhteisöllisyyttä. Se järjesti siivoustalkoita, kesäjuhla Veinin Lystejä, hiihtokilpailuja ja myöhemmin Veinin talvitulet. Uudelle alueelle syntyi näin nopeasti omia perinteitä.
Veinissä sijaitsee merkittävä määrä kaupungin omistamia asuintontteja. Tontit on vuokrattu pitkäaikaisilla maanvuokrasopimuksilla.
Sienimetsä näkyy nimistössä
Veinin katunimistön tunnusomaisin aihe on sienimetsä. Veininkadulta erkanevat muun muassa Haaparousku, Karvarousku, Keltarousku, Leppärousku ja Mustarousku. Alueella ovat myös Tattitori, Nurmikuukunen ja Sienimetsän puisto.
Nimistö ei ole sattumaa. Veinissä oli asemakaavoituksen aikaan ja on osittain edelleen sienestykseen sopivaa metsää. Sienimetsä oli mukana asemakaavassa jo 1970-luvun alussa, ja Tattitorin nimi otettiin käyttöön samoihin aikoihin. Luontoaiheiset nimet sitoivat uuden omakotialueen sitä ympäröineeseen metsämaisemaan.
Sieninimistö muodostaa kiinnostavan vastaparin Veinin vanhalle nimelle. Veini kertoo keskiaikaisesta asutuksesta ja Sveinsin tilasta, kun taas rouskut, tatit ja kuukkuset kertovat 1970-luvun suunnittelusta ja alueen luonnosta. Eri aikakaudet ovat rinnakkain jokapäiväisessä osoitteistossa.
Lähteet
- Espoon kaupunki: Laaksolahden nimistö; erityisesti artikkelit ”Veini – Sveins”, ”Sienimetsä – Svampskogen” ja ”Tattitori – Sopptorget”.
- Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna: Veinin – Sveinsin kaivos, kohdetunnus 1000001648.
- Luoma-aho, Timo: Sveinsin torpat, henkikirjoista koottu luettelo; julkaistu teoksessa Laaksolahti – Pitkäjärven syleilyssä (1993).
- Veinin omakotialueen historiaa ja Veinin Omakotiyhdistyksen toimintaa, Laaksolahden Huvilayhdistyksen lehti 2000, s. 14–15.
- Museovirasto ja Suomen Kotiseutuliitto: Maalle! Helsingin seudun kulttuuriympäristöopas (2012), erityisesti Dalsvikia ja Veinin–Sveinsin kaivosta käsittelevä osuus.