Kaupassa käytiin päivittäin. Joka kodissa ei ollut jää- tai pakastekaappeja kylmäsäilytykseen. Ne yleistyivät vasta 1960-luvun lopulla.  Kodeissa oli ruokakellarit, jotka oli tarkoitettu pitkäaikaiseen säilytykseen hilloille, mehuille, perunoille ja hedelmille.

1960-luvulla kun kaikki ruoka valmistettiin kotona, kauppojen vähäisissä valikoimissa oli peruselintarvikkeet.

Leipää oli ranskanleipää ja polakkaa, hiivaleipää limpun mallisena ja ruisleipää limppuna tai reikäleipänä. Pullaa löytyi pitkona. Kahvin kanssa nautittavaksi oli kuivakakkua ja erilaisia pikkuleipiä. Näitä leivottiin myös itse samoin kuin täytekakut.

Maitoa oli kahta laatua punaista ja sinistä maitoa (samat värit ovat edelleen käytössä). Sitä myytiin ensin omaan maitokannuun, sitten siirryttiin tumman ruskeisiin pulloihin. Niiden jälkeen tulivat erittäin epäkäytännölliset maitopussit ja niiden rinnalla nykyisin käytössä olevat kartonkiset maitopurkit. Maitopussien ajalta muistan matot ja kassit, jotka oli virkattu näistä pusseista. Väri oli tyypillinen tumman ja vaalean sekoitus, pussit kun olivat mustia sisäpuolelta ja säästeliäät emännät hyödynsivät hyvän ja kestävän materiaalin käsitöinä.

Muita maitotuotteita olivat piimä, kerma ja juustot, edam ja emmental. Nämä tulivat kauppoihin isoina harkkoina, joissa oli punainen vahakuori. Harkoista leikattiin asiakkaan toivoman kokoinen palanen. Viiliä löytyi myös, mutta jugurttia ei tunnettu. Se tuli myyntiin 1968, jolloin valkopartainen teräsvaari valkean hevosen selässä ratsasti sen tietoisuuteemme.

Maidon ja piimän lisäksi juotavaksi myytiin ”Vaarin kaljaa” isoissa kahden litran pulloissa. Pullon etiketin mukaan se oli ”verosta vapaa mieto mallasjuoma”, jonka valmistaja oli Elannon kalja- ja vesitehdas, Elojuoma Oy Helsinki. Kun juomaan lisäsi sokeria, se vaahtosi kivasti. Lisäksi myytiin pilsneriä (I-olutta), vichyvettä ja ”sitruunasoodaa” ja tietenkin marjamehutiivisteitä. Keskiolut tuli ruokakauppoihin 1960-luvun lopussa.

Rasvana käytettiin voita, jotain margariiniakin löytyi valikoimista, ruokaöljy oli harvinaisuus. Elettiin aikaa ”mitä me syötiin ennen Flooraa”

Leikkele- ja makkaravalikoimassa oli lauantaimakkaraa, diplomaatinmakkaraa (sen liha oli kieltä), kinkkumakkaraa, luonnonsuoleen pakattua berliininmakkaraa, meetvurstia, nakkeja ja ”hampparin väärää” lenkkimakkaraa. Makkaraa siivutettiin koneella asiakkaan toivoma määrä tai myytiin palana.

Liha myytiin pakkaamattomina paloina: possun kylkeä, rasvareunaisia kyljyksiä ja paistia, joskus naudan keittolihaa ja paistia. Jauheliha jauhettiin kaupassa asiakkaan valitsemasta lihasta. Jouluksi tilattiin kinkku. Joskus saattoi lihatiskissä olla loppuun muninutta sitkeää kanaa.

Kalana oli suolasilakoita ja silliä, kylmäketjuja ei ollut tuoreen kalan kuljetukseen kuin talvella. Suolasilakat myytiin puutiinuissa ja uusi ”sato” tuli myyntiin syksyllä, samoin kuin Islannin silli, joka oli perussilliä ilman sekalaisia mausteita.

Perunat, porkkanat, sipulit ja muut peruskasvikset tulivat kauppoihin säkeissä ja myytiin kilotavarana.

Hedelmien saanti talvella oli satunnaista, ja juhlahetki oli, kun ”Jaffat tulloo” mainos ilmestyi lehtiin. Se tiesi herkkuhetkiä mehukkaiden appelsiinien kanssa. Niitä oikein odotettiin. Mandariineja tuli jo jouluksi, muuten oli tarjolla omenia, banaaneja ja viinirypäleitä.

Makaronia oli spagettia ja makaronilaatikkomakaronia. Riisi oli puuroriisiä ja jauhotavara yhden tuottajan jauhamaa.

Kahvia oli ainakin Saludoa ja Costa Ricaa. Sitä myytiin kokonaisina papuina, jotka myyjä jauhoi moottorikäyttöisellä kahvimyllyllä asiakkaan katsellessa vierestä ja koko kauppaan levisi ihana kahvin tuoksu. Vaihtoehtoisesti asiakas osti kahvin valmiiksi paahdettuina papuina ja jauhoi kahvin itse manuaalisella kahvimyllyllä.

Kahvi keitettiin nokallisessa kahvipannussa ja valmiissa juomassa oli poroja mukana. Niitä päätyi kuppiin saakka, vaikka kahvin annettiin laskeutua pannussa ennen tarjoilua.

Tee myytiin pakkauksissa. Teepusseja ei ollut, vaan tee haudutettiin pienemmässä pannussa ja isommasta pannusta kaadettiin mukaan kuumaa vettä teesihdin läpi kuppiin. Kamalinta teetä, mihin olen törmännyt, oli ”hopeatee”, joka oli kuumaa vettä, maitoa ja sokeria.

Jonkun tuottajan hilloa (mansikka tai omena) löytyi ja appelsiinimarmeladia. Yleensä hillot ja mehut keitettiin itse. Mansikkahillo, jota mummini keitti, oli suorastaan kamalaa, vanuttuneen lapasen malliset lötköt klimpit lillivät mansikkamehussa ja sokeria ei ollut kuin nimeksi. Maun kruunasi sinivihreä homekerros purkin päällä, joka vain kuorittiin pois, kun hillo käytettiin. Otin riemulla vastaan ”Dronningholmin” tekemän hillon, kun ”siinä oli marjat” eikä oltu pihistelty sokerissa.  Vadelmahillo marjoineen ranskanleivän päällä oli herkkua.

Siirtomaatuotteita oli kahvin ja teen lisäksi mausteet, rusinat, pähkinät, sokeri, suola yms. säilykkeet. Sokeria oli hienosokerina ja palasokerina. Mausteina paria lajia pippuria, kanelia, kardemummaa ja jouluna sahramia, joka oli hyvin kallista. Siirappia löytyi pullosta.

Karkkivalikoima oli suppea. Oli viiden tai kymmenen pennin hedelmätikkareita. Saman hintaisia lakupatukoita, joissa oli ”neekerin naamoja” käärepaperissa. Jenkin levypurkkaa löytyi. Irtokarkeista löytyi pennin nallekarkkeja ja ”Fazerin parhaita”. Pakattuna oli myös salmiakkikarkkeja askeissa ja Suffeli-patukoita. Erityistä herkkua oli ”ruususuklaa”, se oli iso täytesuklaalevy, jossa oli useampaa eri makuista täytettä.

Pesu- ja puhdistusaineita niin kodille kuin pyykille myös ja aina tarpeellista ”Nokian silkki” wc-paperia. Tämä oli täysin imukyvytöntä kovaa ja kiiltävää arkkipaperia, joka myytiin pakassa, ei rullassa. Pakka ripustettiin metallikoukulla huussiin roikkumaan ja käytettiin arkki kerrallaan. 1960 tuli markkinoille ”Nokian Kreppi”, joka oli ensimmäinen pehmopaperi ja nykyisen wc-paperin esiaste. Talouspaperia ei ollut.

Kaiken muun tarpeellisen lisäksi oli myynnissä tupakkatuotteita. Savukemerkkejä oli ”Pilliklubi”, ”Saimaa” ja ”Työmies” ainakin, varmaan myös muita merkkejä löytyi.

Näitä myytiin neliskanttisissa pahvisissa rasioissa, joiden pohjissa oli hyvää tilaa piirroksille. Väitetään jopa kokonaisten kylien talojen pohjat piirretyn yhteen tupakkalaatikkoon ja tuo laatikko olisi kiertänyt rakentajalta toiselle pohjapiirustuksina. Tupakointiin myytiin myös piipputupakkaa pussissa ja sätkäpaperia. Näistä käärittiin itse savukkeet sätkäkoneen avulla.

Itse katselin ihaillen, kun ukkini aamulla ennen pellolle lähtöä kääri savukekotelonsa täyteen sätkiä. Se kävi näppärästi, ensin paperi sätkäkoneen telojen väliin, siihen tupakanmuruja päälle, telat yhteen ja pari pyöräytystä, paperin reunan nuolaisu ja ”hups vaan” laitteesta irtosi valmis savuke, joka poltettiin kiinnitettynä puuholkkiin. Näin ei tupakanmurut tulleet suuhun.

Jos halusi jotain erikoisempaa juustoa tai muuta tuotetta, se piti hankkia Helsingin keskustan erikoisliikkeistä tai kauppahallista.

Mitä syötiin

1960-luvulla perusruokaa oli perunat ja kastike, lihakeitto, kalakeitto, johon kalat pyydystettiin Pitkäjärvestä. Sunnuntaisin jotain parempaa, lihakastiketta tai karjalanpaistia. Mummini teki myös sisälmyspataa, joka on muuten kuin karjalanpaisti, mutta lihana käytettiin maksaa, munuaista ja sydäntä ja hieman possun kylkeä. Eineksiä ei ollut.

Lisukkeina tarjottiin porkkanaraastetta, etikkapunajuuria, tai maustekurkkuja. Vihreää salaattia ei ollut saatavilla kuin itse kasvatettuna kesällä.

Jupperin alueella oli isot pihat, joille mahtui hyötykasviviljelyä. Oli peruna- ja vihannesmaita, marjapensaita, raparperia ja omenapuita. Lähimetsistä kerättiin sienet, jotka tönkkösuolattiin talven tarpeisiin.

Minkäänlaisia sisäänheittotarjouksia ei ollut, vaan kaupasta ostettiin sitä, mitä kauppias oli myytäväksi hankkinut. Tarjouksia ilmestyi kauppojen ikkunoihin, kun kilpailu kiristyi K-kaupan tultua kylälle.

Säilykepurkit oli keksitty 1800-luvulla, mutta yleiseen käyttöön ne tulivat vasta 1950-luvulla. Purkista löytyi hernekeittoa, lihakastikkeita, kuten tillilihaa, lihapullia kastikkeessa, jotka olivat niin makoisia, etteivät ne kelvanneet edes varkaille, jotka kävivät mökillämme. Veivät kaikki muut säilykepurkit, mutta lihapullat kastikkeessa löytyivät kaapin edestä lattialta.

Hedelmäsäilykkeitä kuten ananasrenkaita ja persikan puolikkaita löytyi purkeista.

Varsinaiset einekset, kuten Saarioisten maksalaatikko, tulivat markkinoille vuonna 1957. Tämän jälkeen valikoima lisääntyi nopeasti muihin laatikkoruokiin kuten porkkana-, lanttu- ja makaroonilaatikkoon ja perunavuokaan. Saarioinen toi samaan aikaan markkinoille myös peruna-, punajuuri- ja italiansalaatin ja etikkapunajuuret ja -kurkut. Ketsuppi ruokaa maustamaan tuli markkinoille vuonna 1964.

Jääkaappien yleistyminen muutti kaupassakäyntitapoja. Enää ei tarvinnut hakea maitoa joka päivä, vaan muutaman kerran viikossa riitti. Samalla hankittiin ruokatarvikkeet useammalle päivälle. Myös Maxi-Marketin läheisyys vaikutti asiaan. Perjantaina ajettiin autolla Leppävaaraan ja ostettiin kerralla koko kärrykuorma tavaraa, jota syötiin seuraava viikko. 1970-luvulla, kun pakastimet yleistyivät ja pakasteiden valikoimat suurenivat, tämä suuntaus voimistui ja koitui pikkukauppojen kohtaloksi.

Vaatteet, kengät ja muut kodin tarvikkeet, kuten petivaatteet, pyyhkeet, lakanat ja huonekalut hankittiin Helsingin liikkeistä. Syksyisin oli huippuhetki, kun ennen koulun alkua kävimme äidin kanssa hankkimassa uudet kouluvaatteet keskustan liikkeistä. Sokokselta, Vestiosta, Pukevasta ja Valintatalosta tai vastaavasta liikkeestä, joita oli paljon lähellä linja-autoasemaa.  Nuorison taivas oli Mic-Mac, vain teineille suunnattu vaatekauppa, ja se taisi olla ensimmäinen laatuaan.

Tämä tapahtui vasta 1970-luvulla; sitä ennen mummini ompeli pitovaatteeni.

Maxi-Market auttoi myös vaateongelmiin ja toinen hankintapaikka oli Anttilan Postimyynti.

Anttilan postimyyntikuvasto ilmestyi muutaman kerran vuodessa ja siihen tutustuttiin huolella ja hartaudella. Siitä löytyi tavaraa laidasta laitaan, ja pahat kielet väittivät jopa sen olleen Suomen laajalevikkisin pornolehti lukuisine liivimainoksineen.

Uuden kuvaston ilmestyttyä piti tilaus tehdä mahdollisimman pian, kun suosituimmat vaatteet loppuivat kesken. 1980-luvulla monta kertaa tuli lapsille tilattua useampi paita, kun ei voinut olla varma, että saa juuri sen, mitä eniten halusi.

Tarja Gustafsson

Lähteitä:

• Wikipedia
• Tieteen kuvalehti
• www.saarioinen.fi