Espoossa oli alun alkaen ruotsinkielinen asutus. Kirkonkirjojen mukaan vuonna 1865 pitäjän 4000 asukkaasta suomenkielisiä oli 9,8 prosenttia. Seuraavien vuosikymmenien aikana suomenkielisen väestön lisääntyminen oli nopeampaa kuin ruotsinkielisen väestön. Vuonna 1880 kirkonkirjojen mukaan pitäjän 4757 asukkaasta suomenkielisten osuus oli 20,9 prosenttia ja vuonna 1910 vastaavasti 7619 asukkaasta 28,1 prosenttia. Väestörakenteen muutokseen vaikutti Helsingin kautta tapahtuva muuttoliike. Suomenkielisten muutto suuntautui Espoon rannikkoalueiden tiili- ja sahateollisuusalueille sekä Pohjois-Espooseen. Leppävaaran ja Viherlaakson suomenkielinen asutus lisääntyi 1900-luvun puolella.

Suomenkielisten kansakoulujen perustaminen osoittautui Espoossa vaikeaksi. Ruotsinkielisen pääväestön ja suomalaisen vähemmistön tavoitteet olivat jyrkän vastakkaiset. Ruotsinkielisten pelko kohdistui ruotsin kielen aseman heikkenemiseen enemmistön kielenä. Suomenkieliset eivät tätä ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. He olivat etsimässä vakaampaa tulevaisuutta, ja heidän ensisijainen huolensa oli toimeentulon epävarmuus.  Oikeus koulun tarjoamaan mahdollisuuteen parantaa elinolojaan oli kieleen katsomatta jokaisen oikeus. Tähän perustuen suomenkieliset saivat autonomian aikana ajettua läpi yhden kunnallisen kansakoulun perustamisen pitäjän keskustaan. Yksityisiä suomenkielisiä kansakouluja syntyi tänä aikana kolmelle alueelle. Näistä kouluista kerrotaan yksityiskohtaisemmin kuvien ja lyhyiden selostusten avulla.