Köyhäinhoidosta hyvinvointiyhteiskuntaan

Vuonna 1919, siis 90 vuotta sitten, eduskunnan antamassa hallitusmuodossa määriteltiin kansalaisten perusoikeudet omien pyrkimystensä toteuttamiseen. Itsenäisyyden alkuaikoina virisi yhteisöllinen sosiaalipoliittinen toiminta, viranomaisten lakien velvoittama sosiaalihuolto ja vapaa huoltotyö. Ikääntyvä väestönosa on siitä alkaen ollut haaste sosiaalipolitiikalle. Tuoreena esimerkkinä on parhaillaan julkisuudessa käytävä keskustelu vanhustenhoidon tasosta ja palvelujen riittävyydestä. Eduskunnassa asia johti kuluvan vuoden syyskuussa parlamentaariseen välikysymyskäsittelyyn, mikä on selkeä näyttö vanhusten etujärjestöjen toimivuudesta.

Niistä vuosikymmenistä, jolloin Aurora Karamzin vaikutti täällä Espoossa, on kulunut lähes pari vuosisataa. Paikallishallinto oli 1860-luvulla murrosvaiheessa. Köyhäinhoito oli kirkon vastuulla 1860-luvulle saakka, jolloin se siirrettiin juuri perustetun kunnanhallinnon alaisuuteen. Aurora Karamzin oli hyvin selvillä köyhien, jopa yksittäisten perheiden asemasta, sillä hän oli jatkuvasti yhteydessä seurakunnan ja pitäjän päättäjiin. Hänen lahjoittamansa raha-avustukset Espoon köyhäinhoitokassaan ja suoraan köyhille vuosina 1840-1890 olivat suureksi avuksi pitäjän köyhäinhoidossa, samoin kuin köyhäintalon rakennuttaminen iäkkäille palvelijoille ja asunnottomille vanhuksille Träskändan maille.

Köyhäinhoito ruotujärjestelmään

Espoon pitäjässä köyhien toimeentulosta huolehtiminen alkoi luontevasti kristillisen kirkon piirissä. Vähitellen siitä kehittyi seurakunnan toimialaan kuuluva pitäjäkokouksen valvonnassa oleva köyhäinhoitojärjestelmä. Köyhäinhoitoasiakkaat olivat varattomia tai holhouksen alaisia pitäjän vakituisia asukkaita. Vuonna 1698 Turun hiippakunnan synodaalikokouksessa oli päätetty, että niissä pitäjissä, joihin ei haluttu perustaa köyhäintaloja, pitäjänkokouksen tehtävänä oli jakaa talot ruotuihin. Ruodun tuli ottaa huoltaakseen yksi köyhä vanhus, orvoksi jäänyt lapsi tai henkilö, joka ei kyennyt huolehtimaan itsestään. Pysyvästi köyhät olivat ruotuvaivaisia ja tilapäisen avun tarpeessa olevat kirkonvaivaisia, joita avustettiin kirkon köyhäinkassasta. Ruotujärjestelmän valvojaksi tuli nimittää ruotumestari.

Espoossa, joka oli tuolloin maatalousyhteisö, oli ennestään selvää, että köyhistä naapureista pidettiin huolta. Pääsääntönä oli, että lapset huolehtivat vanhempiensa toimeentulosta. Mikäli lapsista ei siihen ollut, köyhät asuivat omissa mökeissään ja heille annettiin avustusta kirkon köyhäinkassasta.

Ruotujärjestelmään siirryttäessä espoolaiset vierastivat ajatusta ottaa vieras huollettava asumaan taloonsa. Varsinaisen ongelman muodostivatkin ne vajaakuntoiset ja iäkkäät henkilöt, joilla ei ollut mökkiä ja jotka eivät suoriutuneet omin avuin ja joilla ei ollut minkäänlaista huoltajaa. Siitä huolimatta Espoossa ei hyväksytty laitoshoitoa eikä ruotuvaivaisten hoitamista ruotuun kuuluvissa taloissa. Päätöksen takana olivat säätyläiset, jotka vaikuttivat ratkaisevasti köyhäinhoitoa koskeviin päätöksiin.

Vuonna 1777 Espoon seurakunta joutui antamaan maaherralle perusteellisen selvityksen köyhäinhoidosta sen vuoksi, että Espooseen ei ollut rakennettu köyhäintaloja useista kehotuksista huolimatta. Seurakunnan antaman selvityksen mukaan Espoon köyhimmät ja kurjimmat jäsenet ns. ruotuvaivaiset olivat ruotujen hoidossa.  Vuonna 1777 Espoossa oli kahdeksan ruotuvaivaista.>  Tilapäisesti puutetta kärsivät kirkonvaivaiset saivat edelleenkin avustusta kirkon köyhäinkassasta.

Ruotuvaivaisten avustukseksi kukin ruotu oli sitoutunut antamaan vuosittain sovitun määrän viljaa ja särvintä sekä mökin lämmitykseen puita. Kirkonvaivaisten avustus määräytyi tarpeen mukaan. Ruotumestarit keräsivät ja toimittivat ruotuvaivaisten avun perille. Heidän tehtävänään oli myös valvoa, että ruotuvaivaisten elatus oli riittävä.

Espoon ruotujärjestelmä toimi vielä 1700-luvun alkupuolella joustavasti, sillä ruodut pystyivät huoltamaan tarvittaessa kahtakin köyhää. Tilanne vaikeutui asukasmäärän kasvaessa ja samalla köyhien ja huollettavien lukumäärän lisääntyessä. Vuonna 1778 piispantarkastuksessa köyhäinhoitoasia otettiinkin jälleen tarkasteltavaksi sen vuoksi, että huoltoa vaille oli jäänyt jo kahdeksan henkilöä.

Espoolaiset halusivat edelleenkin sälyttää ruotujakoon perustuvan järjestelmän. Ruotuvaivaisten koteihin sijoittamisen suhteen asenteet olivat ennallaan. Koska kuitenkaan kaikki puutteenalaiset eivät kyenneet suoriutumaan avoelämässä yksin ja köyhäintaloa heitä varten ei haluttu rakentaa, tehtiin sopuratkaisu. Avuttomista hoidokeista päätettiin tarjota normaalia elatusapua suurempi korvaus taloille, joilla oli valmius ottaa näitä hoidettavaksi. Espoon köyhäinhoito todettiinkin vuonna 1783 pidetyssä rovastintarkastuksessa tyydyttäväksi. Epäkohtia kuitenkin jatkuvasti esiintyi varsinkin taloihin sijoitettujen ruotuvaivaisten kohtelussa. Ruotumestarit eivät myöskään aina hallinneet tilanteita eivätkä oikein tienneet tehtävistään.

Ruotujaon uudistaminen

Vielä 1800-luvun alussa Espoon köyhäinhoidossa noudatettiin vanhaa käytäntöä, mutta lopulta oli otettava ohjeeksi valtakunnalliset säädökset. Venäjän vallan alussa vuosina 1817 ja 1822 annetut köyhäinhoitoasetukset edellyttivät köyhäinhoidon hallituksen muodostamista sekä kerjäläisten liikkumisen rajoittamista. Espoossa hallitusta ei kiirehditty valitsemaan. Rovastintarkastuksessa vielä 1836 lääninrovasti C.H. Forssman ihmetteli köyhäinhoidon tyydyttävää tasoa, vaikka pitäjässä oli vain kahdeksan ruotua, jotka suorittivat entiseen tapaan maksunsa kodeissaan asuville köyhille. Kerjäläisiäkään ei pitäjässä ollut. Raihnaiset ja orvot oli uskottu luotettavien henkilöiden hoitoon erillistä korvausta vastaan.

Köyhäinhoidon rasitukset kasvoivat vuosien mittaan niin, että avustusta jouduttiin anomaan myös kruunulta. Vihdoin vuonna 1844 pitäjänkokous päätti panna toimeen köyhäinhoidon kokonaisuudistuksen. Uudistuksen syyt olivat kahdenlaiset. Ensinnäkin pitäjään oli syntynyt uusia tiloja ja asukasryhmiä, jotka eivät osallistuneet lainkaan köyhäinhoidon kustannuksiin. Toiseksi sellaisten hoidettavien määrä, jotka eivät tulleet toimeen omissa kodeissaan, oli lisääntynyt.

Uuden ruotujaon pohjana olivat tilojen peltopinta-alat. Kotonaan asuvien vuotuiset ruotumaksut sovittiin uudelleen. Niiden hoidokkien, jotka eivät kyenneet asumaan kodeissaan, ylläpidosta vastasi jokainen ruotuun kuuluva talo vuorollaan. Hoidokkia siis kierrätettiin vuoden aikana talosta taloon. Sairas hoidokki annettiin jonkun yksityisen hoitoon erillistä korvausta vastaan. Hoitomaksu maksettiin kirkon köyhäinkassasta.> 

Köyhäinkassan varojen kartuttamiseksi määrättiin, että jokaisen käsityöläisen, torpparin, muonamiehen ja palkollisen tuli täytettyään 15 vuotta suorittaa henkilökohtainen maksu köyhäinkassaan.

Espoon uusi ruotujako vahvistettiin vuonna 1851. Pitäjässä oli sen jälkeen 32 ruotua.  Jokaiseen ruotuun valittiin ruotumestariksi joku talollinen. Hänen tehtävänään oli Tuomaan päivän aikoihin kerätä ruodun taloista avustukset ja toimittaa ne ruotuvaivaiselle. Puolet avustuksesta toimitettiin ennen joulua ja puolet pääsiäisen ja helluntain välillä. Ruotumestari huolehti myös taloissa hoidettavina olevien hoidokkien siirrot määräaikojen puitteissa. Ja jos jokin ruodun taloista halusi luopua ruotuvaivaisen hoidosta, ruotumestari valvoi, että hoidokille löytyi uusi paikka ja että vapautettu talo maksoi ruotumaksuosuutensa.

Uusi köyhäinhoitoasetus tuli voimaan 1852. Espoon uusi ruotujako oli valmistunut sopivaan aikaan. Ruotuja oli riittävästi ja ruotumestarien tehtävät oli määritelty. Asetuksessa edellytettiin köyhäinhoidon hallituksen perustamista, jota Espoossa ei toistaiseksi pidetty tarpeellisena siksi, että juuri valitut ruotumestarit olivat vastuussa pitäjänkokoukselle. Määräys köyhäinhoidon hallituksesta oli kuitenkin toteutettava viimeistään vuonna 1854. Vaaleilla valittuun hallitukseen tuli kuusi jäsentä Espoon eri puolilta, jotka edustivat eri väestöryhmiä. Köyhäinhoidon piiriin kuului eri-ikäisiä, terveydeltään ja varallisuudeltaan erilaisia henkilöitä. Vuotuinen avustus oli rajattu koskemaan elintarvikkeita. Talonpojat eivät halunneet ottaa harteilleen ylimääräisiä menoeriä eivätkä kirkon köyhäinkassavarat riittäneet kaikkiin lisämenoihin. Ruotumestarit, joille köyhäinhoidon säännösten noudattamista koskeva valvonta kuului, kokivat vaikeaksi vaatia taloilta ylimääräisiä maksuja ruotuvaivaisten kenkiä tai muuta vaatetusta varten.

Uusi järjestelmä ei vakuuttanut espoolaisia siitä, oliko saatu aikaan parannus, vai oliko luotu sellainen järjestelmä, joka vähentäisi vapaaehtoisen auttamisen ja lähimmäisenrakkauden tarvetta ja halua. Aikaa myöten kävikin niin, että yhteiskunnallisten määräysten lisääntyessä ennen vallinnut vapaaehtoinen auttamishalu espoolaisten keskuudessa väheni. 

Köyhäinhoidon uusi järjestelmä osoittautui Espoossa toimivaksi. Köyhäinhoitohallituksen jäsenmäärää lisättiin tarpeen vaatiessa. Ruotumestarit toimivat ohjeiden mukaan. Jonkun sairastuttua tai kuoltua tilalle valittiin välittömästi uusi.

Aurora Karamzin ja hyväntekeväisyysaate

Sivistyneistöön kuuluvien naisten keskuudessa käytiin Espoossakin 1800-luvun alussa vilkasta keskustelua köyhäinhoidon uudistamistarpeesta. Euroopasta oli rantautunut tänne uudenlainen perhe- ja kansalaisihanne, jonka keskeisenä ajatuksena oli naisen rooli perheen moraalisena tukipilarina ja erityisesti lasten kasvattajana. Näistä innoituksista saivat alkunsa 1840-luvulta lähtien perustetut rouvasväenyhdistykset ja niiden jäsenten vähäosaisten hyväksi harjoittama hyväntekeväisyys.

Aurora Karamzinille uskonto oli monien hänen aikalaistensa tavoin luonnollinen osa elämää. Auroran uskonnollista ajattelua muokkasivat hänen elämänkokemuksensa ja erilaiset uskonto- ja aatesuunnat, joihin hän matkoillaan Euroopassa tutustui. Hyväntekeväisyystoiminta kuului hänen velvollisuuksiinsa hänen asemansa vuoksi jo 1840-luvulta alkaen ja hän jakoi itse suoraan raha-avustuksia. Hänen kirjeenvaihtonsa perusteella tiedetään, että hän avusti seurakunnan köyhiä perheitä, vanhuksia ja torppareita myös Espoon seurakunnan välityksellä.

Aurora Karamzinilla oli myös jo 1850-luvulla suunnitelma rakennuttaa Espoon kunnalle kivinen, kaksikerroksinen köyhäintalo. Petaksen tilan omistaja majuri Boisman olisi luovuttanut Träskändan puiston läheltä hankkeelle tontin. Tontin erottamisella oli jo senaatin päätös. Koska Espoossa oli vuonna 1851 vahvistettu uusi toimiva ruotujako, pitäjänmiehet eivät pitäneet köyhäintaloa vieläkään tarpeellisena.

Aurora Karamzin rakennutti tämän jälkeen kartanonsa pihapiiriin 20-paikkaisen köyhäintalon iäkkäille palvelijoille ja asunnottomille vanhuksille. Hän myös vastasi köyhäintalon ylläpidosta. Rakennuksessa oli naisten ja miesten puoli. Kummallakin puolella oli oma sisäänkäyntinsä ja työsalinsa. Jokaisella asukkaalla oli oma makuuhuone ja ullakkokomero. Talossa oli yhteinen ruokasali. Lisäksi siinä oli keittiö ja johtavan emännän huone. Erillinen saunarakennus valmistui vähän myöhemmin.

Köyhäintalon vihkiäiset olivat 6.10.1861. Ensimmäisenä johtajana toimi vuodesta 1862 alkaen Pietarin diakonissalaitoksella opiskellut Laura Calonius. Hän oli alan ammattilainen ja hoiti taloa säntillisesti raportoiden kodin toiminnasta tarkkaan Aurora Karamzinille myös tämän ollessa ulkomailla.

Kesällä 1865 Träskändan köyhäintalo paloi. Kaikki vanhukset pelastuivat. Heidät siirrettiin Aurora Karamzinin omistamaan Dalsvikin kartanoon, jonka päärakennus sisustettiin 20 vanhukselle.

Helsingin Diakonissalaitoksen perustamisen yhteydessä vuonna 1867 Dalsvikin köyhäintalo yhdistettiin osaksi laitosta ja nimettiin vanhainkodiksi. Vuodesta 1871 lähtien Dalsvikin vanhainkodissa oli lääkärin vastaanotto seudun köyhille asukkaille. Vastaanoton yhteyteen perustettiin myös pieni apteekki. Vanhainkotia johti vuodesta 1874 alkaen Matilda Lindqvist ja diakonissa Hilda Berg vuoden 1880 alkupuolelta vuoteen 1909.

Aurora Karamzin vieraili itse vanhainkodissa ja seurasi sen toimintaa jatkuvasti.> Asukkaita hän nimitti hellästi ”vanhoiksi lapsikseen”. Päivittäinen ohjelma kodissa oli säntillinen ruokailu- ja nukkuma-aikoineen. Ohjelmaan kuului erilaista puuhailua kunkin voimien mukaan. Asukkaat saivat myydä itse tekemiään käsitöitä ja näin hankkia omaa rahaa. Asunto, ruoka ja vaatteet tulivat talon puolesta. Aurora Karamzinin toimeksiannosta seurakunnasta kävi pastori vanhainkodissa säännöllisesti suorittamassa kirkolliset toimitukset.

Vanhainkodin toiminta lakkautettiin Aurora Karamzinin kuoleman jälkeen vuonna 1909. Viimeiset vanhukset oli siirretty Dalsvikistä jo aiemmin yhteen Träskändan kartanoalueen rakennukseen. Dalsvik oli siirtynyt jo uudelle omistajalle.

Arvokkaana muistona Auroran toiminnasta on nyt Träskändan kartanon paikalla 1920-luvulla Espoon kunnalliskotina toimintansa aloittanut Auroran vanhainkoti

Köyhäinhoidosta kunnan toimiala

Paikallishallintoa koskeva merkittävä muutos Suomeen saatiin, kun vuonna 1865 tuli voimaan asetus kunnallishallinnosta. Espoon pitäjänkokous asetti ripeästi komitean laatimaan Espoolle kunnallishallinnon säännöt. Komitean työ valmistui vuodessa ja uusi kunnallishallinto pääsi alkamaan vuoden 1867 alussa. Helposti syntyneeseen päätökseen vaikutti päätäntävaltaa omaavien säätyläisten ja suurtilallisten halu uudistaa hallintoa. He edustivat kirkosta vieraantunutta liberaalista katsomusta ja halusivat päästä pappisjohtoisesta hallinnosta. Toisaalta pitäjänkokousten valmistelu ja johto olivat olleet jo vuosikausia asiantuntemattomien henkilöiden käsissä. Pitäjän kappalaiset, jotka toimivat puheenjohtajina, olivat viroissaan lyhyitä aikoja, eivätkä siten ennättäneet perehtyä asioiden hoitoon riittävästi.

Pitäjänkokouksen tilalle tuli kuntakokous. Vaalioikeuskäytäntö pysyi lähes ennallaan. Maanomistajilla tuli olemaan edelleenkin manttaalilaskun mukainen äänioikeus ja siten päätäntävalta. Kuntakokous valitsi kunnallislautakunnan hoitamaan hallintoasioita. Kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan puheenjohtajat valittiin pitäjänkokouksessa, joka sen jälkeen lakkasi. Samalla köyhäinhoito siirtyi seurakunnalta kunnan toimialaksi ja kunnallislautakunnan valvontaan.

Kohti hyvinvointiyhteiskuntaa

Siirryttäessä 1900-luvulle alkoi kansanvallan kehitys, johon kytkeytyi syvä henkinen murros. Siitä meitä muistuttavat maamme itsenäisyyden alkutaipaleen selkkaukset.  Vuonna 1905 suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden. Säätyvaltiopäivien tilalle tuli yksikamarinen eduskunta. Staattisen sääty-yhteiskunnan alamaisista tuli lain edessä yhdenvertaisia kansalaisia.  Vuoden 1919 hallitusmuoto turvasi kaikille samanlaiset perusoikeudet omien pyrkimystensä toteuttamiseen. Tuloksellisimmaksi osoittautui kuitenkin samoin ajattelevien yhteinen pyrkimys elinolojen kohentamiseen. Ihmisarvoon nojaavan sosiaalipolitiikan tehtäväksi tuli taata eri yhteiskuntaryhmille kohtuullinen elintaso ja sosiaalinen turvallisuus. Vanha leimallinen köyhäinhoitojärjestelmä purkautui ja tilalle kehittyi lakisääteinen sosiaalihuolto. Sitä täydentämään kehittyi vapaamuotoinen huoltotyö, joka toimii ilman lakien velvoitteita, kuten kirkon diakoniatyö ja eri sosiaalialan järjestöjen sekä työnantajatahojen toiminta. Sosiaalipolitiikan kehityksen edellytyksenä oli luonnollisesti taloudellinen kasvu.

Ensimmäinen jokaista kansalaista koskettava sosiaalipoliittinen toimenpide oli yleinen, pakollinen vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus, josta annettu kansaneläkelaki on vuodelta 1937. Se on luonteeltaan pakkosäästölaki. Vanhuuden toimeentulo on varmennettu lukuisilla erilaisilla eläkkeillä, joista yleisimpiä ovat ansioiden perusteella maksetut työeläkkeet.

Vanhuspalvelujen yksi keskeinen kysymys aika ajoin on ollut asumismuoto. Espoossa vanhukset asuivat pääasiassa omissa mökeissään. Espoon päättäjät eivät rakentaneet vielä1800-luvullakaan yhteisasumista varten köyhäintaloja. Ensimmäinen sosiaalilain velvoittama kunnalliskoti aloitti toimintansa 1920-luvulla Träskändan kartanossa nykyisessä Auroran vanhainkodissa.

Kriittisin vanhusten asuntokysymys pääkaupunkiseudulla oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Sotavuosina monet vanhukset asuivat lastensa perheissä, joista miehet olivat rintamalla. Miesten kotiutuessa sodan päätyttyä, vanhusten oli muutettava omiin oloihinsa. Vapaita asuntoja ei ollut, sillä muutto työpaikan vuoksi maalta etelään oli alkanut samaan aikaan. Syntyneestä tilanteesta johtuen sotien jälkeen vanhusten laitoshoito lisääntyi voimakkaasti.

Vanhuspalvelut tänään

Jo 1970-luvulla Espoossa hyväkuntoisten vanhusten sijoittamista laitoksiin täyshoitoon pidettiin viihtyvyyden ja vireyden kannalta epäsuotavana. Vanhuudessakin kotona asuminen on luontevin ja taloudellisin ratkaisu. Kotiasumiseen rinnastettavissa on asuminen palvelutalossa, jossa voi ostaa tarvitsemansa kotipalvelut. Tämä asumismuoto on viime vuosina lisääntynyt. Laitoshoito on turvallinen ratkaisu pysyvästi kokonaisvaltaista hoitoa tarvitsevien kohdalla. Vaihtoehtona siihen on kotihoito omaishoitajan avulla.

Espoossa on tehty määrätietoista vanhuspalvelujen kehittämistyötä 1980-luvulta alkaen. Kaupungin sosiaali- ja terveystoimi laatii määräajoin tarkastettavan vanhuspoliittisen ohjelman. Viimeisimmän ohjelman Espoon valtuusto on hyväksynyt 17.11.2008. Vanhuspoliittinen ohjelma on palvelurakenteen arviointi ja kehittämisohjelma ja se koskee kaikkia alueellisten sosiaali- ja terveyskeskusten sekä sairaala- ja laitospalvelujen yksiköitä.

Sosiaali- ja terveystoimi on julkaissut kuluvana vuonna (2009) Seniorin palveluoppaan, jonka sivuilta löytyvät varta vasten ikäihmisille suunnatut Espoossa saatavat palvelut. Opas on kattava luettelo palvelupisteistä osoite- ja puhelinnumerotietoineen. Se on yleisessä jakelussa kaupungin palvelupisteissä.

Vanhusten palvelujen kehittämisohjelmassa vedotaan vanhusten omatoimisuuteen. Tarkoituksena on yksilöllisen itsenäisyyden ja valinnanvapauden kunnioittaminen sekä aktiivisuuden ja toimintakyvyn ylläpitäminen. Myös 90 vuotta sitten annetun hallitusmuodon mukaan jokaisella kansalaisella on mahdollisuus omien pyrkimystensä toteuttamiseen.> 

Espoolaisten vanhusten edunvalvojana ja puolestapuhujana kunnallisessa päätöksenteossa toimii vanhusneuvosto. Vanhusneuvostoon kuuluu neljätoista jäsentä, joista kahdeksan edustaa vanhusjärjestöjä ja kuusi kaupungin hallintokuntia. Jokaisella jäsenellä on varajäsen. Vanhusneuvoston nykyinen puheenjohtaja on Olli Männikkö ja sihteeri Maria Rysti.

Pirkko Kivimäki

Lähteet:

Marianne Långvik-Huomo, Espoon kaupunginmuseo (2006), Aurora Karamzin – Aristokratian elämää

Eeva Ojanen, Espoon seurakuntahistoria, Espoon seurakunnat (1990)

Pekka Kuusi, 60-luvun sosiaalipolitiikka (1963)

Osmo ja Matti Toivola, Sosiaaliturvan pääpiirteet (1983)

Espoon vanhuspoliittisen ohjelman tiivistelmä , Espoon sosiaali- ja terveystoimen julkaisu (2008)

 
Etusivu arrow Träskändan kartano ja Aurora Karamzin arrow Köyhäinhoidosta hyvinvointiyhteiskuntaan
web statistics