Aapo Kirvesniemi

Olen monasti miettinyt, kuinka lapsen ensimmäiset muistikuvat syntyvät. Eräs tie ajanmääritykseen saattaa olla lelu. Jos on valokuva tai kuitti ostosta liitettävissä muistikuvaan, aletaan olla jo ainakin vuoden tarkkuudessa. Polkuautostani on kuva jo ajalta, jolloin asuimme Helsingissä, mutta muistikuvani autosta eivät liity kaupunkiajalle. Olin kahden kuukauden päässä kaksivuotiaasta muuttaessamme Espooseen vappuna 1938. Automuistot alkavat vielä myöhemmin.

Vanhempani olivat peräisin kovin vaatimattomista oloista, mutta perheemme oli lapsuudessani kohtalaisen mukavassa taloudellisessa tilanteessa. Meillä lapsilla, siis minulla ja vuotta nuoremmalla sisarellani, oli leluja, ei liikaa mutta tarpeeksi, joten hyvin ne muistetaan ja rakkaita ne olivat. Valitettavasti mitään ei ole säilynyt, mikä on kyllä kummallista, koska niin paljon kaikenlaista muuta romua ovat nurkat täynnä. Olen tutkiskellut vanhoja valokuvia, ja niistä on jotakin löytynyt kirvoittamaan mukavia muistoja.

Espoon perinneseura on ottanut kirjoitteluteemaksi lelun. Nyt pitäisi tietysti määritellä, mikä on lelu. Ahtaasti ottaen lelu lienee laite, kapine, esine, joka on leikisti jotakin. Se on siis kopio jostakin todellisesta. Parhain esimerkki on nukke. Sehän on kopio elävästä ihmisestä. Yleensä nukke on vauvanukke, jolla tytöt leikkivät luonnollisesti heille joskus tulevaisuudessa syntyvää omaa lasta. Pojilla on erilaiset kiinnostuskohteet, ehkä innostus autoon enteilee joskus hankittavaa omaa autoa. Tässä muistelussani käsite lelusta laajenee, eihän potkulauta ole lelu. Se on oikea olemassa oleva todellisuus. Ei sillä leikitä jotain joskus muuksi suuremmaksi todellisuudeksi muuttuvaa. Tässä minun muistelussani esitän käsitteen leluista ymmärrettäväksi varsin laajasti, ne olivat siis lapsuuteen liittyviä esineitä, käyttötavaroita, joilla usein tietysti leikittiin tai ne liittyivät leikin käsitteeseen. Ei lapsenkaan elämä pelkkää leluilla leikkimistä ollut.

Ajopelit

Palataanpa tuohon polkuautoon. Se on varmaan ollut aikoinaan lajinsa huippua päätellen mm. ajovaloista, joissa oli oikein valaisevat lamput. Myöhemmistä valokuvista näkee tuon ajopelin melko nopean rappion, käyttö lienee ollut kovaa. Itse ajaminen ei ollut helppoa. Pyörät olisivat vaatineet asfalttialustan, mutta sopivassa alamäessä sai kuitenkin hieman vauhtia. Maantielle asti ei minua tietenkään laskettu. Kavereille auton ajaminen tuotti aina heitä hämmentävän ja minua huvittavan yllätyksen. Auton ohjausmekanismi oli rakennettu siten hullusti, että kun rattia käänsi oikealle, auto kääntyi vasemmalle.

Tätä kuvaa otettaessa yritin kovasti saada siskoani tarttumaan rattiin. Mikään ei auttanut! Luonteensa mukaisesti hän ei luopunut kannastaan.

Minua on jäänyt edelleen harmittamaan eräs auton omistamisesta johtunut nolostumiseni ja hämmennykseni. Auton akseli oli mennyt rikki. Naapurin setä oli konepajan johtaja, joten apua oli varmasti lähellä. Menin näyttämään ongelmaa. Minua neuvottiin, että pitää olla piirustus, jotta työ voitaisiin tehdä. Siis kynä käteen ja piirustus tehtiin. Sitä mentiin heti näyttämään. Nyt kuulin kymmenen virhettä kuvassani. Ei ollut mittoja, ei ollut työmerkintöjä, ei ollut sitä eikä tätä. Taisi itkun alku tulla. Varmasti ei naapurin setä tahallisesti halunnut minua nöyryyttää, varmaankin oli halu opettaa, miten asia pitäisi hoitaa. Sedällä ei ollut omia lapsia, joten hän ei varmaan osannut oikealla asenteella lähestyä minun ongelmaani. No, akseli tuli kyllä lopulta kuntoon.

Pahin innostus autoiluun häipyi, mutta sitten sain ostotarjouksen. Eräs luokkamme poika oli innostunut autooni ja kovasti halusi ostaa sen. Kaupat tehtiin, sain autosta 200 mk vuonna 1944. Jäin kyllä 10 mk saamista vaille. Hän lupasi maksaa myöhemmin, vaan eipä ole tullut karhutuksi (summa olisi euroissa nykyisin 200 mk=37 euroa).

Varhaislapsuuden leluni liittyivät näköjään kulkuvälineisiin. Kuorma auto, purjevene, veturi ja potkulauta löytyvät vanhoista valokuvista. Tuo purjevene, joka todella oli varsin taidokas, suorastaan pienoismalli tasoa, meni myös myyntiin. Sain siitä 10 mk eli nykyrahassa pari euroa. En olisi myynyt, jos olisin aavistanut, kuinka pahoillaan isäni oli tuosta kaupasta. Varmaan hänellä oli lelusta jokin oma muisto, joka oli minun tunnettani suurempi. Tuosta auton myynnistä hän ei koskaan sanonut mitään.

Nuket ja nallet

Siskoni lelut olivat tyttöjen leluja. Ensimmäinen oli varmaan nukke. Muistan, että emme olleet nuken anatomiaan oikein tyytyväisiä, koska sen peppuun piirrettiin tarpeelliset merkit osoittamaan, että se varmasti oli tyttö. Tarkemmin muisteltuani tätä nukkea pidettiin aina vauvanukkena. Sille ei koskaan tehty mitään vaatteita. Toisen nuken kanssa oli käydä hullusti. Nukke oli jotain sen aikaista muovia guttaperkkaa tai selluloidia. Nuken vatsassa oli iso reikä, ja jossakin leikissä nukke sai olla päällään seisoen uunina. Pitihän uuniin sytyttää tuli. Silloin se leimahti liekkeihin. Onneksi silloin yhtä nopeasti tuli järki päähän, tartuin soihtuna palavaan nukkeen ja paiskasin sen lähellä olevaan avotakan arinalle. Muistan kyllä vieläkin säikähtäneeni todella rajusti. Ilmeisesti tulen sytytys oli oma ideani, koska kovasti vannotin siskoani, että asiasta ei puhuta. Hän piti sanansa. Siskolla oli toinenkin aivan oikea lelu, joka länsimaailmassa lienee ehkä aivan yleisyydessään kärkipaikalla, siis teddykarhu, nalle. Sitä hellittiin ja sen kanssa seurusteltiin ehkä joskus kovakouraisestikin, koska se eli vain noin kymmenvuotiaaksi. Sille tehtiin ruumiinavaus, ja vatsasta kaivettiin nallemaisen äännähdyksen tuottava paljemekanismi. Siskoni oli luonteeltaan reipas ja räväkkä, ja hän herätti taas koulussa opettajan vihastuksen laittaessaan tuon nallen äänilaitteen pulpetin kanteen, jolloin sitä avattaessa nallen henki alkoi puhua. Toinen eläinmaailmaa edustava pehmolelu oli pitkäkuonoinen, pitkäkorvainen ja pitkähäntäinen vakosamettinen mäyräkoira ”Tuke”. Sillä ei koskaan leikitty, mutta se otettiin joskus sen verran mukaan, että se sai katsella muita leikkejä.

Keskustelin vaimoni kanssa leluteemasta. Kysyin, millaisia nukkeja hänellä oli ollut lapsena. Hämmästyin, kun hän sanoi, että ei minkäänlaisia. Hän on karjalan evakkoja, ja on jotenkin ymmärrettävää, että sen aikaisissa sekavissa olosuhteissa eivät lasten lelut olleet ensimmäisinä hankintalistoilla. Käpylehmät olivat tuttu käsite.

Lelukaupat

Ennen kouluikää lelut hankittiin kahdesta paikasta. Toinen oli tavaratalo Stockmannin leluosasto neljännessä kerroksessa. Se oli kaupunkimatkan kohokohta aina. Mitä tahansa ei voitu saada. Leluja oli monenlaisia ja -hintaisia. Koska oli sota-aika, lelut olivat yleensä puurakenteisia, siis yksinkertaisia, mutta vahvoja. Lapselle muovautui myös toimiva strategia lelujen saamiseksi. Ei pitänyt ryntäillä kaiken perään, vaan kannatti kohdistaa huomio yhteen. Perusteluja lelun hankkimiseksi syntyi yhdestä kohteesta helpommin. Tärkeätä oli panna huomio seuraavalla kerralla esille tulevaan kohteeseen. Perusteluja saattoi jo pikkuhiljaa kotona valmistella. Miten se täydentäisi entisiä, miten sillä voisi leikkiä uutta leikkiä jne, Menetelmä oli toimiva. Vaikka kuinka hieno laiva olisi ollut talvella myynnissä, piti malttaa sen ostamisen esittämistä, kunnes oli kesä ja sitä voisi Pitkäjärvessä uittaa.

Toinen lelukauppa oli Winter Citykäytävässä, mutta se on jo lopettanut toimintansa. Tämä lelukauppa oli tasoltaan korkeampi kuin Stockmann, oli hienommat nuket ja oli vieterivetoisia autoja ja muitakin mekaanisia leluja. Oletan, että siellä on ollut jo silloin pienoisrautatieleluja, Märklin- tai Fleichmann-merkkisiä, mutta ne ovat olleet rikkaiden pappojen lasten leluja. Hintataso oli varmaan keskimäärin Stockmannia korkeampi. Winterillä kävimme harvemmin, Stockmannin valikoimat riittivät meille. Askarteluasioiden tullessa tavallisemmiksi kuin leikit ja varsinaiset lelut, ostoksille mentiin Harrastelijain Aittaan, Laivurinrinne 1, ja sitä lähellä olevaan saman alan liikkeeseen nimeltään Uras, Korkeavuorenkatu 11. Ne liikkeet olivat joskus niin täynnä, että jonoa oli kadulle asti.

Joululahjat

Ainakin pojille kova paketti oli ainoa oikea paketti. Jos kovan paketin päällä luki Meka, riemu ja tyytyväisyys olivat huipussaan. 1934 toimintansa aloittanut Lahti Oy valmisti Meka-rakennuspalikkasarjaa. Se oli hyvin suosittu. Oli myös metallisia Meccano-sarjoja. Ne olivat paljon kalliimpia, ja niiden saatavuus sodan edetessä heikkeni. Puisista Meka-sarjoista pystyi rakentamaan monenlaisia vekottimia. Ehkä minunkin elämänuran myöhempiin valintoihin on vaikuttanut noiden puupalikoiden kanssa aikoinaan vietetyt monet tunnit ja se tyydytys, jonka jonkin laitteen kasaan saaminen toimivaksi aiheutti. Maailman nykyvaltias rakennuspalikka Lego syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Toinenkin puuta materiaalina käyttävä lelu oli hirsitalorakennussarjat. Pakkauksessa oli iso kasa vaihtelevan pituisia pienoishirsiä, joista ohjeiden mukaan koottuna syntyi kaunis mökki, sauna, luhti tai jokin muu yleensä maalaiskulttuuriin liittyvä rakennuksen pienoismalli. Muutaman sain koottua. Idean heikkous oli, että se ei tarjonnut kuin kerran onnistumisen tunteen. Palikoista sai syntymään vain tietyn kokonaisuuden. Meka palikoiden laatikosta sen sijaan saattoi tehdä mitä halusi, vain oma taito ja mielikuvitus olivat rajana. Muita muistissa olevia joululahjoja oli puzzlepelit ja neliskulmaiset kuvapalikat, joista sai siis synnytettyä kuusi eri kuvaa. Huuliharpun sain kerran, mutta se oli pettymys. En oppinut soittamaan edes Ukko Nooaa. Toinen soitin oli pieni ksylofoni, siis peltilappuja kahteen puurimaan naulattuna. Eipä minusta tuon instrumentin taitajaa liioin tullut. Uskon että yleensä lapsen soittoinnostuksen virittämiseen tarvitaan vanhempien taitava opastus.

Askartelut

Leikkikaluja tehtiin myös itse. Klassinen esimerkki on käpylehmät ja kaarnalaivat. Sotalapset tekivät tankkeja ja lentokoneita. Kehittyneempää harrastelua, ehkä ei enää leikkikaluaskartelua oli lennokkien rakentaminen. Aika nuorena sellaisiakin syntyi. Ensimmäisen lennokin muistan tehneeni 7-vuotiaana. Siskolleni tein jossain askartelulehdessä olleen mallin mukaan sätkynuken, joka narusta vetämällä sätkytteli jalkojaan ja käsiään. Hän oli lahjastaan kovin iloinen. Vesimylly keväiseen puroon syntyi naulalaatikosta, jossa pyöri ratas. Rattaan akseli oli sukkapuikko, joka oli tungettu pullonkorkin läpi. Korkkiin oli taas kiinnitetty vain painamalla ohuet puukolla veistetyt siivet. Hyvin pyöri!

Vielä yksi laite, mikä on vielä olemassa ja pienellä vaivalla olisi jopa käyttökunnossa. Heijastuskone, eli taikalyhty, joksi sitä myös on kutsuttu. Milloin olen laitteen rakentanut, selviäisi varmaan pienellä työllä tarkasti, mutta arvio on v. 1947. Laitteella siis heijastettiin lakanalle tai valkealle seinälle valokuvia, postikortteja, lehtileikkeitä yms. Sarjakuvia leikkasin lehdistä, ja liimasin ne paperinauhalle jatkuvaan jonoon. Tätä nauhaa siirrettiin koneessa kuva kuvalta eteenpäin. Jopa aikuiset olivat ihmeissään nähdessään itsensä kokoisen Aku Ankan seikkailevan seinällä. Rakensin vielä laitteeseen kokoonpantavat jalat, koska sain esityspyyntöjä naapureihin, ja oli helpompi saada laite sopivaan asentoon, kun sillä oli omat jalat.

Olen ehkä painottanut lasten leikeissä liiaksikin tuota rakentamisen puolta. Vastakkainenkin esimerkki löytyy. Kylässämme oli kolme sähköalan ammattilaista. Heistä eräs antoi minulle jos jonkinmoisia laitteita, joita hän ei enää mitenkään katsonut tarpeelliseksi säilyttää. Parhaiten muistan ison radion, jonka lopulliseen hajottamiseen ja särkemiseen meni minulta varmaan viikkokausia. Hajotuspuuhassa sai tuntuman työkalujen käyttöön ja onneksi kotoa löytyivät ruuvimeisselit, jakoavaimet ja monenmoiset pihdit sähkölankojen katkaisuun. Tuosta samaisesta radiosta on vielä laatikon kansi tallella. Se on saunan löylyhuoneen oven potkulevynä ja toimii uudessa tehtävässään hyvin. Se on siihen mitoiltaan juuri sopiva, ja puu on ilmeisesti tammea, koska ei lahoa.

Lautapelejä pelattiin, mutta en muista nimiä kuin yhden. Nimi oli Salpauselkä. Sitä en halunnut pelata. En ymmärtänyt, että se oli urheilupeli, vaan salpaus yhdistyi mielessäni selän vakavaan sairauteen tai halvaukseen. Shakkia emme osanneet, mutta laudan toisella puolella oleva tammipeli sujui. Oikeilla korttipeleillä osattiin pelata Kasinoa ja Marjapussia, ja Mustaa Pekkaa pelattiin toisilla korteilla. Eräs korttipakkamuunnos oli Hullunkuriset perheet, joita ei varmaan enää voisi painaa, koska osa kuvista ja nimityksistä voitaisiin ymmärtää rasistisiksi. Kuuluisimman suomalaisen lautapelin Afrikan Tähden pelaajaksi olin sen ilmestyessä jo liian vanha (peli ilmestyi 1951), mutta onpahan siihen sitten myöhemmin tutustuttu.

Tytöt saivat pientä askartelua muodin parissa paperinukkien kanssa puuhaillessaan. Tuote myytiin arkkina, jolloin saksilla oli tarkasti leikattava sekä nukke että muodikkaat vaatteet. Pojille samantapaista askartelua tarjosivat pahvista leikattavat ja kokoon liimattavat talot ja muut rakennukset. Myöhempinä vuosina lapsia kovasti kiinnostaneiden erilaisten korttien keräilyä edelsi mm. Seura-lehdessä julkaistu sarja suomalaisista sotilasvaatteista. Niitä leikeltiin erilleen ja liimailtiin vihkoihin.

Pyssyt ja puukot

Lapsena, siis varmasti jo kymmenvuotiaana poikaa kiinnostivat aseet. Eipä onneksi oikeat tuliaseet, vaikka sellaisenkin pariin olisi varmaan voinut sota-aikana joutua. Nallipyssy oli haluttu laite, ja se saatiin, mutta sen käyttö jäi vähiin. Nallirullat, jotka antoivat pamahduksen, olivat ilmeisesti kalliita ja niitä piti käydä lelukaupoista ostamassa. Nuo klassiset, jousi, linko ja ritsa löytyivät joka pojan arsenaalista. Jousi saattoi olla jalkajousi eli kaaripyssy tai normaali jousi. Metsästä haettiin katajan varsi, se oli parasta puuta jouseksi. Nuoli tehtiin pihlaja kepistä tai veistettiin oksattomasta laudanpätkästä. Kanoja oli joka kylässä, joten nuolen sulat löytyivät helposti. Paras nuolen kärki tuli kiväärin luodin kärjestä, josta isommat pojat olivat sulattaneet lyijyn pois. Jalkajousen rakentaminen oli jo hankalampi homma, jopa minulta jäi sellainen tekemättä. Jousen teholla kilpailtiin ampumalla, kuka sai nuolen lentämään pisimmälle. Kerran sattui harmittava tapaus. Naapurissa oli kasvihuone ja suoraan ilmaan ammuttu nuoli rikkoi alas pudotessaan kasvihuoneessa joitakin lasiruutuja. Naapuri tuli tuota pikaa nuoli kädessään pihaamme ja vaati minua tilille vahingosta. Onneksi oli isä kotona, ja asenteellaan ”pojat ovat poikia” maksoi korvauksen rikkoontuneista laseista. Vahinko ei toistunut. Jouseen liittyy eräs leluhaave, joka ei koskaan toteutunut. En saanut intiaanipäähinettä, tuota mahtavaa sulkahattua, joka sarjakuvissa oli aina intiaanipäällikön päässä. Meillä oli tietosanakirja, jossa oli myös kuva intiaanipäälliköstä hattuineen. Sitä kuvaa ihailin. Ritsa oli myös joka pojalla. Panoksina voitiin käyttää pieniä kiviä tai rautalangan pätkiä. Kuulalaakerin kuulat olivat harvinaisempia, mutta ehdottomasta kaikkein parhaimpia.

Mainitut leikkikalut ovat periaatteessa ja siis käytännössäkin erittäin vaarallisia. On oikeastaan aika ihme, että mitään onnettomuuksia ei ainakaan minun kaveripiirissäni sattunut. Minulla ja kavereillani oli myös ilmakiväärit jo tuossa kymmenen vuoden iässä, mutta niitäkin osattiin käyttää. Niillä ammuttiin etupäässä räkättirastaita. Räkätit eivät olleet siihen aikaan rauhoitettuja edes pesimäaikana, ja niiden hävittämistä pidettiin suotavana. Todellista tarkkuusammuntaa ei juuri harrastettu.

Vaarattomampi ase oli puumiekka, jota ilman ei sotaleikeissä voinut mitenkään esiintyä. Asuun kuului myös kilpi, jona mitä mainioimmin toimi vanha ruostunut kattilankansi, siinä oli kädensija jo valmiina. Australian alkuasukkaiden bumerangia yritin muutaman kerran rakentaa. Se ei ottanut onnistuakseen, ehkä eivät heittäjän voimat riittäneet, se kyllä lensi mutta ei koskaan lentänyt takaisin. Puukkoa ei pidetty leluna, mutta sellainen roikkui lähes jokaisen pojan vyön tai henkseleiden reunassa. Muistaakseni puukkoa ei kuitenkaan otettu kouluun mukaan.

Puukkoa tarvittiin, kun tehtiin pajupilli. Jos oli vähääkään taitoa vuolemiseen ja puukon käsittelyyn tällainen sinänsä taidokas laite syntyi helposti. Kerran isä sen valmistamisen näytti, sitten se syntyi jo omin voimin.

Varsin vaaraton oli suomalainen versio Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen käyttämästä metsästysaseesta. Syyskesällä, kun koiranputki oli saanut vartensa mittaansa, otettiin tuo ontto putki puhallusputkeksi. Myrkkynuolien sijaan oli tapana puhaltaa marjoja, joista muistaakseni pihlajanmarjat olivat sopivimpia. Puoliraakoina ne olivat aika kovia, tarkkuuspuhallukseen oikein mainioita. Koiranputkesta sai tehtyä myös vesilelun. Tarvittiin kaksi putkea. Toinen putki piti olla mahdollisimman paksu, toinen tähän paksuun sisälle mahtuva. Näin syntyi pumppu, jolla vesi lensi tarkkana suihkuna useiden metrien päähän. Sillä oli mukava vaarattomasti säikäyttää kavereita.

Vaarallinen ”lelu”

Jos vielä tohtii hieman laajentaa leluikälapsuutta ja olettaa lapsuudeksi ajan ennen äänenmurrosta ja muita elinmuutoksia, pari sanaa eräästä, sen ikäkauden tosivaarallisesta ”lelusta”. Se on tussari. Tussarin käytön mahdollisti tietysti sota-aika ja muutamat vuodet sen jälkeenkin. Tussari on siis todellinen ampuma-ase, jolla saattoi varmasti tappaa. Tussarin valmistaminen oli todella helppoa. Tarvittiin puunpala, yleensä pistoolimaisen väärä oksankäyrä, kymmenen sentin putkenpätkä, rautaa tai vaikkapa kuparia. Putken sopivin reikä oli noin 10 mm. Putki taottiin toisesta päästään vasaralla umpeen, ja lähelle umpipäätä porattiin sankkireikä noin 1mm:n poralla. Tuon reiän poraaminen olikin sitten ainoa jonkinlaista työkalua vaativa tehtävä. Putki kiinnitettiin kädensijaan eli tuohon jo valmiiksi pistoolia muistuttavaan oksan känkkyrään. Räjähdysaineena käytettiin mustaruutia, jota oli aika helppo saada. Monissa kodeissa oli ruudilla ladattuja kantopommeja, joihin silloin sai helposti ostoluvan. Mustaruutia saattoi valmistaa itse. Kaikkia tarvittavia kemikaaleja sai apteekista kuka vain, ja valmistusohje löytyi monista lapsille tarkoitettujen kotikemisti kirjojen sivuilta. Hätätilassa jotenkin toimivan räjähdysaineen sai kuorimalla tulitikun päästä sen sytytysaineen. Kiväärin patruunoista sai purkamalla oikein hyvää ruutia. Tämä mahdollisuus tarjoutui aina silloin tällöin.

Naapurin isäntä oli taitava käsistään. Metallialan ammattimies. Hän teki pojalleen tussarin. Myös minulle hän teki tussarin. Kuulostaa aivan absurdilta. Hänen tussarin luovutussanansa olivat: Tiedän, että sinä varmasti teet tussarin. Mutta tiedän, että sen kanssa voi tapahtua vahinko. Tuskin ketään ammut, mutta huono tussari voi räjähtää käsiisi ja tulet raajarikoksi. Tässä on sinulle varmasti turvallinen tussari. Käytä sitä vastuullisesti.

Muistan oikein hyvin vastaussanani ja kiitokseni tuollaisen luottamuksen ilmaisusta. Tussarillani ei tapahtunut mitään vahinkoa, vaikka sitä paljon käytettiin. Usein ammuttiin vain paukkulaukauksia, jolloin ammuksena oli tiukkaan painettu paperitollo. Onneksi tuo ”tussarimuoti” oli ehkä vai vuoden mittainen. Ainoa laukaus, josta isäni oli vihainen, oli, kun olin ampunut liiterin hyvästä lautaovesta läpi aiheuttaen ison reiän ja lautojen repeämän.

Todistuksena tämän lelun vaarallisuudesta oli luokallamme poika, jonka käden oli siinä räjähtänyt tussari pahasti vahingoittanut. Kouluvoimistelussa hän ei voinut esim. rekillä edes roikkua. Pukkihypyssä hän sen sijaan oli aivan mestari, siinä ei pahemmin kättä tarvittu.

Melkein auto

Palataan vielä autoasiaan. Olen jo todennut, että lelu käsite voi olla laaja. Wikipedia mainitsee leluksi myös mäkiauton. Sopii määritelmääni. Vaikka se on kulkuneuvo, ei sillä mihinkään mennä. Se leikkii olevansa oikea auto. Aika pitkälle se sitä onkin. Siinä on pyörät, siinä on ratti ja jarrut. Kaasupoljin puuttuu, mutta alamäessä vauhti on kovaa. Minullakin oli mäkiauto.

Jo vuodesta 1944 ilmestyi aikakausilehti Joka Pojan Askartelija. Sen piti olla Joka Poika -lehden apujulkaisu, mutta uskon, että se oli suositumpi kuin tuo pääjulkaisuksi tarkoitettu Joka Poika. Lehti sisälsi kirjoituksia ja artikkeleita poikia kiinnostavista aiheista. Usein siellä oli valmistusohjeita myös itse tehtävistä leikkikaluista ja muista laitteista. Mäkiauton suunnittelu ja rakennusohjeet myös löytyivät vuoden 1945 syysnumerosta. Innokas rakentaja löytyi minusta keväällä 1946. Pyörät saatiin lastenrattaista, joilla minua oli kärrätty, joten pyörien toimintaan oli minulla jo hyvä tuntemus. Tällä autolla uskalsin jo mennä maantielle ja huiman vauhdin sainkin kokea, kun laskettelin Järvenperän mäen päältä Träskändan kartanon ohitse kohti Glims-jokea. Vastaa tuli linja-auto, jonka kuljettaja tervehti minua kädenheilauksella. Valitettavasti ei yhtään valokuvaa ole löytynyt. Suunnilleen piirustuksen näköinen se oli.
.

Kaikenlaisia kapineita

Lasten leikeistä otetuissa vierasmaalaisissa valokuvissa nähdään usein leijan lennätystä. Leija leikkikaluna on ollut täysin tuntematon minulle. Kyllä sellaisen olemassaolo tiedettiin, mutta ei sitä kellään ollut. Lennokkien rakentamisesta olen jo maininnut. Tällä alueella on paperilennokin taittelu ensimmäinen aste. Se on hyvin opettavaa. Aerodynamiikan perusasiat tulevat selviksi, kun lennokin paperireunuksia taittelemalla eri suuntiin lopulta selviää syyt sakkaukseen ja kaarteluun.

Lapsuuden aikaisia harrastelulehtiä selaillessa tulee muistiin jo ehkä unohtuneita leluja ja leikkikaluja ja muita lapsille tarkoitettuja laitteita. Eräs sellainen suuren ihmetyksen ja ihastuksen synnyttänyt vekotin oli kaleidoskooppi. Se oli optinen laite, viivoittimen pituinen putki, jonka päästä kurkistettiin. Putken sisällä oli peilejä ja peilien välissä kirjavia lasinpaloja. Kun putkea pyöritti, lasinpaloista muodostui kaunis 6-kulmainen symmetrinen kuvio, joka aina muutti muotoaan uudeksi putkea pyöritettäessä. Toinen pyörivä laite oli hyrrä. Hyrrän pyörivä jatkuva näennäisesti itsestään syntyvä liike ihastuttaa jo kovin nuortakin lasta. Lieneekö asiasta tehty tutkimuksia, mutta hyrrän hyrräyksen muistan jo niin nuoresta kuin yleensä mitään muistan muistaneeni. Askartelulehdissä oli myös rakennusohjeita apulaitteista, joilla hyrrän vauhtia saatiin kiihdytetyksi. Lautapeleissä käytetty arpakuutio oli joskus korvattu hyrrällä. Hyrrän levyyn sai enemmän kuin 6 kappaletta sen pysähtyessä tasapainoon jäävää asentoa, ja se antoi pelisuunnittelijalle enemmän mahdollisuuksia.

Kotien yleinen käyttöesine on suurennuslasi. Lapsen silmät sitä harvoin tarvitsevat, mutta toinen käyttötarkoitus, vai olisiko parempi sanoa väärinkäyttötapa, on käyttää sitä polttolasina. Kevätaurinko sädevoimallaan suurennuslasin polttopisteessä synnyttää korkean lämpötilan. Kirjainten polttaminen puuhun oli ehkä yleisin sovellus. Muitakin paljon pahempia käyttötapoja lapsi keksi. Eräs, jälleen hieman vaarallinen tapa oli savupommin rakennus. Otettiin lasinen purkki, jossa hyvä tiivis kierrekansi. Purkkiin tungettiin valokuvien negatiivifilmit. Kansi kiinnitettiin tiukasti kiinni. Kun purkin lasin läpi suurennuslasin polttopiste sytytti selluloidiset negatiivit palamaan, syntyi voimakas savu purkin sisälle. Sitten purkki heitettiin mieluummin kiveen tai kalliolle, jotta se pudotessaan varmasti särkyisi. Savua tupsahti komeasti ja usein vielä loppuosa filmeistä paloi savuavalla liekillä. Se oli onnistunut savupommi. Nyt olen harmitellut, että juuri tuolla tavalla tuhosin kaikki vanhempieni ottamien valokuvien negatiivit.

Vieterivoimaiset pikkuautot olivat todella harvinaisia, ja autojen pienoismallikulttuuria ei tunnettu lainkaan. Itsestään liikkuva laite kyllä syntyi helposti lankarullasta, kumilenkistä ja tulitikusta.
Mahtoikohan vielä helikopteria olla edes keksitty, kun jo lapset leikkivät lentävällä siivellä. Laitteen muodosti keppi, jonka päässä oli siinä kevyesti pyörivä tyhjä lankarulla. Rullan päässä oli kaksi naulaa, joista nupit oli leikattu pois. Itse siipi oli ohuesta pellistä tavallisilla saksilla leikattu potkuri, noin 10-15 cm :n pituinen. Potkurin lavat käännettiin vastakkaisiin suuntiin hieman kallelleen. Potkurikeskiöön pistettiin kaksi reikää, johon nuo lankarullan piikit sopivat. Lankarullaan kierrettiin vahvaa rullalankaa noin metrin verran. Itse lennätys tapahtui seuraavasti: keppi pystyssä vasempaan käteen, potkuri kiinni rullan piikkeihin ja sitten oikealla kädellä tasaisesti kiihdyttäen vedettiin langasta. Rulla aiheutti pyöriessään potkurille nostovoiman (sen piti olla oikeinpäin). Se irtosi rullasta ja vinhasti pyörien jatkoi matkaansa ylöspäin. Kun vauhti loppui, potkuri tietysti putosi, mutta olihan se hienosti lentänyt!

Flippereiden esiaste oli Fortuna-lauta. Siinä oli pyykkilaudan kokoiseen levyyn rakennettu nauloista erilaisia esteitä ja loukkoja, joihin vierimään sysätty kuula saattoi pysähtyä. Lokeroilla oli eri pistearvot. Kovalla harjoittelulla kuulemma saattoi tulosta parantaa. Oma menestymiseni jäi aina sattuman varaan. Hieman myöhemmin kioskien kultakaudella heti sodan jälkeen jokaisen kioskin edessä oli Korona-peli. Sitä sanottiin myös lasten tai köyhien biljardiksi. Kuten oikeassakin biljardissa, pelissä tökittiin puukepillä vanerisella pelipöydällä tällä kertaa pallojen sijasta pieniä rengasmaisia laattoja, joita yritettiin saada kulmissa oleviin pusseihin. Kioskin myynnin edistämiskampanjassa laite oli perustekijä.

Aikuisetkin leikkivät

Kotimme pihalla pelattiin usein peliä, jota en ole missään muualla nähnyt. Se oli nimeltään hevosenkengän heitto. Pelin oli tuonut mukanaan Amerikasta serkkuni. Peli oli äärettömän yksinkertainen. Maassa keppi, korkeus noin puoli metriä. Hevosenkenkiä, yleensä käytettyjä ja ohueksi jo kuluneita, mieluiten 5 kpl. Sopivan matkan päästä heitettiin ja yritettiin saada kenkä jäämään kepin ympärille. Se oli viiden pisteen suoritus. Jos kenkä jäi kumolleen keppiä vasten, sai 3 pistettä. Yhden pisteen sai, jos kenkä oli niin lähellä keppiä, että sitä saattoi toisella keppiin koskettavalla kengällä koskettaa. Jos myöhemmät heitot aiheuttivat kengän sinkoutumisen pois pisteasemasta, oli piste menetetty. Hän ken ensimmäisenä peräkkäisissä heittovuoroissa pääsi tasan 21 pisteeseen, oli voittaja. Jos heitti yli 21 pisteen, esim. viimeisellä heitolla 19 pisteen heittäjä sai vitosen, vähennettiin tulos hänen entisestä saaliistaan eli hän putosi 17 pisteeseen. Tasoitusta annettiin matkan pituudessa, jolloin heikommatkin heittäjät saattoivat osallistua peliin tasa-arvoisina. Tämä peli jo sujui hyvin ainakin ekaluokkalaiselta ja kehitti laskutaitoa. Peli oli niin suosittu, että muistan pelipaikkaa joudutun muuttamaan, koska kepin ympärille oli kulunut maahan valtava kuoppa.
Samanlainen suosio oli tikanheitolla. Tikkataulu ja tikat olivat Heiniemen kylässä varmaan joka talossa. Kilpailusääntöjä oli useita muitakin kuin vain tuo korkeimman pistemäärän saavuttaminen. Lapset yleensä hyväksyttiin ainakin kymmenestä vuodesta ylöspäin peleihin mukaan.

Kansainvälisesti tunnettu krokettipeli oli tuntematon havaintopiirissäni. Monet liike-elämässä toimineet ystäväni ovat kertoneet ensimmäisen kosketuksensa rahaan syntyneen nappikuoppapelissä. Oikeata nappipeliä se ei ollut, vaan oikeilla kolikoilla pelaamista. Tämäkään yleensä laajalle levinnyt lasten peli ei kuulunut omaan kokemuspiiriini. Heitin mieluummin vähäiset kolikkoni säästöpossuun, ja tyydyin pankin antamaan korkoon, voi jospa se olisi vieläkin sellainen kuin silloin ennen.

Kun oma poikani kasvoi leikki-ikään, eli kun muutaman vuoden ikäiselle alettiin ostaa leluja, muistui oma lapsuus noiden leluostosten herättämänä aktiivisesti mieleen. Eivät olleet aivan pienille hankittavat lelut kovinkaan paljon muuttuneet. Samat ”hakat”, nalle karhut, laatikkopalikat olivat edelleen muodissa. Mutta sitten lapsen kasvaessa tilanne muuttui. Pian ei ”faija” ymmärtänyt mitään leluista. Työelämäni aikana kävin usein Lontoossa, ja aina piti yrittää jossain välissä käydä Hamleyn lelukaupassa. Se lienee eräs maailman kuuluisimpia alan yrityksiä. Seitsemän kerrosta leluja. Teepä siinä valinta! Hyvin lienen onnistunut, koska monia sieltä tuomiani leluja on edelleen visusti tallessa. Laatu on myös ollut hyvä, mm. lähes 50 vuotta sitten hankitussa rugbypallossa on alkuperäinen Lontoon ilma vielä tallella. Sitä ei ole koskaan pumpattu, ja se on yhtä kova kuin ostettaessa.

Oli mukava muistella, kiitos Perinneseuralle yllytyksestä tämänkin tarinoinnin kirjoittamiseen.