Sota Espoossa lapsen silmin

Talvisodan syttyessä 30.11 1939 olin 3 vuotta 5 kuukautta ja 7 päivää vanha. Mitä mahdan muistaa ajasta ennen sotaa ja sodan ajalta, siis vuoden 1944 syyskuun loppuun, jolloin taistelut päättyivät? Sota jatkui vielä Suomessa Lapin sotana, ja maailmalla taisteltiin vielä melkein vuoden ajan. Niillä ei kuitenkaan lapsen maailmassa enää ollut ainakaan pelkoa herättävää merkitystä. Miten tapahtumat ovat vaikuttaneet minuun? Onko lapsuudessa koettu sota-aika tuonut jotakin siitä johtuvaa piirrettä, käyttäytymistä olemukseeni?

Aluksi olisi hyvä tietää, mitä ihminen voi yleensä lapsuudestaan muistaa. Missä iässä varmat todelliset muistikuvat voivat syntyä? Yksilöllisiä eroja varmaankin on, mutta jossain lienee keskiarvo siitä, milloin muistikuvia voi syntyä. Niitä voi syntyä myös jälkeenpäin, tehtyinä. Vanhemmat saattavat kertoa toistuvasti tapahtumista, jotka sitten muuttuvat muka omiksi muistikuviksi. On kiistatta selvitetty, että varhaislapsuuden muistikuvat ovat hetkellisistä, poikkeuksellisista tapahtumista, joilla on ollut vaikutus lapsen mieleen. Ne ovat ehkä olleet joko järkytyksiä tai erinomaista mielihyvää tuottaneita hetkiä. Tuo kolmen ja puolen vuoden ikä on sellainen, että omakohtaisia kokemuksia voi varmasti säilyä.

Talvisodasta

Heti sodan alussa Helsinkiä pommitettiin. Perheemme asui maalla Espoossa, Helsingistä turvallisen kaukana, joksi 18 km:n matka silloin ajateltiin. Sukulaisiamme oli Helsingissä, ja serkkuni perhe ryntäsi säikähtäneenä maalle turvaan, eli he tulivat meille.

Serkkuni tytär Marja oli hieman minua nuorempi, oman sisareni Armin ikäinen, ja nämä tytöt mahtuivat mainiosti yhdessä keinumaan meidän nakkilalais-tyylisessä keinutuolissamme. Luonamme oli paljon muitakin sukulaisia; keitä ja kuinka paljon, ei tietystikään enää voi olla tiedossa.

Talo oli täynnä touhua ja toimintaa. Tilanne erosi täydellisesti perheemme normaalisti hyvinkin tavallisesta arkipäivästä. Oli mukavaa, kun oli vieraita. Mitään sotaan liittyvää ei tästä sodan alkupäiviin kuuluvasta tilanteesta löydy muistoistani.

Toinen vähemmän mukava on muisto, jonka ajoittumisesta en voi mennä takuuseen. Luultavasti on kyse talvisodan pommituksista tammikuussa 1940. Helsinkiä pommitettiin useita kertoja, onneksi varsin pienillä lentovoimilla, mutta sota oli todellisuutta Espoossakin. Meidän omakotitalossamme oli kylän ainoa betonikellari. Naapurit tulivat hälytyksen aikaan meille. Lopulta puoli kylää tunki pieneen kellariimme. Itse kellari ei alle 4-vuotiaalle ollut mikään paha paikka, mutta ilmeisesti vanhemmista ihmisistä tarttui pelko, ja muistan itkeneeni erään kerran kellarissa. Naapurin emäntä, jolla ei ollut omia lapsia, ei ilmeisesti lasten itkusta ollut oikein pitänyt, koska hän myöhemmin, ollessani jo paljon isompi poika, aina muisti mainita tuon itkuni silloin. Vielä vanhempana olin suorastaan närkästynyt, kun olin oppinut ymmärtämään erään variaation hänen kuvauksistaan käyttäytymisestäni: hän puhui, että olin saanut hysteerisen kohtauksen. Itse muistan vain itkeneeni.

Talvisota kesti, kuten hyvin muistamme, 105 päivää. Alun ja tuon kellari-itkun lisäksi mieleeni ei ole tallentunut tapahtumista mitään erityistä. Talvisota ei koskettanut paljoakaan Helsinkiä Espoon Lippajärvestä puhumattakaan. Ilmeisesti kotona ei kummempia, ainakaan lasten mieleen jääneitä sotatapahtumia kerrottu, eikä kovaäänisesti kauhisteltu. Isäni oli jo lähes viisikymppinen, eikä siis ollut iässä, jolloin hänet olisi rintamasotaan kutsuttu. Perhe eli normaalisti, isä kävi töissä, äiti ja meillä asuva mummu hoitivat kotia ja meitä lapsia tavalliseen tapaan. Kukaan välittömästä sukulais-, tuttava- tai naapuripiiristä ei kärsinyt sodasta ainakaan siten että se olisi koskettanut vanhempiani ja sitä kautta itseäni. Talvisota siis tuli ja meni sen kummemmin jälkiä jättämättä. Ilmeisesti vanhempani miettivät sodan ongelmat keskenään eivätkä tuoneet asiaa lapsille.

Jatkosodasta

Sotatoimet aloitettiin uudelleen 22.6 1941, jolloin Hitler ilmoitti Suomen olevan Saksan rinnalla taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.

Olin silloin 5-vuotias ja kyvykäs ymmärtämään paljon enemmän kuin talvisodan alkaessa. Syntymäpäiväni oli 23. kesäkuuta, olen siis syntynyt juhannusaattona senaikaisen kalenterin mukaan. Tästä olin aikanaan kovin mielissäni, olihan jokseenkin hienoa viettää syntymäpäivää samanaikaisesti kesän hienoimman juhlan aikaan. Mitä silloin sain syntymäpäivälahjaksi, en enää muista, mutta isäni istutti minulle koivun keskelle pihaa eräänlaiseksi muistomerkiksi päivästä.

Kun koivu oli pystyssä, istuin kamarin pöydän ääressä ja katsoin ikkunasta tarkkaavaisesti kylätielle. ”Tuleeko vieraita”, kysyi isäni.” Ei ole ketään tulossa, mutta koskas ne sotamiehet tulevat”, vastasin. Jotenkin tuo sodan syttyminen siis oli tiedossa, enkä näillä sotamiehillä silloin tarkoittanut vihollisia eikä mielessäni ollut mitään pelkoa, enhän ollut konkreettisesti kokenut mitään pelottavaa.

Radio ja lehdet toivat sodan kotiin

Sota alkoi sitten tuntua monella tavalla. Ainoa media, josta saattoi jotain ymmärtää, oli radio. Lehdistä ymmärsi kuvat. Niissä oli aseita, lentokoneita, tykkejä ja muuta jännittävää. Siihen aikaan koulu aloitettiin 7-vuotiaana, eikä ollut normaalia, että olisi tuntenut edes kirjaimet kouluun mentäessä, lukea en osannut ensimmäistäkään sanaa.

Sotatoimet sujuivat Suomen rintamalla hienosti hyökkäysvaiheen aikana, eikä sota mitenkään tuntunut Espoossa. Leikkeihin se vaikutti. Puuhevoset vaihtuivat lentokoneisiin ja tankkeihin. Jousipyssyt vaihdettiin puukivääreihin ja pum-sodassa kauluksiin ilmestyi kiiltäviä rautalangalla sidottuja nappeja upseeriarvojen osoitukseksi. Maailmanpoliittinen rintama-asettelu toi komennot ”iti sutaa, na paluu”, ”ahtung”, ”halt”, ”ruki verh” pikkupoikien sanavarastoon.

Ensimmäinen suruviesti

Ensimmäinen traaginen tapahtuma sattui syyskuun lopulla 1942, kun talvisodan alussa kotonamme käyneen Marja-tyttösen isä kaatui Syvärillä. Naapurin rouva tuli meille ja oli pyytänyt äitiäni tulemaan heille, koska heidän, kylän ainoaan puhelimeen oli tullut pyyntö, että äiti soittaisi tiettyyn numeroon. Äiti tuli hetken kuluttua kotiin itkusta tyrskyen, me lapset tietysti hätäännyimme mistä on kysymys. Äiti sai meille selvitetyksi, että Marjan isä on kuollut, kaatunut sodassa. Alussa tieto oli siis helpotus, äidillä ei ollut mitään hätää. Tapaus kyllä vaikutti Tajusimme, että sota on jotain todella pahaa, mutta se oli siellä jossain kummallisessa kaukana olevassa paikassa, jota sanottiin rintamaksi.

Sodan jatkuminen Neuvostoliittoa vastaan kaikkiaan kolme vuotta ja noin kaksi kuukautta oli lapselle tuossa kehitysvaiheessa pitkä aika. Sota vaikutti kaikkeen ihmisten elämään, ehkä kuitenkin lapsiin täällä Espoossa melko vähän. Koulut toimivat, samoin liikenne. Niukkuutta oli kaikesta, mutta puute kosketti aika tasaisesti, joten kateutta ei lasten kesken paljoa päässyt syntymään.

Asenteellista vihaa vihollista kohtaan ei esiintynyt ainakaan siinä koulussa, jota kävin. Kotien ilmapiirissä tilanne tässä asiassa varmastikin vaihteli paljon, mutta asenteet eivät kärjistyneinä siirtyneet lapsiin. Sota ei saanut Espoossa paljoakaan vahinkoja aikaan. Tilanne muuttui sitten Helsingin suurpommitusten aikaan selvästikin ahdistavammaksi, ja lapsen mielen valtasi pelko.
Jatkosodan ajalta on muistissani paljon erilaisia tapahtumia, siis sellaisia, joita vain sota-aika saattaa synnyttää.

Koulutie alkoi

Aloitin koulun syksyllä 1943. Helsinkiläisiä perheitä oli jo paljon muuttanut sotaa pakoon Espooseen, minkä vuoksi koulut olivat täynnä. Me heiniemeläiset kuuluimme alun perin Viherlaakson kansakouluun, mutta parin viikon jälkeen meidät siirrettiin tilan puutteen takia Bemböleen, jossa toimi ruotsinkielinen kansakoulu.

Olimme siis pieni vähemmistö umpiruotsalaisessa koulussa. Olisi voinut ajatella, että ”hurrit” niin kuin heitä silloin sanottiin, olisivat kiusanneet meitä ehkä alussa hieman pelokkaita alakoululaisia, mutta mitään siihen viittaavaakaan en koskaan havainnut.

Meissäkin oli vielä vähemmistö, sillä Pellaksen lastenkotiin oli sijoitettu inkeriläispakolaisia, kolme tyttöä. Huolimatta tyttöjen vähän erilaisesta suomenkielestä heidät otettiin hyvin joukkoon mukaan. Kieliraja ruotsalaisten suhteen oli taas todella jyrkkä, emme välitunneilla mitenkään leikkineet ruotsia puhuvien kanssa ja meidän suomalaisten yhteisrintama piti, sillä nyt jälkeenpäin on tullut tietooni, että ainakin kaksi luokkamme poikaa olivat täysin kaksikielisiä, mutta en koskaan havainnut heidän vaihtavan sanaakaan ruotsinkielisten kanssa.

Kouluun kuljettiin tuo lähes kolmen kilometrin matka yleensä kävellen, talvella suksilla ja potkukelkalla. Teitä ei pahemmin hiekoitettu, joten potkukelkkailu kävi päinsä. Polkupyörä oli alakoululaisilla perin harvinainen kapine. Ainoastaan yhdellä luokkamme pojalla oli pieni, lapselle sopiva pyörä. Silläkin ajaminen oli vaikeaa, koska siinä ei ollut kumirenkaita. Vanteisiin oli käännetty paksu, taitavasti renkaaksi pleissattu köysi. Pyörän omistaja oli kovastikin liikemieshenkinen, sillä hän otti jonkin pennin maksun, jos joku halusi yrittää ajaa pyörällä pienen kierroksen

Kouluun saattoi mennä myös linja-autolla. Röylän linjaa ajava auto kulki Träskändan mäen päältä vanhaa kuninkaantietä Bemböleen. Linja- autot olivat yleensä tupaten täynnä. Samaisessa Röylän linja-autossa oli kerran ollut 105 henkilöä, kun penkkejä lienee ollut 38.

Koululaiset saivat matkustaa ulkopaikoilla. Autoissahan oli puukaasutin ja sen rakenteet olivat auton perässä. Niissä oli tasoja, ritilöitä ja putkia, jotka tarjosivat apinanketterille koululaisille mahdollisuuden tarrautua kyytiin. Koulun kohdalla oli kuin tilauksesta äkkijyrkkä mutka, jossa auton oli pakko hiljentää vauhtia, joten siinä oli helppo hypätä pois. Kukaan ei nähnyt tähän sisältyvän minkäänlaista vaaraa tai peräti onnettomuuden mahdollisuutta.

Minulle sattui kerran harmittava tapaus. Oli suojasää ja lapaset märkinä. Olin tarttunut johonkin putkeen, ja kun sitten irrotin otteeni hypätessäni pois koulun kohdalla, hyvät lapaseni jäivät putkeen kiinni, jäätyneinä niille sijoilleen. Vaikka kuinka yritin juosta auton perässä, se vaan loittoni ja lapaset siinä mukana. Onneksi kyydissä oli isompia koululaisia, jotka menivät Viherlaaksoon asti. Joku heistä oli huomannut, kuinka minulle oli käynyt, oli ottanut vantut talteen ja sain ne seuraavana päivänä takaisin.

Kiehtovat ”häkäpöntöt” ja muuta jännittävää

Autojen puukaasuttimet, ”häkäpöntöt”, toivat pikkupojille muutakin, myöskin vaarallista leikkeihin soveltuvaa. Pilkepanoksen sytyttämiseen puukaasuttimissa ei käytetty tavallisia tulitikkuja vaan paljon järeämpiä ns. autotikkuja. Ne olivat 10-15 cm pitkiä, reilusti lyijykynän paksuisia, ja pää oli raapaisupinnaltaan kirkkaan punainen. Niissä oleva palava seos synnytti pitkään häikäisevän, kirkkaana palavan hehkun. Kun tikun pään painoi peltiä vasten, se poltti siihen reiän. Jo silloin joillakin oli peltisiä postilaatikoita. Mistä me näitä ”hitsauspuikkoja” saimme, siitä minulla ei ole mielikuvaa, mutta aina niitä vain jostain ilmestyi.

Toinen tulineuvo oli keittopurkki. Ne olivat ilmeisesti saksalaisia sotilaspakkauksiin kuuluvia sillipurkin kokoisia hyytelöspriitä sisältäviä rasioita. Kun kannen avasi, sisällys paloi tulitikulla sytytettynä parikymmentä minuuttia. Mihinkään makkaranpaistoon ei niitä käytetty, mutta jo liekki ja sen katselu sellaisenaan tuntui kovasti jännittävältä.

Aivan toisen asteen vaaraa tarjosivat ammukset. Jostakin niitäkin tuli, vaikka armeija tietysti teki parhaansa, ettei pikkupoikien käsiin aseita ja ammuksia olisi joutunut. Sotilasosastoja näki silloin tällöin liikkuvan Espoossakin. Ne saattoivat luultavasti yöpyä julkisrakennusten, esim. koulujen tiloissa. Bembölessäkin muistan pari kertaa, jolloin koulun piha oli täynnä solttupoikia ja kuormaston hevoset piehtaroivat koulun pihalla. Joukkueelle oli tehty ruispuuroa, jota tarjottiin myös meille koulukkaille. Sotapojat olivat oikein mukavia ja peuhasivat muutenkin meidän pikkuviikarien kanssa. Sodan pitkittyessä mahdollisuus ammusmateriaalin joutumisesta vieraisiin käsiin tietysti kasvoi.

Jostain oli löytynyt laatikollinen panssaritykin ammuksia ja ne olivat joutuneet kahden järvenperäläispojan haltuun. Nyt olikin jo tosi kyseessä. Pojat olivat juuri parhaassa iässä,
12-13 -vuotiaita, tekemään ymmärtämättömyydessään tyhmyyksiä. Ammukset näyttivät komeilta, messinkihylsy kiilteli viekoittelevasti, luoti oli paksu ja komea suippoine kärkineen. Tuo varmaankin paukahtaisi aika mahtavasti. Eiköhän kokeilla. Pojat kyllä ymmärsivät, että vaara tässä piili, ja ottivat tiettyjä varotoimenpiteitä huomioon. Räjäyttämistä kokeiltiin nykyisen Pekan Pikapainon kohdalla, Träskändan puiston kiviaidan suojassa. Ammus asetettiin sopivasti kiven päälle, ja sitten valittiin toinen sopivalta tuntuva, sopivan painoinen kivi, joka piti paiskattaman ammuksen päälle. Toinen pojista oli kyyristynyt kiviaidan suojaan ja toinen ajatteli ehtivänsä suojaan paiskattuaan kiven.

Kivi oli sopiva ja heitto tarkka, mutta pelastautuminen ei onnistunut. Räjähdys särki kivet ja kappaleet ja kranaatin sirpaleet silpoivat heittäjäpojan jalat. Ei onneksi mennyt ylemmäksi, taju säilyi mutta verenvuoto oli suuri.

Pojat ymmärsivät, että nyt ei enää juosta pitemmälle pakoon vaan äkkiä kotiin, ja sen pojan kotiin, joka oli säilynyt ehjänä. Siellä oli nimittäin puhelin.

Haavoittuneen pojan suurin murhe oli tässä vaiheessa ollut pahasti rikkoutuneet monot, jotka hän oli edellisenä päivänä uusina saanut. Vammat olivat kuitenkin vakavat, ja jostain oli onnistuttu saamaan sairaankuljetus viemään poika hoitoon. Hän parani lähes ennalleen mutta kantoi loppuikänsä sirpaleita jaloissaan, kaikkia ei saatu poistetuksi.

Samaisen ammuslaatikon löysi Glims-joesta uudestaan eräs ystäväni vielä v. 1946. Hän vei sen hieman toiseen paikkaan, ja tarkoitus oli hakea aarre seuraavana päivänä, mutta yöllä se oli hävinnyt. Onneksi, voi kai nyt sanoa.

Toinen paukkutarina taas samaisesta, edellisessä tarinassa esiintyneestä pojasta, joka ei loukkaantunut. Hän oli löytänyt tykin Glims-joesta. Se ei ollut mikään sotatykki, vaan ilmeisesti Aurora Karamzinin ajan merkinantokanuuna. Sellainen puoli metriä, ehkä hieman pidempi, noin 10 cm paksu vanhanaikaisen kanuunan näköinen. Sivulla oli kaksi ulostyöntyvää tappia kiinnitystä varten.

Oli talviaika ja tämä tykki kiinnitettiin mahakelkkaan, jolloin siitä saatiin leikkeihin hieno panssarivaunu. Ampuakin yritettiin. Mitä oli räjähdysaineena, ei ole tietoa. Liekö sankkireikä ollut tukossa, mutta kaikkien odottamaa paukkua ei sitten kuitenkaan tullut. Jälleen voi sanoa, että onneksi ei.

Tavallisia sotilaskiväärin panoksia kulkeutui käsiimme myös jostain. Niihin suhtauduttiin kyllä tietyllä varovaisuudella. Ymmärrettiin ammuksen rakenne, tiedettiin että pieni pyöreä piste hylsyssä on nalli, johon ei saa vasaralla lyödä eikä sitten lyötykään. Isommat pojat osasivat irrottaa luodin ja päästä käsiksi sisällä olevaan ruutiin, jolle sitten taas löytyi monenmoista käyttöä. Muita ammuksiin liittyviä vaaratapahtumia en muista sattuneen.

Serkkuni Osmo ja Kalervo Soihtu asuivat Helsingin Käpylässä. Meillä käydessään he kertoivat hurjia tarinoita pommituksista ja ilmatorjunnan toiminnasta, Käpylässähän oli sijoitettuna eräs ilmatorjuntapatteristo aivan heidän lähellään. Kadulta oli löytynyt pommin sirpaleita, joita he ylpeinä esittelivät. Metallinkappaleet näyttivät pahasti ruhjoutuneilta. Lopuksi niitä piti vielä haistella. Haju vielä lisäsi kammotuksen tunnetta.

Sotatarvikkeisiin lienee kuulunut muuan hieman erikoinen taskulamppu. Se näytti normaalilta taskulampulta ja käytti litteää paristoa. Erikoisuutena sillä oli mekanismi, jolla värisuodattimia käyttäen saatiin valo muutettua sekä punaiseksi että vihreäksi. Itsestään selvää oli, että tämä lamppu kuului poikajoukkomme johtajalle.

Jatkosodan aikana oli melko rauhallisia ajanjaksoja, sota raivosi suuremmilla rintamilla, Suomi oli asemasotavaiheessa. Olimme jo sen verran isoja, että ymmärsimme sotahommiin liittyviä asioita koko paljon.

Työvelvollisuudesta

Koska isäni oli jo iäkäs, hän ei joutunut rintamalle, mutta työvelvollinen hän oli. Työvelvollisuuden eräs muoto oli halkomottien teko. Isäni rehvasteli, että hän on liian lihava menemään halkohommiin ja että hän maksoi sille ja sille, joka oli suorittanut isälle määrätyn työvelvoitteen. Tämä oli mielestäni kovin häpeällistä ja pelkäsin mielessäni, että jos tuo tulee ilmi, kuinkahan isän käy.
Sitten selvisi, että se taisi olla, jos ei nyt aivan laillista, kuitenkin yleisesti hyväksytty maan tapa.

Kylämme naapureiden setiä kävi meillä silloin tällöin isäni kanssa iltaa istumassa. Siinä pelattiin tammea ja keskusteltiin välillä kiivaastikin kuitenkaan riitelemättä. Puhuttiin politiikkaa, sanoi äiti. Se oli kummallista puhetta, emme me lapset oikein saaneet selville mitä se politiikka oli, ei sen kuuntelemista kielletty, eikä liioin selitetty, mutta eipä se paljon kiinnostanutkaan. Vanhemmilla oli niin paljon muitakin puheenaiheita, jotka eivät lasta koskettaneet. Joskus isä jupisi vieraan lähdettyä, että ”ei se ymmärrä asioista mitään”. Vanhempien puolella osattiin olla, koska tätä ei kerrottu kylällä eteenpäin. Politiikka oli jotenkin salaperäistä.

Desantti oli pelottava sana. Sehän voisi piileskellä missä vain. Varmaankaan se ei ollut tavallisen sotilaan näköinen, jonkinlainen mörkö se varmaan oli.

Desanttihuhut paikkakunnalle me lapset teimme tietämättämme itse. Sotaleikit pihoilla ja metsissä saivat hurjia muotoja. Pikku komppaniaamme johti jo hieman vanhempi poikaviikari. Metsässä sijaitsevan päämajamme havumajan piti olla kunnollinen. 12-vuotias poika saa jo sahalla nurin aika suuria kuusia. Niitä sitten kaatuikin puiston metsässä useammankin majan tarpeiksi.

Kun ne hienot havumajat sitten havaittiin, oli desanttihuhu heti liikkeellä. Vähän pelotti, kun kouluun aamupimeässä mentiin. Vielä varmemman näytön desanteista antoi löytämämme ilmeisesti jokin jätekaatopaikka metsässä, jossa oli tekokäsi ja jalkaproteesi. Semmoisia kauhistuttavia kapineita ei kukaan ollut nähnyt, ei sellaisia voinut olla muilla kuin desanteilla.

Opettaja, vaikkakaan ei mitenkään lapsiin uhkakuvia istuttanut, kertoi että desantit saattavat jättää maantielle penaaleita, reppuja ym. kiinnostavia paketteja, sellaiseen ei saanut missään tapauksessa koskea koska se voisi räjähtää.

Koska mitään ei tapahtunut, ei pelko kauan kestänyt, eikä se luultavasti kenenkään kohdalla mitään syvempiä traumoja synnyttänyt.

Espooseen tuli melko vähän karjalaisia evakkoja. Lähistölle sijoitetun muutaman evakkoperheen pojista tuli kavereitani. Nämä karjalaispojat olivat vilkkaita ja kaikenlaisiin kepposiin taipuvaisia. Ehkä muutto ja pakolaisuus olivat vaikuttaneet siten, että he olivat yleensä vähän levottomampia ja olosuhteet ajoivat pintaan tietynlaisen näyttämisen tarpeen.

Elintarvikkeista

Kun vertaa nykyistä syömisen ja ruuan asemaa nykyihmisen elämässä, ero sota-aikaan on käsittämätön. Mistään ei ollut todellista puutetta, siis että joku olisi kuollut ravinnon puutteeseen, tai edes heikoksi riutunut, vaikka nykymittarilla katsoen kellään ei ollut mitään. Minun ikäiseni lapset eivät olleet rauhankaan aikana tottuneet herkkuihin, vaikka elintaso v. 1939 oli jo hyvinkin mukava. En koskaan ikävöinyt hedelmiä, kuten banaaneja, tai muita herkkuja, en yksinkertaisesti voinut muistaa miltä ne olivat maistuneet.

Kaikki peruselintarvikkeet olivat kortilla ja tiukasti säännösteltyjä. Ruokaa ei mainostettu missään eikä millään tavalla. Kaupoissa ei ollut kahvia, sitähän emme me lapset tietysti olisi juoneetkaan, mutta Ovomaltine-niminen kaakaojuoma, jota maidosta ja mainitusta pulverista sekoitettiin, oli vallan maittavaa. Jäätelökin oli tuntematon tuote. Karamellit olivat harvinaisia, lakritsapötkö oli löydettävissä ja porkkananmurut. Jos porkkanan kuivaa, siinä oleva luontainen sokeri konsentroituu ja murut maistuvat makeilta ja värikin on kauniin punakeltainen. Pussi oli kaunis ja korea, ja näin oli eräs sodanaikainen menestysartikkeli keksitty.

Isäni oli tuohon aikaan yrittäjä. Hänellä oli liiketoimintaa Helsingissä ja yhteyksiä monelle taholle. Tilanne mahdollisti silloin tällöin joidenkin erityistuotteiden hankkimisen ns. mustasta pörssistä. Useimmiten ne kuitenkin olivat ihan tavallisia elintarvikkeita.

Kerrankin, isän tultua kotiin, hän oli pannut keittiön pöydälle kaksi kirjalta vaikuttavaa pakettia. Koko oli sama, pyöreä selkä ja kannet, sisäosa vähän syvemmällä, siis kaksi kirjaa. ”Isi, mitä kirjoja nämä ovat?” ”Ne ovat voita”, oli vastaus. Viranomaisten tarkastusten hämäämiseksi voin myyjä oli tehnyt kirjan muotoiset paketit. Paketissa oli kuitenkin oikein hyvää voita.

Naapurin emännälle kävi huonommin. Hän oli ostanut joltain trokarilta, sillä nimellä näitä mustan pörssin kauppiaita nimitettiin, muutaman kilon vehnäjauhoja ja tehnyt niistä pullataikinan. Pullat uuniin ja ulos, mutta tulos oli kummallinen. Pullat olivat kovia kuin kivi ja aivan valkoisia. Osoittautui, että häntä oli huijattu. Vehnäjauho olikin kipsijauhetta.

Ruokavalio oli siis yksinkertainen. Kaupoissa ei ollut hedelmiä, joskus ehkä omenia syksyisin. Tuorevihanneksia ei aina ollut edes kesäisin. Juureksia oli, lanttuja, punajuuria ja tietysti perunoita. Perunat hankittiin yleensä syksyllä säkkiostoksin, niitä ei koskaan ostettu pikku erissä. Yrttejä, esim. tilliä, ei kaupassa ollut koskaan tuoreena edes kesäisin. Omasta ryytimaasta ne otettiin tai monilta niitä pikku viljelyksillään myytäväksi kasvattavilta palstanomistajilta. Omenapuita ja marjapensaita oli yleensä kaikilla omakotitaloissa asuvilla. Espoossa oli monia kauppapuutarhureita, jotka myivät tuotteitaan yleensä aivan paikallisesti.

Omakotiasujat olivat omavaraisia niin pitkälle kuin mahdollista. Meilläkin pidettiin possua joka kesä. Possulla oli aina sama nimi: Ville Nasunen. Possuhan syö mitä vain, mutta sotapossut olivat erityisen mieltyneitä tammenterhoihin, joita me koko perheemme voimilla keräsimme syksyisin Träskändan mahtavien tammien alta.

Lampaita oli pari kolme, kanoja oli ja kaniineja. Lampaat kerittiin, villat karstattiin ja kehrättiin rukilla langaksi, josta neulottiin lapasia, sukkia, villapaitoja ja muita vaatteita. Lankojen värjäystä en muista meillä tehdyn. Lasten hommiin kuului näiden elikoiden hoito ja syöttäminen. Puukon kanssa katkottiin kerppuja, siis pieniä lehteviä puunalkuja eläinten rehuksi, ruohoa ja voikukanlehtiä kaneille. Heiniemessä oli kahdella perheellä lehmä.

Possut ja lampaat teurastettiin kotona. Teurastaja toki oli ammattimies, joka löytyi kylältä. Teurastajalla itsellään oli hieman harvinaisempia kotieläimiä, nimittäin vuohia. Komeasarviset vuohipukit olivat jo vähän pelottavia, jouduimme koulumatkalla kulkemaan vuohien laidunmaan halki.

Niin pitkälle omavaraisia oltiin, että teurasjätteistä tehtiin vielä saippuaa. Suolet tietysti puhdistettiin ja käytettiin kotitekoisen makkaran kuorina.

Kanit aiheuttivat paljon vaivaa. Ruokkiminen ja häkkien puhdistus vei joka päivä osan leikkimisajasta. Kaneja pidettiin pienissä häkeissä, joissa ne eivät tahtoneet millään pysyä. Aamulla näkyi vain pieni ura maassa, josta saattoi päätellä, että kani oli kaivautunut ulos vankilastaan. Koska häkissä ei ollut kattoa, kani oli helppo saalis ketulle tai haukalle. Hullusti kävi kaikille kaneilleni, ainutkaan ei päätynyt juhlapaistiksi päivällispöytäämme, vaan kaikki menivät ”parempiin suihin.” Kanien kasvatus päättyi yhden kesän kokeilujen jälkeen.

Luonnon antimia käytettiin tosi tarpeeseen paljon enemmän kuin nykyään. Innostukseni sieniin on peräisin tuolta varhaislapsuuden ajalta. Äitini oli hankkinut melko hyvän sienien tuntemuksen, jota niistä silloin saatavilla olleista ohuista sienioppaista vielä parannettiin.

Kahvin puutteeseen yritettiin keksiä vaikka mitä juuresta, josta paahtamalla ja keittämällä saisi ainakin kahvin väristä kuumaa nestettä. Yleisimmin uskottiin voikukan juuren voivan korvata kahvin, Mustaa se ainakin oli ja kitkerää. Kahvin puutetta eivät lapset tietysti ymmärtäneet kärsiä, kun eivät olleet siihen tottuneet.

Teen korvikkeeksi löytyi paljon laajempi valikoima lehtiä, kukkia ja yrttejä, joista lehmuksen kukat ovat jääneet mieleen hienon ja makean hunajaisen arominsa vuoksi.

Hyvin voitiin, eikä tätä nykysilmillä katsottuna surkeutta osattu mitenkään ihmetellä, ainakaan lapset eivät tienneet paremmasta. Yksinkertainen ruoka maistui hyvältä ja sitä kuitenkin oli yleensä tarpeeksi.

Kouluruokailua ei alakoulussa alkuun Bembölessä ollut, sen sijaan olivat eväät. Ne olivat kaikilla samat: pullo maitoa, tavallisesti limonadipullo, joissa oli siihen aikaan kätevä jousivoimainen, kumitiivisteellä varustettu korkki. Varsinainen eväs oli useimmiten vain voileipä. Kevättalvella 1944 oli jo koulun puolesta ruokailu. Kovin maittavaa koulun ruoka ei ehkä aina ollut, mutta lautanen piti syödä tyhjäksi.

Eräs luokkatoverini, joka muutenkin oli itsenäinen luonne, kieltäytyi syömästä ateriaansa. Opettajamme, joka muutoin oli kovin ystävällinen ja mukava, menetti tästä käyttäytymisestä täysin malttinsa. Luultavasti hän ajatteli, että tällaisena aikana yhteiskunnan varoilla annetusta kalliista peruspalvelusta ei pieni alaluokkalainen voi kieltäytyä omaan makutottumukseensa vedoten. Nousi aika rähäkkä. Poika piti päänsä eikä syönyt, viimeisenä valttikorttina opettaja uhkasi kutsua poliisin. Ei auttanut. Opettajan puolustukseksi sanottakoon, että lapseen ei tartuttu, painostus pidättyi kovaääniseen puheeseen. Mainittakoon, että tästä pojasta tuli aikuisena hyvin menestynyt itsenäinen yrittäjä.

Kuten todettu, isäni sai joskus jotain erikoistakin hankituksi. Koko jatkosodan ajalta muistan, että kerran oli kotona viinirypäleitä ja kerran appelsiineja. Kun näkee nykyaikaisen ruokatavaraliikkeen pursuavan tavarapaljouden ja lajikkeiden runsauden, tulee ajatelleeksi, onko kaikki tarpeellista ja onko tämä kehitystä.

Sodan aikana esim. maitojalosteita oli tavallisessa kaupassa seuraavat lajikkeet: maito, kuorittu maito eli kurri, kerma, piimä ja voi. Juustoja saattoi olla pari lajia. Pienpakkauksia ei ollut lainkaan, maito ja muut nesteet myytiin tonkasta, voi ja juustot leikattiin veitsellä isommista palasista.

Lasten vaatetuksesta

Lasten vaatetus on luku sinänsä. Mitään muotia tai merkkivaatteita ei tietystikään ollut. Koska minulla oli sisko, tiesin tyttöjen alusasuista sen, että ne olivat täsmälleen samanlaiset kuin poikienkin.

Juuri niihin aikoihin pojilta alkoi hävitä pois liivit ja niihin liittyvät sukkanauhat. Liivit olivat vielä takaa napitettavat, siis mahdollisimman hankalat ja pitkään lapsen saamasta pukeutumisavusta riippuvaiset. Kangaslaatu oli useimmiten flanellia, muuten mukavaa iholle, mutta paksuus ja saumaneulomuksesta johtuva jäykkyys oli epämukavaa.

Päällysvaatteina pojilla oli housut, polvihousut tai golffarit, jotka oli sidottu polven alta, sinänsä suorat housut. Niissä oli lahkeen suut neulottu kiinni siten, että lahkeessa oli vain jalan mentävä aukko. Sellaiset housut olivat erittäin käytännölliset pientä laittomuutta harrastettaessa: omenavarkaissa ollessa saattoi vyötärön alta pujottaa omenoita pussimaisiin lahkeisiin paljon enemmän kuin taskuihin saattoi mahduttaa. Vyötä ei yleensä käytetty, vaan turvauduttiin henkseleihin.

Mitään erityistä asua ei ollut urheiluun tai vapaa-ajan viettoon, vaan asu oli aina sama. Juhliin tai vierailulle oli kuitenkin toinen housupari, mutta yleisilme, lajit ja kuosi olivat samat.

Tytöillä oli aina hame, hiihtoasuna kuitenkin usein housut. Tytöillä oli jo hieman muotiakin mukana, jos katsoo sen aikaisia valokuvia. Kaikilla tytöillä oli talvihatut, joissa oli suipot ylöspäin nousevat ikään kuin jänön korvat. Sukat ja käsineet olivat lähes poikkeuksetta villaneuletta, sinänsä lämpöiset mutta kastuivat kovin helposti. Jalkineet alkoivat olla sodan loppuvaiheissa jo ongelma. Yhteiskunnan puolesta jaettiin jalkineita vähävaraisille koulukkaille.

Kovin kummoisia eivät nekään yhteiskunnan antamat jalkineet olleet. Heikoimmassa tapauksessa ne olivat puukenkiä. Muistan joskus ajatelleeni, että olisipa minullakin tuollaiset nähdessäni inkeriläistyttöjen laskettelevan mäkeä liukkailla puukengillään, ei siinä suksia kaivattu. Suojasää sen sijaan tuotti ongelmia puukenkäisille, lumi tarttui pohjiin, kävely kävi korkeammalta ja paakun lopulta yleensä ensin toisesta kengästä irrotessa oli kaatuminen varmaa.

Kiusaamista tai syrjintää ei ollut

Mitään asuista johtuvaa syrjintää tai kiusaamista ei ollut. Kirjat ja eväät kulkivat mukana pojilla yleensä kankaisessa selkärepussa, tytöillä olkalaukussa. Tuotekehittelyäkin oli: nahkaa muistuttavasta pahvista tehty, pientä matkalaukkua muistuttava, selässä hihnoilla repun tapaan kannettava ns. Kale-tornisteri muodostui varsinaiseksi kulttiesineeksi.

Keräyskampanjoista

Sotaponnisteluihin lapset oli organisoitu taitavasti mukaan. Kaikestahan oli pulaa ja kaikkea kierrätettiin. Tällaista termiä ei keräyskampanjoilla tietystikään ollut, vaan motivaatio oli hoidettu toisella tavalla. Me lapset emme tietenkään tienneet, millaisia organisaatioita olivat Suomen Talkoot ry, Suurtalkoot ry sekä lapsille ja nuorille oma Nuorten Talkoot ry, mutta kun opettaja toi keräysvihot ja keräysarvolipukkeet ja neuvoi, mitä piti tehdä, koko luokka oli heti paikalla juonessa mukana. Lopullisena tavoitteena oli saada henkilökohtainen hieno rintamerkki, jollaisia oli sitten vuosien mittaan ainakin talkoolapio, talkoosahra, talkoomuurahainen ja talkookirves. Kirves kyllä taisi olla halkomotteja tekevien kunniamerkki.

Mitäpä sitten kerättiin? Metallia, lasia, kumia, lumppuja, kangasta ja eräs artikkeli oli pihka. Mihin sitä tarvittiin, jäi meille epäselväksi, mutta jos sillä oli puolustustaloudessa merkitystä, kohde oli nerokkaasti annettu koululaisten hoitoon. Pihkaahan oli joka paikassa, missä vain kuusia kasvoi, ja niitä vielä silloin Espoossa kasvoi. Työkaluksi tarvittiin vain puukko ja sellainen ainakin pojilla oli kaikilla siihen aikaan.

Keräystuotteet vietiin koululle ja opettajan avulla tuotos rekisteröitiin kiloina, kappaleina, litroina sen mukaan miten mitäkin tuotetta mitattiin. Jokaisella oli pieni vihko, johon tehtiin merkintä tai liimattiin tarrakuva, eräänlainen postimerkki. Värikkääksi muuttuvia sivuja vertailtiin ja saavutuksista oltiin ylpeitä. Lukukauden lopussa jaettuja rintamerkkejäkin oli eri arvoisia, pronssi, hopea ja kulta.

Kerran sattui tiukka tapaus. Eräällä luokkamme pojalla oli kotonaan todellinen aarre. Hän toi koululle käsirattailla uskomattomat määrät pulloja, Ilmeisesti pullo arvostettiin yhdeksi yksiköksi, koska pojan vihko paisui joka kuorman jälkeen huomattavasti. Pullot eivät olleet sosiaalisesti arveluttavia viina- tai olutpulloja, vaan melko pieniä muutaman desilitran lääkepulloja. Niitä oli varmaan tuhansia. Ne oli kauniisti varastoitu luokan perällä säännöllisiin rivistöihin.

Olin välitunnilla järjestäjävuorossa luokkatoverini kanssa, joka ei ollut tuo pullopoika. Järjestäjän työt oli äkkiä hoidettu. Keksimme alkaa potkia luokassa potkupalloa, joka oli sinne jotenkin unohtunut. Peli kiihtyi ja huima laukaus muutti arvaamattomasti suuntaa. Lopputuloksena oli hirmuinen kilinä ja paljon sirpaleita.

Peli keskeytyi: mielessä vaihteli vaihtoehtoja: tunnustus, salailu, tilanteen korjaus… Valitsimme viimeisen. Aikaa olisi vähän, pian alkaisi tunti. Toimimme hermomme ja toimintakykymme täysin säilyttäen, kuten meille oli kerrottu rintamalla olevien sotilaidenkin tekevän.

Sirpaleet kerättiin kasaan, sullottiin kangasriepuun, sekaantuneet pullorivit järjestettiin uudelleen, niin ettei vauriota huomattaisi. Ja sitten juostiin kovaa poikien ulkohuussiin, jossa sirpaleet siroteltiin tasaisesti istuinaukoista makkiin. Siellä pysyivät eikä sinne uteliaasti muutenkaan kurkisteltu. Näkymä ei ollut kiinnostava. Tiesimme, että pullot oli jo mitattu, eikä pullopoika kärsinyt vahinkoa. Laajemmasta syyllisyydentunnosta emme olleet huolissamme, mutta huojentuneita olimme, koska vahinkoa ei huomattu.

Lennokkiharrastuksesta

Harrastuksiakin oli. Hieman vanhempi naapurin poika oli innokas lennokinrakentaja. Olin ehkä vielä liian pieni niin tarkkaan hommaan, eikä haluani päästä mukaan oikein noteerattu. Mutta sitten kävi tapaus, joka avasi portit. Isä tuli eräänä iltana kotiin mukanaan kolme isoa laatikkoa, jotka hän antoi minulle. Ja niissä oli – lennokkitarpeita! Oli piirustuksia, rimoja, liimaa, silkkipaperia ja vaikka mitä ja paljon. Isäni oli saanut nämä tarvikkeet eräältä yrityksensä henkilökuntaan kuuluneelta rouvalta, jonka oma poika oli jo kasvanut ulos tällaisesta harrastuksesta. Tärkeintä oli että kaikki rimat, lankut ja levyt olivat oikeaa balsa-puuta. Sitä ei saanut mistään enää sodan siinä vaiheessa. Kotimainen lennokkiharrastelu käytti vain mäntyrimaa.

Kun ilmestyin balsa- ym. aarteineni lennokkikerhoon, muutuin hetkessä arvostetuksi kunniajäseneksi. Olin todella huomion kohteena, sain kaikki neuvot, opastukset ja avun mitä aloittelija voi vain ajatella. Ymmärsin että jotain vastalahjaa oli annettava. Sen teinkin ihan mielelläni. Ei ollut silloin, eikä koskaan jälkeenpäinkään tunnetta, että minua olisi yritetty petkuttaa.

Lennokin rakentelutaito kehittyi nopeasti. Ehkä hieman huomionhakuisesti vein kerran sellaisen aran kapineen mukanani kouluun. Kotimatkalla tuli kuljetusvaurioita, joten päätin pitää aarteeni siitä lähtien kotona oman ihailuni kohteena.

Lennokin rakentamiseen menee monta tuntia ja monia päiviä. Tarkkaa kättä ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Lennokilla on tavallisesti kaksi vaihtoehtoa valmiiksi tullessaan, se joko ripustetaan kattoon narusta roikkumaan koriste-esineeksi tai sitä yritetään lennättää ja epäonnistuneita yrityksiä seuranneita vauriota sitten harmitellaan ja korjaillaan. Sota toi kolmannen julman muunnelman tähänkin leikkiin.

Kun lennokki pitkän, pitkän aherruksen jälkeen oli valmis lentoon, sen pyrstöön kiinnitettiin paloöljyyn kasteltu lanka. Kumimoottoriin oli väännetty valmiit kierrokset, jotka mahdollistaisivat komean nousun sinitaivaalle. Kaikki valmiina, katsojia on paljon, lapsijoukon kasvoilla on jännityksen kireys, tulitikku raapaistaan, tuli syttyy paloöljyiseen lankaan; samassa lennokki lähtee komeasti kohoten, ylemmäs ja ylemmäs kiipeää kone ja ylemmäs kiipeää langassa palava liekki, kunnes saavuttaa koneen. Mikään ei hulmahda joutuisammin, kuin kuivista rimoista silkkipaperilla päällystetty, selluloosalakalla maalattu lennokki. Sekunnissa viikon työ muuttui savuavaksi tuhkakasaksi. Siipiin maalatut kansallistunnukset, punatähdet hävisivät, katsojajoukosta kuului hurraa-huuto. Sotaleikki oli päättynyt, leikki oli vaivan arvoinen, ajattelivat pienet osallistujat. Silloin.

Kaikkia koneita ei tuhottu. Puusta veistettyjä pieniä 10-15 cm pituisia lentokoneita tehtailtiin varmaan satamäärin. Niillä käytiin kovia ilmataisteluja, pudotettiin pommeja, voitettiin ja hävittiin. Vieläkin muistan, millaiset kansallistunnukset oli saksalaisissa ja kaikkien muidenkin, oikeilla rintamilla esiintyneiden valtioiden sotakoneissa. Jopa koneiden ulkonäkö oli tehty esikuviaan vastaavaksi. Saksalaisen, siipirakenteeltaan erikoisen syöksypommittaja Stukan tunnisti jo kaukaa kaverin kädestä, se toi joko turvaa tai kauhua riippuen siitä, minkä puolen roolin sotaleikissä oli sinä päivänä ottanut hoitaakseen.

Liikunnasta

Nykyisin urheilu on osa yhteiskuntaa. Urheilu on viihdettä, bisnestä, se on kuulemma kulttuuria. Siihen menevät lapset mukaan jo kovin nuorena. Näin ei ollut ennen eli siis sota-aikana. Urheilu oli kyllä alkanut saada otetta jo vuosisadan alkupuolelta lähtien, mutta oli selvää, että sodan aikana ei sellaiselle ollut paljoakaan mahdollisuuksia. En ole varma, miten oli liikunnan opetuksen kanssa alakoulussa, mitään ei ole jäänyt mieleen. Pallopelejä on varmaan ollut, siihen viittaa jo tuo pallon kanssa sattunut pulloepisodi. Kansakoulun kolmannelta luokalta, jolloin olimme jo Viherlaakson koulussa, muistan kyllä jo hyvinkin tiiviin urheiluharrastuksen, mutta silloinhan sota oli jo ohitse.

Liikunnasta ei sinänsä ollut puutetta. Kuten tuli jo kerrottua, koulumatkat tehtiin yleensä jalan, kelkalla, pyörällä tai suksilla. Ainoa varsinainen urheilu- tai parempi sanoa liikuntatapahtuma oli maaottelumarssi keväällä 1941. Se oli paljolti kansallishengen kohottamiseksi laadittu maaottelu Suomi-Ruotsi, jossa piti marssia tietty kontrolloitu reitti määräajassa. Tämä oli ensisijaisesti aikuisten tapahtuma, mutta siihen osallistuneet pitivät Ruotsista saavutetun ylivoimaisen voiton jälkeen asiasta niin paljon puhetta, että se nosti huomattavasti pienenkin ihmisen ylpeyttä kotimaastaan.

Luistelua yritettiin harrastaa, milloin syysjäät olivat sopivat. Ihmeen huolettomia vanhemmat olivatkin päästäessään lapsensa ohuille ja vaarallisille jäille ilman valvontaa. Ryhmänä siellä aina oltiin, eikä koskaan mitään onneksi sattunut.

Lapsen luistimet olivat varsinaiset kidutusvälineet. Ne ”nurmisluistimet” nimittäin. Niissä oli ruuvimekanismi, jolla luistin kiinnitettiin monokenkiin. Kiinnityslaite oli todella surkea, pieni avaimentapainen väännin, jolla ei kylmästä kohmettunein sormin millään saanut luistimia pysymään kunnolla kiinni. Itkua siinä tuherrettiin, jotta päästäisiin edes jonkun matkaa nauttimaan niin ihanalta tuntuvasta kiidosta liukkaalla jäällä. Joillakin onnellisilla oli hokkarit. Muutoin kadoksissa ollut tunne, kateus putkahti pintaan.

Hallittua urheilua, siis lajikohtaista parempiin suorituksiin tähtäävää treenausta ei lasten keskuudessa juuri esiintynyt. Vanhemmat eivät mitenkään osallistuneet lasten liikuntaharrastuksiin. Seudullamme ainoan poikkeuksen, jossa näki varttuneemman väen urheilua, muodosti Kauniaisiin pesiytynyt slalom eli pujottelu.

Kauniaisissa oli maamme ensimmäisiin kuuluva pujottelurinne, sielläkään ei alakouluikäisiä useinkaan näkynyt. Ei kai silloin ollut edes olemassa lapsille tarkoitettuja laskettelusuksia. Me kävimme siellä kokeilemassa, kuinka korkealta uskaltaisi laskea suoraan alas. Se oli eräänlainen miehuuskoe. Itseltäni tornista asti lasku onnistui hieman fuskaamalla, valitsin laskuksi päivän, jolloin suksen luisto ei ollut parhaimmillaan.

Suurhyökkäyksestä

Sota paheni loppua kohden. Helsingin pommitukset alkoivat keväällä 1944. Neuvostoliitto kohdisti massiivipommitukset Helsingin raunioittamiseksi. Pommitukset tapahtuivat yöaikaan useassa aallossa. Kodistamme oli matkaa keskustaan 18 km. Valonheittimien kiilat ja ilmatorjunnan tykkien ammusjonot näkyivät taivaalla selvästi.

Olimme kaiketi sodan kuluessa oppineet ymmärtämään, että oli aivan sama, olimmeko kellarissa tai tuvassa. Riski oli sama. Niinpä seurasimme näytelmää välillä jopa pihalla seisten, sieltä näki vielä paremmin. Vanhemmat osasivat rauhoitella, että olemme turvassa täällä maalla, Helsinkiä ne yrittävät pommittaa.

Mitään paniikkia ei syntynyt, mutta kyllä se pelottavaa tietysti oli. Varsinkin, kun lentokoneista pudotettiin valopommeja, hitaasti laskuvarjon avulla maahan leijailevia magnesiumpommeja, joiden valoteho oli valtava. Maisema oli kuin päivällä. ”Putoa! Putoa! Nopeammin, nopeammin”, oli epätoivoinen toive. Kun valo sammui, tuli ihana helpotuksen tunne hävitäkseen seuraavan valon ilmestyessä. Parin tunnin pommituksen aikana saattoi näitä kiusankappaleita olla 4-5 meitä ympäröivillä alueilla.

Tuskin lentäjät talvella mitään maastokohteita tässäkään valossa näkivät. Kaikki valot oli taloissa tarkasti pimennetty. Valonheittäjien keilat taivaalla oli omalla tavallaan komea näky. Joskus keilassa vilahteli kiiltävä piste, viholliskone oli tähtäimessä, se herätti toivoa. Tykistön ammuksista joka kymmenes oli ns. valojuova-ammus. Niiden kiipeäminen taivaan korkeuksiin oli helppo havaita. Niitä oli samalla suoralla ilmeisesti saman tykin ampumana useita peräkkäin ja parinkymmenen sekunnin ajan, ennen kuin ne sammuivat. Lopullinen helpotus tuli, kun sireenin yhtäjaksoinen ulina ilmoitti pommituksen siltä erää päättyneeksi.

Alkuillasta tapahtuneen pommituksen jälkeen tuli yleensä seuraava ja joskus jopa vielä kolmas. Vanhempani patistivat meidät lapset ensimmäisen näytöksen jälkeen nukkumaan. Nukuimme onnellisen tietämättöminä yön kauhuista. Ei edes sinänsä selvästi kuulunut sireenien ääni eikä tykkien jylinä meitä herättänyt.

Pitkäjärven rantaan osui pommeja

 

Erään aikaisemman, vuoden 1942 elokuussa tapahtuneen pommituksen jälkeisenä päivänä oli saatu tietoon, että lähelle oli osunut. Pari taloa oli palanut. Talot sijaitsivat Pitkäjärveen viettävällä rinteellä pari kilometriä nykyisestä Lähderannasta itään, siis kodistamme ehkä neljän kilometrin etäisyydellä. Sinne käveltiin hävitystä katsomaan.

Paikalla oli kymmeniä ihmisiä ja juttuja kuultiin kuolleista ja haavoittuneista. Rauniot kärysivät vielä hiljalleen. Olivat kuulemma pitäneet valoja. Ehkä, ehkä ei, mutta tapaus antoi tietysti aihetta korostaa turvallisuusmääräyksiä. Toinen teoria oli, että Pitkäjärven tasaista pintaa olisi luultu lentokentäksi ja siksi pommitettu. Olin siis silloin jo kuusivuotias, eikä varmasti sodan julma todellisuus jäänyt ymmärtämättä. Pommituksessa oli kuollut kaksi lasta, mutta en muista siitä silloin puhutun. Kaksi polkupyörää oli mennyt aivan tohjoksi, se on jäänyt yksityiskohtana mieleen. Mitään jatkuvaa ahdistusta ei pommituksen tuhon näkeminen kuitenkaan aiheuttanut, arkileikkeihin palattiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sellainen mielikuva on, että kevään 1944 pommitusöiden jälkeen mentiin normaalisti kouluun. Mitenkä sellaisesta vapaapäivästä olisi edes voinut tiedottaa. Olettamustani tukee muistikuva kouluun mennessä näkemästäni, erään koivun latvasta roikkuvasta laskuvarjon kankaasta. Se oli varmaan niistä valopommeista. Emme uskaltaneet koskea siihen, mutta iltapäivällä se oli jo hävinnyt, laskuvarjosilkki oli arvokasta.

Koulutuntien aikana menimme muutaman kerran koulun kellariin pommisuojaan. Sekin homma hoitui hallitusti ilman minkäänlaista paniikkia.

Puhelinta ei meillä vielä ollut. Silloin tällöin kävi niin, että isä joutui jäämään kaupunkiin yöksi, joko liikeasioittensa takia tai yksinkertaisesti siksi, etteivät linja-autot kulkeneet. Äiti oli varmasti levoton, mutta ei hän koskaan meille lapsille tunnettaan näyttänyt.

Sähkökatkoja oli usein, ja ne saattoivat kestää tuntikausia joten kynttilöitä ja tulitikkuja piti aina olla varattuna. Sähköähän ei tarvittu muuhun kuin valaistukseen ja radioon, mitään sähköllä käyviä kodinkoneita ei kenelläkään silloin ollut.

Helsingissäkin pommituksiin ja hälytyksiin oltiin jotenkin totuttu ja turruttu. Isäni valitti, että hänen yrityksensä työntekijät eivät halunneet mennä pommisuojaan, koska houkutteleva ansiomahdollisuus urakkatyössä silloin menetettäisiin. Riittävä pelote ei ollut sekään, että työsalin kaikki ikkunat olivat jo kaksi kertaa rikkoutuneet lähelle osuneen pommin paineaallon vaikutuksesta.

Sodan politiikasta eivät lapset paljon ymmärtäneet. Nimenä Hitler oli tuttu, Stalin ja Molotov olivat ehkä tulleet paremmin tunnetuiksi lauluista ja renkutuksista, joita silloinen yleisradio runsaasti tarjoili.

Suomen marsalkka C.G.E Mannerheim oli kuitenkin ansioistaan ja asemastaan tunnettu samoin tasavallan presidentti Risto Ryti. Mannerheimiin liittyi eräs paikkakunnalla pyörinyt huhu. Maastoon oli kaivettu kapeita ojia, kaapelikanavia, tiesivät jotkut. Kaivantoja meni useita vanhaan Träskändan kartanon päärakennukseen, jossa jo silloin oli kunnalliskoti. Levisi huhu, että rakennukseen tulee uusi Mannerheimin päämaja.

Saksalaisten aseveljeyden merkitys oli kaikille tietty, ja heidän teknillistä sotakoneistoaan ihailtiin. Sotapropagandaa pullollaan oleva, värikuvia sisältävä Signaali-lehti oli suosittu, ja kuvatekstit luettiin, milloin lehti saatiin käsiin.

Sodan loppuvaiheessa, jolloin lopputulos oli varmasti jo lähes kaikille selvä, me pikkupojatkin aivan oikein suurvaltasuhteet ymmärtäen aprikoimme, mitä merkitsee, jos vielä Amerikkakin julistaa meille sodan. Ne kriittiset viikot, jolloin Suomi oli häviämäisillään valtioiden kartalta, eivät koskettaneet lapsia. Ehkä eivät aikuisetkaan ymmärtäneet, kuinka tiukoilla rintamalla todella oltiin.

Rauha tuli lopulta

Sotatoimien loppuminen oli jotenkin huomaamaton lapsen näkökulmasta katsottuna, Suomen poliittinen asema ja sotakorvaukset olivat myös liian abstrakteja käsitteitä lapsen ymmärrettäväksi. Rauha oli tullut ja se oli hyvä asia. Elettiin päivämäärää 3.9 1944 ja ikäni oli 8 vuotta 3 kuukautta ja 5 päivää.

Maailmalla sota jatkui. Se muuttui nyt mielenkiintoiseksi, kuin teatteriksi. Tietoja saatiin, julkaistiin karttoja, seurattiin rintamien liikkeitä. Yleiseen jakoon, mahdollisesti jonkun kuvalehden liitteenä, oli tullut Euroopan kartta. Sen painoasu ei ollut normaalikartan tapaan korean värikäs, vaan mustanruskean synkkä. Oikein sopiva se oli sotakartaksi. Tämä kartta oli meillä kotona seinällä ja siitä tarkasti seurattiin kilpajuoksua Berliiniin. Varsinkin äitini oli päiväntarkasti asettelemassa nuppineulojaan. Tulivat tutuiksi ne kaksi Neuvostoliiton kenraalia, jotka olivat menossa Berliiniin, samoin kuin liittoutuneiden panssarikiilat.

Tutut ihmiset toivat tarkasteluun ainakin äidille inhimillistä huolta. Häviäjän puolella Berliinissä oli jossain, jos oli enää, äidin hyvä nuoruuden ystävätär ja työtoveri perheineen, ja sinne taistellen kiiruhtavien liittoutuneiden kärjessä oma siskonpoika, josta hänestäkään ei oltu mitään kuultu.
Kun lopullinen rauha viimein koitti, saatiin tieto, että huoli tutuista oli ollut aiheeton, ystävät ja sukulaiset olivat hengissä.

Kun sodan viimeinen laukaus maailmalla oli ammuttu, pidettiin juhlia. Helsingin asema-aukiolla oli katutapahtuma soittokuntineen, tansseineen ja yleisine kansankarkeloineen. Naapurin tyttö oli ollut paikalla ja kertoi: ”Meidän äiti tuli ihan hassuksi, siellä se hyppi ja tanssi, huitoi ja hoilasi ja vielä pussasi ja halasi aivan tuntemattomia miehiä!”

Oma elämäni sodan aikana oli helppoa. Vanhemmat olivat läsnä, koti oli ehjä. Ainostaan yksi sukulaisistani, pikkuserkkuni isä, oli kaatunut. Kylästämme, naapureistamme kukaan ei kärsinyt sodasta henkilömenetyksiä tai aineellisia vahinkoja. Vaikka helpolla selvisin, väitän tietäväni mitä sota voi olla.

Espoon Heiniemessä lokakuussa 2019
Aapo Kirvesniemi