Muisteluja urheilusta ja liikunnasta 1940−50-luvuilla Espoossa

Sodista selvinnyt Suomi oli 1940-luvun puolivälin jälkeen huikean toiminnan maa. Lapsia syntyi, koteja rakennettiin, teollisuus kävi täysillä ja lapset liikkuivat ja urheilivat omilla ehdoillaan. Lapset kulkivat urheilutapahtumiin liikkumaan ja leikkimään omin voimin. Eikä ollut vanhemmilla autojakaan, joilla jälkikasvua olisi kuskailtu.

Lapsuuteni aikana kaikki liikkuivat, mutta juuri kukaan ei harrastanut urheilua siten kuin se nykyisin ymmärretään. Ei ollut lapsille tarkoitettuja johdettuja harjoituksia eikä kilpailuja, ei joukkuepelien lapsi- ja nuorisosarjoja. Ei myöskään ollut ylipainoisia lapsia tai nuoria. Kun lopetin oppikoulun vuonna 1955, oli koulussa parisataa oppilasta, joista yksikään ei ollut ylipainoinen.

Lasten ja nuorison liikunnan harrastaminen on viime aikoina hiipunut. Samaan aikaan urheiluksi nimitetystä liikunnasta on kehittynyt monipuolista ja laajaa toimintaa, joka valitettavasti koskettaa vain osaa lapsista ja nuorista.

Urheilu ja liikunta vievät nykyisin yhteiskunnan toiminnoista entistä enemmän resursseja ja informaatiovirrasta suuren osuuden. Silti niiden avulla ei ole pystytty riittävästi vaikuttamaan ihmisten fyysiseen kuntoon ja hyvinvointiin. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että suomalaisten nuorten kestävyyskunto ja voimasuorituskyky on vähentynyt oleellisesti viime puolen vuosisadan kuluessa. Onko entisestä urheilukansasta tullut penkkiurheilukansa?

Lapsuuden liikunta ja alakoulun urheilut

Taitavat olla ensimmäiset “hiihtimet”, koska on vielä mäystinsiteet.

Lapsuudessani alle kouluikäiset leikkivät, ja leikki oli useimmiten liikuntaa tavalla tai toisella. Juostiin hippaa, potkittiin palloa, pojat painivat, kiivettiin puissa, soudeltiin lautoilla ja veneillä, uitiin ja tytöt hyppäsivät parbiidaa, (hyppyleikki, jossa kengänkärjellä siirrettiin kivenpalaa maahan piirretyssä ruudukossa). Hyppynarut ja keinut olivat niin ikään tyttöjen suosiossa. Ruoka maittoi ja illalla uni. Uimaan opettelin omatoimisesti alle kouluikäisenä Pitkäjärvestä virtaavassa joessa. Sen verran oli järkeä, että pidin huolta siitä, että jalat ylettivät pohjaan, jos uimataito vielä alussa petti. Ainoa uimahalli koko Suomessa oli Helsingissä Yrjönkadun halli. Siellä kävin isäni kanssa ehkä 3-4 kertaa talvien aikana ennen kouluikää.

Uimakoulu Glims-joella

Kun koulu alkoi, sai liikunta yhden lisävaiheen. Kouluun piti kulkea. Harva sattui asumaan aivan koulun vieressä, useimmilla oli matkaa useita kilometrejä. Oma kouluni oli Bembölessä, tuo aikoinaan Espoon kirkon jälkeen suurin rakennus, vuonna 1923 valmistunut komea koulu. Matkaa sinne oli kolmisen kilometriä. Syksyllä 1943 pienet koululaiset kulkivat kävellen kouluun. Polkupyöriä ei lapsille ollut yleisesti, meidänkin luokalla vain yhdellä pojalla oli lasten polkupyörä, mutta siinäkään ei ollut kumirenkaita, vaan vanteeseen pingotettu paksu köysi toimi renkaana. Pian keksittiin mukava konsti koulumatkan tekoon: linja auto. Ei suinkaan oikeana matkustaja, vaan vapaamatkustajana auton takapuskurissa roikkuen. Autojen käyttövoimana oli puukaasuttimet, joiden monimutkainen ulkopuolinen rakenne tarjosi pienille koululaisille mainiot matkapaikat. Asiassa ei nähty mitään moitittavaa tai vaarallista, eikä sitä mitenkään kielletty. Träskändasta, siis kotikulmilta Bemböleen menevä reitti teki aivan äkkijyrkän mutkan koulun kohdalla, jossa auto joutui hiljentämään vauhdin kävelyvauhdiksi, jolloin vapaamatkustajien oli helppo hypätä kyydistä pois. Tämä autokyyti oli kuitenkin enemmän satunnaista, autojen aikatauluihin ei voinut luottaa ja välillä ei kyytiin edes mahtunut, kun kaukaa Pakankylästä asti tulevia oli jo paikat täynnä.

Hevosliikennettä oli vielä runsaasti. Kesäkärryihin ei oikein voinut mennä, ei niissä ollut sellaisia paikkoja, joihin olisi voinut vapaamatkustajaksi yrittää. Talvikäytössä olevat reet ja tukkireet olivat helppoja vapaakyytiläisille. Reen takajalaksille vaan, niin matka joutui. Hevosmiehellä oli vielä aina paksu karvalakki korvilla, eikä hän taakseen vilkuillut eikä hevonen reagoinut pieneen lisälastiin. Usein hevosta oltiin viemässä koulun vieressä olevaan Bembölen pajaan kengitettäväksi.

Voitto-suksisiteen mainos vuodelta 1939. Lähde: vanhojamainoksia.blogspot.com.

Kun talvi tuli, aukeni uusia mahdollisuuksia. Lapset saivat ensimmäiset suksensa jo 4-5-vuotiaana eli tuo kolmen kilometrin hiihtomatka kouluun ei ollut 7-vuotiaalle mikään kummallinen suoritus. Sen aikaiset sukset olivat koivua. Mitään erikoisia merkkejä ei vielä tunnettu, Järviset ja Lampiset tulivat vasta vuosia myöhemmin. Suksissa oli jo kuitenkin siteet. En muista, että kellään ystävälläni olisi ollut vain mäystinremmillä kiinnitettävät sukset. Nehän olisivat edellyttäneet myös kippurakärkisiä hiihtosaappaita, ja jalkineista oli muutenkin pulaa. Siteistä yleisin oli Voitto- side. Siteiden laatu vaihteli paljon. Jotkut oli tehty niin pehmeästä rautalangasta, että tarvittavaa jousivoimaa ei kehittynyt, vaan hiihtomonon ja siteen väliin oli jostakin pihlajavarvusta taitettava lisäpala kiinnityksen varmistamiseksi. Hieman kehittyneempi sidemerkki oli Rotanloukku. Siteiden ehkä suunnittelematon hyöty oli niiden heikkoudestakin, kaaduttaessa ne antoivat perään ja jalka irtosi, eikä nilkan murtumia juuri koskaan päässyt syntymään.

Talvikenkänä yleisin oli monokenkä, joka oli yleisjalkine siis aina jalassa eikä vain hiihtokenkänä. Sen tunnusmerkki oli leveä pohjan reunus, ranti, johon suksisiteen teräsnauha painautui. Siteen pohjassa oli pienet nastat, joita varten kengän pohjaa ei porattu kuoppia, ne painautuivat sinne itsestään käytön aikana. Sauvat olivat vielä bamburuokoisia. Sompa oli rottinkirengas, joka oli nahkaremmeillä kiinnitetty. Sauvoissa oli myös teräspiikit. Kaiken kaikkiaan hiihtovälineet olivat varsin käyttökelpoiset ja pienen lapsenkin hyvin hallittavissa. Mitään varsinaisia hiihtovaatteita ei ollut, vaan samoissa asuissa mentiin kouluun millä konstilla tahansa. Reppu oli selässä ja kädet olivat vapaat hiihtoon.

Suksia piti myös huoltaa. Ne tervattiin ainakin kerran talvessa. Meillä oli puhalluslamppu, jolla isä tervasi sukseni. Suksivoiteen levittämisen ja silottamisen sain isän neuvojen jälkeen tehdä itse. Suksivoiteita oli useita eri merkkejä. Muistan, että mielestäni paras oli norjalainen Jordel. Vieläkin muistuu mieleeni se kämmenpohjien raikas tervan ja voiteen tuoksu, joka säilyi käsienpesusta huolimatta aina pari päivää. Puusuksien ylös käyristyvät nokat suoristuivat helposti. Ne käyristettiin takaisin asettamalla puukapula pinteeseen yhteen sidottujen suksien kärkien väliin. Tervauksen kuumentamien suksien puukärki jäi jäähdyttyään taas mukavasti käyristyneeksi.

Kauniaisten pujottelumäki alkukunnossaan

Vaikka Kauniaisiin oli avattu pujottelurinne jo vuonna 1934, ei siellä lapsia juuri näkynyt. Mäki toimi meille pojille jonkinlaisena miehuuskokeen näyttämönä. Se oli uskallettava laskea aina tornista lähtien suoraan mutkittelematta alas. Minäkin onnistuin, vaikka pieni petkutus vaivaa edelleen omaatuntoani. Valitsin laskupäiväksi sellaisen, jolloin suksien luisto ei tuntunut aivan parhaimmalta. Hurjalta se vauhti kyllä tuntui, mutta hyvin meni. Eräs toverini kaatui mäen kiperässä paikassa Hän ei kuitenkaan loukkaantunut pahemmin mutta löi sen verran kasvojaan, että nenästä alkoi verenvuoto. Tämä toisen epäonnistuminen ei siis ainakaan oman suoritukseni arvoa muiden silmissä laskenut.

Toinen laite, jolla koulumatkan saattoi tehdä, oli potkukelkka. Maanteitä ei silloin vielä säännöllisesti hiekoitettu, joten kelkka kulki hyvin. Apulaitteena saattoi vielä olla toiseen jalkaan remmillä kiinnitettävä piikkikärkinen potkurauta. Potkukelkassa oli tietysti mahdollisuus antaa alamäessä toiselle oikein hieno istumapaikka.

Bembölen alakoulussa, jota kävin kaksi luokkaa, ei sinänsä ollut mitään varsinaisesti urheiluksi tunnistettavia opetustoimintoja. Joukkuepelejä en muista harrastetun. Ilmeisesti palloa potkittiin vailla tarkkoja pelisääntöjä. Mitään maalitolppia tai voimistelutelineitä en muista koululla olleen. Koulun ala-aula oli niin suuri, että rankkasateen sattuessa oppilaat saattoivat viettää välitunnin siellä. Koulun ruotsinkieliset tytöt leikkivät usein laululeikkejä, joihin kuului tanssiaskeleita. Mieleen on painunut sekä sävel että alkusanat laulusta ”Räven raskar över isen… ”. Koulu oli ensisijaisesti ruotsinkielinen, mutta sodan takia sinne oli sijoitettu kaksi suomenkielistä luokkaa.

Viherlaakson pallopelit ja hiihto

Viherlaakson urheilupaikat vuoden 1958 kartalla. Kartta: Espoon kaupunki.

Syksyllä 1945 koulu vaihtui Viherlaakson kansakouluksi. Nyt urheilu sai jo paljon säännöllisemmän ja säännöistetyn osan opetuksesta. Lukujärjestyksessä oli tietty tuntimäärä liikuntaa. Välitunneillakin saattoi harrastaa silloin kovin suosittua ”neljä maalia” pallopeliä. Peli oli pesäpallopelin pikkuserkku. Sääntöjä ja pelitapaa en enää muista, mutta ahkerasti sitä silloin sään salliessa joka välitunti pelattiin koulun pihalla. Tässä pelissä myös tytöt olivat osanottajina. Koulun piha ei siis ollut mikään varsinainen urheilukenttä, mutta sopivan aukea paikka pallonlyöntiin.

Talven tullessa pallopelit jäivät, ja tilalle tuli hiihto. Koulun takana oli aika korkea kalliomäki, josta latu johti koulun pihalle. Tälle mäelle ehti välitunnilla muutaman kerran kiivetä ja laskea alas. Kerran sattui paha tilanne, kun eräs poika kaatui ja löi päänsä puun kylkeen. Poika menetti tajuntansa, ja aivan silmissä otsaan nousi valtava kuhmu. Me kaverit tietysti hätäännyimme, mutta kun poika ehkä muutaman minuutin kuluttua tuli tajuihinsa, oli mielestämme asia hoidettu. Oppitunnille hän meni sitten niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miettiä sopii millaisen manööverin sama tilanne nykyisin aiheuttaisi.

Liikunnan arvo oli jotenkin todettu kovin myönteiseksi ja oppilaita kannustettiin hiihtämään. Koulun ympärillä olevaan metsään oli tehty latu, jonka ehti hyvin välitunnilla hiihtää. Jokainen tehty lenkki sitten merkittiin luokan seinällä olevaan taulukkoon. Järjestelmä oli kai valtakunnallinen, koska haluan muistaa, että innokkaimmat saivat sitten keväällä jonkin rintamerkin innostuksensa kiitokseksi. Hiihtokilpailut myös pidettiin kerran talvessa. Opettaja apulaisineen lähetti matkaan ja otti ajat. Itse en palkinnoille päässyt, enkä muista millaisia ne mahtoivat ollakaan. Tämä hiihtoon liittyvä kilpailusuoritus olikin sitten ainoa laatuaan koko yläkoulun toiminnassa.

Oppikoulussa otettiin urheilu tosissaan

Kun siirryin oppikouluun Viherlaakson yhteiskouluun vuonna 1947, urheilu sai entistä suuremman roolin opetuksessa. Muistini mukaan viikko-ohjelmassa oli kaksi kahden tunnin liikuntatuntia. Oppikoulussa oli voimistelunopettajakoulutuksen saanut opettaja. Tosin meillä ensimmäisellä luokalla oli muuten komentamaan ja liikunnalliseen toimintaan todella perehtynyt henkilö. Hän oli puolustusvoimien siviiliin siirtynyt aliupseeri vääpeli. Miehellä oli kova ääni, sotilaallinen ryhti ja olemus, siis oikein sopiva poikia johtamaan. Auktoriteetti oli ehdoton. Pallopeleistä pesäpallo sai johtoaseman. Yleisurheilulajeja myös harjoitettiin. Lajivalikoimaan kuului mm. pituushyppy, kolmiloikka, kuulantyöntö. kiekkoa ja keihästä ei tainnut olla eikä seiväshyppyä. Juoksulajeja oli useita, mutta virallisen radan puuttuessa maastojuoksu nousi kärkeen. Armeijan peruja opettajallamme oli varmaan hallussaan suunnistus, johon meille annettiin perustaidot. Ne olivat minulla jo toki hallussa. Olin saanut 10-vuotislahjaksi kompassin ja opetellut sitä käyttämään. Koulujen välisissä kilpailuissa viherlaaksolaiset pärjäsivät hyvin. Olimme kai eräänlainen korpikoulu, jonka oppilaille metsissä liikkuminen oli mieluista ja taitavaa.

Helsingin alueen koulut kilpailivat keskenään, mutta ei suinkaan missään englannin kielen taidossa tai matematiikassa. Ainoa kilpailualue oli urheilu. Selaillessani vanhan kouluni vuosikertomuksia jäi vaikutelmaksi, että Viherlaakso pärjäsi erittäin hyvin juuri maalaiskoulun lajeissa kuten hiihdossa ja suunnistuksessa. Yksittäissuorituksia löytyi mäkihypyssä ja jopa yhdistetyn hiihdossa, vaikka nuohan eivät mitenkään kuuluneet koulun opetusohjelmaan. Saavutuksemme telinevoimistelussa oli myös monelta vuodelta huomioitu. Yllättävän paljon oli vuosikertomuksissa näille urheilutapahtumille annettu palstatilaa.

Koululla oli varsin avara piha, mutta urheilutouhuihin oli vielä parempi paikka noin kilometrin päässä. Nykyisin paikan määrittää helpoimmin vielä pystyssä oleva Logen, jonka takana oli tasaiseksi aurattu hiekka-aukea. Raivauksesta ja kunnossapidosta vastasi 1946 perustettu urheiluseura Viherlaakson Veikot. Ei siis mikään urheilukenttä sekään vielä silloin ollut, vaikka sen aikaisessa topografikartassa se sellaiseksi on nimetty. Paikka soveltui hyvin pesäpallolle, jalkapallolle ja mainitsemilleni kenttälajeille. Lähes kaikilla oppilailla oli silloin jo polkupyörät, joten tuo kilometrin matka ei montaa minuuttia vienyt ja olihan se liikuntaa sekin. Oman nuorisokokoisen pyörän olin saanut joululahjaksi jouluna 1946. Lukion aikana kävimme jonkun kerran myös Leppävaaraan avatulla oikealla urheilukentällä. Koulun taakse raivattiin myös hiekkatasanne, jossa sopi pelata jalkapalloa.

Lumen tultua koulu siirtyi talvilajeihin. Hiihto oli numero ykkönen. Kerran talvessa pidettiin kilpailut, ja koulun edustajat olivat mukana valtakunnallisissa oppikoulujen kilpailuissa. Mäenlasku hyppyrimäestä ei kuulunut koulun ohjelmaan virallisesti. Koulun lähellä olevan Lippajärven alas laskeva rinne oli hyvä paikka hyppyrimäelle, ja siellä olikin kaksi mäkeä, joista veljekset Kraatsin pihapiiriin rakennettu oikein tornilavalla varustettu mäki mahdollisti noin 20 metrin leiskaukset. Toinen oli puhdas luonnonmäki nykyisen uimarannan vieressä. Siinäkin mäessä taitavat laskijat pääsivät yli 15 metriä. Oppitunneilla käytiin tätä mäkeä joskus kokeilemassa, ja minun kahdeksikkoni urheiluarvosanana varmaan säilyi, kun osasin mäestä hyvin hypätä, tavallisilla suksilla tietysti.

Oma kotini seisoo mäen töyräällä. Kyhäsin laudoista muutaman metrin korkuisen lähtölavan vauhdin lisäämiseksi, jolloin kotihyppyristäkin tehtiin 8 m 20 cm pituinen ennätyshyppy.

Luistelu eri muodoissaan on talven riemua. Koululla oli hyvä onni, sillä aivan lähellä oli luonnon lampi, joka pinta-alaltaan hyvin riitti jääkiekolle. Lampi on edelleen paikallaan, mutta tuskin siellä kukaan jääkiekkoa pelaa. Jää puhdistettiin lapiolla. Kentän lumireunat olivat luonnollinen laitarakennelma, pari keppiä markkeerasi maalia ja niin peli käyntiin. Kauniaisissa oli kehittyneempää peliä ja nuorten harjoittelua, ja meidänkin luokalla kauniaislaisilla pojilla oli oikein asialliset kiekkomailat. Minulle riitti itse tehty maila. Mitään suojavälineitä ei kellään ollut, joten pienet kolhut olivat tavallisia. Muistan, että eräällä luokkani pojalla oli lähes koko talven aina ruhjeita kasvoissa ja jompikumpi silmä mustana.

Jääkiekko alkoi saada lisääntyvää suosiota yleisesti seurattuna urheilumuotona. Ainuttakaan sisähallia ei vielä 1940 luvulla ollut. Ulkoradoista Hesperian pelikenttä Helsingissä Mannerheimintien varrella oli tärkein. Olen elämäni aikana ollut kolme kertaa seuraamassa jääkiekko-ottelua, ja ensimmäinen oli tuolla Hesperiassa. Ketkä pelasivat, on muistoista häipynyt, mutta lunta tuli niin että pelaaminen oli ajoittain aika hankalaa.

Vaatetuksesta päätellen ei vielä kesä. Heiniemen pojat vesillä, vaarallista mutta hauskaa oli.

Liikunta maistui vapaa-aikanakin

Vapaa aikoina myös luisteltiin. Joko pelkästään pitkin järven selkiä, jota lystiä ei yleensä kauaa kestänyt, koska lunta tuli jäälle. Meillä oli oma luistinrata Pitkäjärvestä lähtevän joen jäällä, jonne Heiniemen, Lippajärven ja Träskändan poikien kanssa aurattiin kenttä. Joen suisto ei ollut vielä silloin metsittynyt, ja aikoinaan Aurora Karamzinin ruoppauttama joen levennys oli hyvä paikka luistinradalle. Radalla pelattiin jotain. Toivottavasti se muistutti jääkiekkoa. Ainakin jääkiekolla sitä pelattiin. Mailoista en menisi takuuseen.

Pikaluistelun harjoittaminen oli espoolaispojille käytännössä mahdotonta. Laji vaatii radan, ja sellaista ei ollut. Minun ainoa kontaktini pikaluisteluun on osallistuminen katsojana Olympiastadionilla pidettyihin MM-kilpailuihin 1948. Kaunoluistelu oli pojille hieman hyljeksitty laji. Jos pojalla oli kaunoluistimet, hän tuli jotenkin leimatuksi. Tämä tilanne on onneksi täydellisesti muuttunut.

Viherlaakson koulu oli ainoa oppikoulu Espoossa ja sinne oppilaita tuli varsin kaukaakin. Aina ei linja-auto soveltunut, joten silloin yleiseksi tulleet pyörät olivat hyvä ratkaisu. Koulumatkojen peruskulkuväline oli polkupyörä. Mainittakoon, että vaihde oli silloisissa pyörissä harvinainen. Taisin jo oppikoulun alaluokkien aikaan osoittaa kiinnostusta tekniikkaan, koska nikkaroin pyörääni peräti yhdeksän vaihdetta. Se oli ainoa lajiaan koko koulussa. Toinen havainto sopii mainita: pyöriä ei varastettu. Koulun pihat olivat täynnä pyöriä, yleensä lukitsemattomia. Koko kahdeksanvuotisen oppikouluaikani ajalta ei tule mieleen ainoatakaan pyörävarkautta. Pyöriin ei liioin kohdistettu ilkivaltaa, ei puhkottu kumeja eikä renkaita tyhjennetty.

Pyöriä käytettiin jonkun verran myös talvella, vaikka yleistä se ei ollut. Suksilla tultiin kelin ollessa sopiva jopa kaukaa Pakankylästä saakka.

En malta olla kertomatta eräästä tavasta, jolla koulu matkani myös jonkun kerran tein. Varmaankin ainoana silloin ja luultavasti edelleen ainoana. Kotini on melkein Pitkäjärven rannalla. Pitkäjärven yhdistää Lippajärveen puro tai oja, jolla ei ole edes nimeä. Koulu sijaitsee Lippajärven eteläpuolella jyrkän mäen päällä. Tuon vesimatkan menin kanootilla. Tiukka paikka oli mahtua purossa olevan kivikaarisillan alitse. Reittivalinta sinänsä on hyvä, koska matka on puolet maantiematkasta.

Kevättulva Auroran pesutuvan ikkunasta kuvattuna

Telinevoimistelua kotona ja koulussa

Oppikoulu tarjosi mahdollisuuden liikunnalle sisätiloissa. Koulussa oli komea juhlasali, jossa laitteet voimistelulle ja pallopeleille. Koripallo ei ollut suosiossa eikä telineitä ollut. Lentopalloa pelattiin eniten ja joskus käsipalloa.

Lentopalloa Träskändan puistossa

Salissa oli voimistelutelineitä. Oli kaksi rekkitankoa, voimistelurenkaat, nojapuut, hyppypukki ponnahduslautoineen ja voimisteluhevosen alkeellinen versio. Puolapuut peittivät ison osan seinää, ja katosta roikkui kiipeilyköydet.

Isäni nuoruuden mieluisin harrastusala oli ollut telinevoimistelu. Häneltä kai olin oman kiinnostukseni samaan lajiin saanut. Kun kouluun kolmannelle luokalle tuli voimistelun opettajaksi itsekin telivoimistelua harrastanut ja osaava opettaja, sai laji aivan uutta potkua. Hän järjesti meille mahdollisuuden iltaharjoitteluun koulun tiloissa. Suoriutuminen oli tarkasti mitoitettu. Liikkeillä oli pistearvot suorituksen vaativuudesta riippuen. Määrätyn tason saavuttamisen jälkeen sai rintamerkin osoitukseksi taidoistaan. Oppilaiden keskinäistä taitoa saattoi seurata seinällä pidetyn pistetaulukon avulla. Taito nousi ja samoin numero todistukseen. Täysi kymppi komeili minunkin todistuksissa koko lukiokauden ajan.

Eräs ikävä tapaus liittyi voimisteluinnostukseen. Koulun juhlissa oli telinevoimistelunäytös. Olimme jo niin taidokkaita, että jättiläiset pyörivät rekillä ja voltit napsahtivat paikoilleen. Tyttöjen ihastuksen kirkaisut panivat pojat yrittämään parastaan. Oma vuoroni meni moitteettomasti, mutta seuraava, minua selvästi parempi voimistelija taisi yrityksessään kuitenkin ylittää taitonsa, koska hän putosi voltista ja voihki tuskissaan lattialla. Opettaja riensi apuun ja varmasti asiansa halliten huomasi heti, että käsi oli mennyt poikki. Vamman saanut poika saatettiin ambulanssilla sairaalaan ja hänen kätensä parani entiselleen.

Koulumme osallistui myös moniin Helsingin oppikoulujen välisiin voimistelukilpailuihin kohtalaisella menestyksellä. Pieni joukkueessa saavutettu kultamitaliplätkä roikkuu minunkin seinällä muistona eräästä noista kisoista.

Sisäliikunnoissa tuli tietysti hiki. Koululla oli sen ajan standardin mukaiset saniteettitilat, mutta niitä ei juuri käytetty. Koulu oli hallinnoltaan yksityinen osakeyhtiöperusteinen laitos, joka sai kunnalta avustuksia, mutta rahat olivat aina tiukalla. Koulun sisävessat olivat pois käytöstä monien lukukausien ajan. Pihan perillä oli ulkohuussit, joita piti käyttää. Niiden kunto oli aivan kammottava. Mutta kun hätä oli suuri, saivat nekin kelvata. Käytännössä ei siis voimistelutuntien jälkeen voitu käydä peseytymässä tai suihkussa, vaikka paikat olivat olemassa. Vesi ja sen lämmitys maksoi. Erääseen aikaa saniteettitilat oli muutettu muuhun käyttöön, kun koululla lisääntyneen oppilasmäärän takia oli ankara puute toimitiloista. Voimistelutunnit pyrittiin lukujärjestyksessä siirtämään päivän viimeiseksi, mutta aina se ei ollut mahdollista.

Pentti Jacobsson pyörii jättiläistä kotirekilläni.

Voimisteluinnostukseni näkyi myös kotonani. Pihalla oli rekkitanko ja renkaat. Nojapuutkin kyhäsin, mutta ne eivät olleet riittävän tukevat todelliseen toimintaan. Kylän pojista muutama innostui kanssani temppuilemaan ja äkkiä huomasin erään heistä todelliseksi lahjakkuudeksi. Jättiläiset ja voltit sujuivat häneltä mielestäni mitättömän harjoittelun jälkeen. (kuva jättiläisen heitosta) Poika lähti siirtolaiseksi Australiaan, enkä kuullut hänestä enää koskaan. Telinevoimistelu oli koululiikunnassa vaikea alue. Jotkut suorastaan pelkäsivät voimistelutunteja. Joillekin kuten minulle se oli parasta, mitä koulu pystyi tarjoamaan liikunnan alalla.

Tytöillä ei liene varsinaista telinevoimistelua ollut. Puomi kyllä löytyi, mutta sitä en muista käytetyn, eikä eritasonojapuita ollut. Tyttöjen jumppatunnilta kuului tamburiinin tahdikas rytmi, se kieli jonkinlaisen rytmivoimistelutanssin harjoittelusta.

Urheilussa oli politiikkaakin

Sodanjälkeinen aika Suomessa oli poliittisesti kiivasta ja kiihottunutta. Lapsissa nähtiin tulevaisuus, ja heitä pyrittiin eri keinoin kannattamaan eri ideologioita. Syöttinä oli usein mahdollisuus liikunnan ja urheilun harrastamiseen. Aikuisten urheiluelämä oli jo 1920-luvulla hajonnut poliittisesti kahteen leiriin, oli vasemmistolainen TUL, Työväen urheiluliitto, ja oikeistolainen SVUL, Suomen urheilu ja voimisteluliitto. Valtio tuki apurahojen muodossa kumpaakin ryhmittymää. Avun perusteena oli muun muassa jäsenmäärä. Tämä johti uusien seurojen perustamiseen ja jäsenvärväykseen. Espoossa oli sodan jälkeen kaksi urheiluseuraa ja kolmas syntyi 1945, ViVe eli Viherlaakson Veikot ”porvarileiriin”. Toinen ryhmittymä ei jäänyt toimettomaksi, ja seuroja alkoi syntyä. Lähialueilla toimi Pitkäjärven kisa (TUL), Petaksen Ura (TUL), Laaksolahden uimaseura Viri (SVUL). Kauniaisten Pikkukirkkoyhdistyskin piti jalkapalloharjoituksia. Tietääkseni Laaksolahdessa toimivalla SKDL:n nuorisojärjestö Pioneereilla ei kummemmin urheilutoimintoja ollut. Samaa voitaneen sanoa sosialidemokraattisen leirin Nuorista Kotkista. Partiojärjestö oli sen sijaan jo aikaisemmassa toiminnassaan ollut kovinkin liikuntahenkinen.

Itse osallistuin monen seuran toimintaan kummastakin ideologiaryhmittymästä. En muista, että poliittisia katsantokantoja olisi meihin lapsiin yritetty tyrkyttää. Urheilun vetävyyttä ei sen sijaan missään epäilty. Erään seuran iltakokouksissa kyllä esitettiin vetonaulana vanhoja Chaplin-filmien parhaita paloja. Ymmärtääkseni monet seurat toimivat täysin toimitsijoiden innostuksen varassa ja äärimmäisen pienellä organisaatiolla.

Isäni oli nuoruudessaan kuulunut TUL:n perustaneeseen ryhmään, joten hän myös innostui ajatukseen uuden urheiluseuran perustamisesta vanhalle aateisännälleen. Kaveriksi saatiin saman henkinen naapuri. Käytännön toimina oli aluksi seuran jäseneksi sopivien nuorten etsiminen. Lienen ollut minäkin aatteen sanansaattajana ja tapahtumasta tiedottajana. Träskändan luonnonpuiston avaralle niitylle oli eräänä kevätiltana kokoontunut ehkä kymmenkunta lupaavaa urheilijanuorukaista. Heitettiin keihästä (se oli oikea virallinen keihäs, jonka olin syntymäpäivälahjaksi saanut), hypättiin pituutta ja juostiin 100 metrin pyrähdys. Aika otettiin tavallisella taskukellolla. Innostus oli korkealla. Miksi hankkeesta ei sen enempää koskaan tullut on jäänyt arvoitukseksi. Edes nimeä ei seuralle ehtinyt kukaan ehdottaa.

Samaisella kentällä harrastettiin useita vuosia lentopallon pelaamista. Poikajoukolla sinne pystytettiin tolpat, verkko ja pallot ostettiin yhteisvaroilla. Pelaaminen oli joinakin kesinä niin suosittua, että lähes aina mukavalla ilmalla pelaajia riitti. Kenttä oli paikallisen nuorison seurusteluareena ja itse pelissä tytöt olivat tasavertaisina mukana. Joukkueet jaettiin miten sattui, eikä siis mitään pelitaidon arvoasteikkoa syntynyt. Muutaman kerran peli syntyi muiden kylien samankaltaisia peliporukoita vastaan, esim. pitkäniittyläiset Bembölen takaa kävivät vieraisilla. Ilmeisesti taitojen esittely tytöille sai meidät pojat rakentamaan voimistelurekin samaiselle niitylle.

Suomi oli urheilumaa

Valtiollisella tasolla urheilu kukoisti sodanjälkeisessä Suomessa. Pohja oli jo luotu monissa olympiakisoissa, joissa Suomen suhteellinen osuus mitaleista pienenä kansakuntana oli ollut hämmästyttävän suuri. Maineen nousu jatkui. Lontoon vuoden 1948 kisoissa menestyimme hyvin. Mitaleita tuli, olimme kansakuntien joukosta kuudennella sijalla. Tämä menestys vaikutti lapsiin ja nuorisoon. Oli hyviä esikuvia, joita seurattiin. Urheilutapahtumia järjestettiin, ja niihin osallistuttiin usein koko perheiden voimalla. Mieleeni on mm. jäänyt Olympiastadionilla useita kesäisin järjestettyjä suurtapahtumia, joita siskoni ja isäni kanssa olin seuraamassa. Kesän huippu oli tietysti Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaaottelu, joka vuorovuosina pidettiin Helsingissä Olympiastadionilla. Kotoiset olympialaisemme 1952 saivat minut stadionille useana päivänä, ja messuhallissa pidettäviä telinevoimistelukilpailuja seurasin erikoisella innolla. Olihan menestyksemme edellisissä kisoissa ollut aivan huikea: oli saatu kuusi kultamitalia, ja samaa toivottiin. Saimme yhden pronssimitalin ja se tuntui pettymykseltä.

Urheilutapahtumissa käytiin. Tapahtumat vetivät väkeä. Pääsymaksuliput olivat ilmeisesti halpoja, koska kustannus ei noussut esteeksi osallistumiselle. Viisikymmentäluvun aikana en itse osallistunut minkään urheiluseuran toimintaan aktiivisesti, mutta liikuntaa tuli osakseni näin jälkeenpäin ajateltuna todella paljon. Useimmat koululaiset olivat kesätöissä. Töihin mentiin tavallisimmin polkupyörillä. Omat kesätyöpaikkani olivat Pitäjänmäen teollisuusyrityksissä, jonne edestakaiseksi päivittäiseksi ajomatkaksi tuli noin. 30 km. Kaksi kesää olin töissä Helsingissä Hietalahden telakalla. Sinne pyörällä mentiin hieman säiden mukaan, koska tuo yli 20 km matka sateessa ei oikein enää houkutellut. Kauniilla ilmalla se oli ihan mukava reissu. Poikien kesätyöpaikat olivat myös yhtä ja samaa liikuntaa. Joskus hyvinkin rankkaa. Olen jopa ylpeillyt, että olen kantanut jokaisen tiilen Pakankylän kansakoulun katolle ollessani siellä kesällä 1955 rakennustyöläisenä. Nuo teollisuuden kesäpaikat koululaisille eivät olleet mitään kynähommia, vaan yleensä fyysistä toimintaa.

Talviurheilun yleisötapahtumista ehdoton ykkönen oli Salpausselän kisat. Kerran tuli sielläkin käytyä. Tapahtuma oli keväällä 1955 Tenttikirjojakin oli mukana. kun ylioppilaskirjoitukset olivat ovella. Tapahtuma taisi olla kuitenkin enemmän poikajoukon hieman riehakkaampaa yhdessäoloa, koska olin heti kotiin tultua hieman väsyneellä äänellä tivannut isältäni, että kuka voitti.

Tanssi ja tytöt, oiva laji liikuntaa

Kun lapsuus oli ohitettu, alkoi teini-ikä ja nuoruus. Tuli vaihe, jolloin tytöt alkoivat kiinnostaa. Sen aikainen systeemi tämän kiinnostuksen muuttamiseksi todelliseksi toiminnaksi oli olemassa. Harrastettiin tanssimista, lavatansseissa kesällä ja kouluhipoissa talviaikoina. Aluksi Vuorisolan tanssikoulussa saadut opit sujuivat hieman onnahdellen, mutta tahti ja taito paranivat kesä kesältä. Tanssilavoja Espoossa oli useita. Laaksolahdessa oli kaksi, Pitäjänmäellä oli kaksi, Siinai (nykyisen Haagan liikenneympyrän paikkeilla) ja toinen Patterinmäki. Radan varressa oli Koivuhovi, Vanhakylässä Carlsberg. Erittäin suosittu hieman kauempana oleva oli Nummelan Tanssilava. Sinne kokoontui kuulemma jopa kolmisen tuhatta nuorta lauantaitansseihin. Lavaa ylläpitäneelle Vihdinseudun Musiikkiyhdistykselle se varmaan oli hyvä liiketoimi. Näihin tanssi-iltoihin mentiin aina polkupyörällä. Jopa Nummelaan asti eräs ystäväni kulki polkien. Kyllä siinä liikuntaa yhdeksi illaksi tuli, kun oli 2-3 tuntia tanssia ja 70 km pyörän selässä sen lisäksi. Useimmissa tanssipaikoissa oli orkesterit musisoimassa, mutta Siinailla soivat levyt. Ne soivatkin ainakin kolme kertaa viikossa ja myöhään syksylle asti. Muistan kerran olleen jo niin kylmä, että tanssiessa piti olla sormikkaat kädessä. Mitään lippuja ei Siinailla tarvittu, ilmeisesti tuotto saatiin kioskimyynnistä. Väkeä oli normaali iltana arviolta parisataa. Tanssilavakautta kesti elämästäni 4-5 vuotta, eikä siihen liity yhtään muistoa tilaisuuksissa sattuneista poliisitoimia vaatineista rettelöistä tai ilkivaltatapahtumista.

Autoilu oli myös autottomien liikuntaa edistämässä

Sana urheilu kattaa nykyisin todella laajan alan. Kannattajia, kiinnostuneita ja aktiiviosanottajia riittää mitä kummallisimpiin lajeihin. Moottoriurheilu oli jo lapsuudessani urheilunimike. Kukaan tovereistani tai edes tuttavien tuttavista ei ollut aktiivi, mutta lähes kaikkia poikia moottorien pauke kiinnosti. Rallikilpailut olivat vielä tuntemattomia, mutta ratakilpa-ajot moottoripyörillä ja autoilla vetivät katsojia. Ylivoimaisesti suurin tapahtuma oli Helsingissä järjestetty Eläintarhan ajot. Tapahtumaa oli järjestetty vuodesta 1932 alkaen. Vuonna 1958 oli lipun lunastaneita katsojia 82500 mikä edelleen on eräs Suomen suurimmista yleisötapahtumista. Ajoja seuraamassa oltiin poikajoukolla monina vuosina. Liikuntaan liittyvän piirteen ajot saivat siten, että kun osanottajat harjoittelivat joitakin päiviä ennen kisaa, oli eräs harjoittelupaikka Helsingistä Turkuun johtava päällystetty maantie ja siinä erikoisesti Bembölen jälkeen avautuva pitkä suora. Siinä autot koettelivat huippunopeuden saavuttamista ja ääntä syntyi. Jos äkkiä äänihavainnon saatuaan ehti hypätä pyörän selkään, saattoi hyvällä onnella nähdä joitakin noista kilpureista. Varsinaiset harjoitukset pidettiin aamulla ennen kisapäivää ja todella varhain aamulla. Innostus on ollut kova, koska se edellytti heräämistä klo 4-5 aikaan ja pyörällä ajamista lähes 20 kilometrin matkan Eläintarhaan. Harmitus oli melkoinen, kun harjoitusajoista luovuttiin. Ne olivat häirinneet lähellä olevan Laakson sairaalan potilaiden aamu-unia.

Muita moottoriurheilutapahtumia oli Käpylän raviradalla järjestetyt autokilpailut ja Ruskeasannan moottoripyörien maastoajot. Stadionilla ajettiin speedway-kilpailuja moottoripyörillä. Kotijärvellä Espoon Pitkäjärvellä Lähderannan tuntumassa oli useana talvena autokilpailuja, joissa erikoisuutena oli kerran oma luokka kuorma autoille.

Tässä oli hajanaisia ja eri asioihin liittyviä muisteluita liikunnasta ja urheilusta lapsuudestani ja nuoruudestani. Yhteenvetona voi todeta, että liikuntaa ja urheilua ei tehty niiden itsensä takia tai niitä varten. Oleminen vain yksinkertaisesti sisälsi liikuntaa, urheilu oli jotain siihen hieman päälle tulevaa lisää. Se saattoi olla konkreettista tai sitten se oli liikuntaa jotenkin lisäävää tai siihen kannustavaa. Hyvin harvat nuoret todella ottivat urheilun vakavasti. Useimmat koulu-urheilussa hyvin menestyneet menestyivät vain luonnostaan, ilmeisesti liikunnan suomin ja tuottamin lisäeduin. En muista, että kukaan olisi todella harjoitellut jonkin systeemin mukaisesti suorituksensa parantamista.

Kuulunko siihen viimeiseen sukupolveen, joka liikkui omilla jaloillaan ja teki töitä ja askareita omilla voimillaan. Jokainen halko tuli kuitenkin halotuksi.

Aapo Kirvesniemi