Veikko Leinonen

Isäni oli aina haaveillut omasta maatilasta, jossa saisi viljellä maata ja hoitaa karjaa. Siihen tarjoutui sitten tilaisuus, kun sanomalehdessä oli ollut pieni ilmoitus vuokrattavasta maatilasta Espoon Nuuksiossa. Elettiin sitten vuotta 1949, kun Hyvinkäältä tuleva kuorma-auto saapui Högbackan tilan pihalle. Sen matkustajina olivat Leinosen perhe: Isä, äiti, veljeni Jorma ja minä Veikko.

Tilan omistaja Karl Erik Nyman ja hänen vaimonsa olivat meitä vastassa ja avasivat talon ovet. Tulokahvien jälkeen me menimme omistajan perässä ulos tutustumaan maatilaan. Omistaja viittoili, että tuolla taloa vastapäätä sijaitsee talli ja navetta. Pihan laidalla, suoraan vasemmalla virtaa puro, jossa on kaivo ja puron takana on sauna, jonka eteisessä on iso leivinuuni.    Tuolla oikealla, tien toisella puolella seisoo riihi ja ajokaluvaja. Vajan takana on myös kanala.

Kuorma-auton lähdettyä pois miehet, sekä me pojat kävelimme sinne riihen nurkalle katsomaan peltomaisemaa. Omistaja kertoi, että tuo alhaalla pellon laidassa oikealle kääntyvä maantie menee Kattilan tilalle. Myös vasemmalle näytti kääntyvän kapea kärrytie. Se kulkee pellon laitaa ja johtaa kohti Tatarinoffien tilaa. Omistaja selitti vielä, että tuolla pellon laidalla on puimala ja heinälato. Isä ja Jorma olivat menneet talliin, jossa seisoi kaksi hevosta, ori Poju ja tamma Liisi. Isä puki niille riimut päähän ja talutti ne pihalle jaloittelemaan. Niistä oli mukavaa kieriä maassa, kun selkää kutitti.

Hevoset jäivät pihalle juomaan vettä, kun Jorma lähti isän ja omistajan kanssa tutustumaan vajaan. He avasivat ovet ja ihmettelivät, kuinka paljon erilaisia ajokaluja sieltä löytyi. Oli tukkireki, matkareki, rattaita, lumiaura, kylvökone, niittokone, sekä valjaita, länkiä ja ohjaksia, sekä luokkeja. Isä oli oppinut sodassa hevosmiehen taitoja ja hän halusi pian päästä kokeilemaan kaikkia tilan ajokaluja. peltotöihin. Syksyllä isä käveli auran perässä ja ohjasi sitä auran kurjista. saran päässä hän käänsi auran kohti seuraavaa viiltoa ja komensi hevosiaan: ptruu – takasin, ptruu – takasin tai maiskautti suutaan ja iski suitsilla kevyesti hevosten selkään, jotta ne ymmärsivät lähteä vetämään eteenpäin.

Iltaisin isä opiskeli tilanhoitoa lukemalla Maatalouden Pikkujättiläistä ja kuunteli radiosta Maamiehen tietolaaria. Seuraavana kesänä heinätyöt voitiin aloittaa ajoissa, kun radiossa oli luvattu pidempi hellejakso. Kaikki sukulaiset ja naapurit on kutsuttu töihin. Parihevoset valjastettiin niittokoneen eteen ja isä lähti sillä kiertämään peltoa. Pellon reunat piti leikata viikatteella ja sitten haravoida kasaan. Leikatut heinät saivat kuivua pellolla iltapäivään, jolloin niitä pöyhittiin ja sitten haravakoneella alettiin koota heiniä karheisiin eli pieniin kasoihin ja samaan aikaan naiset, sekä lapset haravoivat käsiharavilla heiniä pellon pientareelta ja ojien reunoilta.

Heinäväki kävi päivällä talossa ruokailemassa, mutta iltapäiväkahvit tuotiin pellolle ja lisäksi oli kaljaa tai simaa. Heinät saivat kuivua seipäillä muutaman viikon ja sitten ne ajettiin latoon heinärattailla. Miehillä oli kova työ nostella heinät ylös seipäistä rattaille jokaisen seipään kohdalla ja sitten heinäkuorma ajettiin ladon sillalle, josta heinät kipattiin latoon. Lapset olivat aina heinäkuorman päällä painona, ettei heinät putoa.

Loppukesällä päästiin leikkaamaan viljaa. Högbackassa oli kylvetty alapellolle kauraa ja ylhäälle saunan luokse hiukan ruista. Leikkaamiseen käytettiin kahden hevosen vetämää ”Elonleikkuukonetta”, jossa oli pyörivät siivet, Ne siivet kasasivat korret pieniin nippuihin, joita oli helppo koota lyhteiksi. Leikattu vilja vietiin puimalatoon, jossa oli pitkä puinen puimakone ja sitä käytti joku hehkukuula-maamoottori pitkän lepattavan lattahihnan avulla. Lapsia varoitettiin menemästä hihnan lähelle. Äiti oli puimakoneen alkupäässä syöttämässä korsia koneeseen ja isä, sekä joku toinen mies olivat puimakoneen loppupäässä säkittämässä jyviä. Puimaladossa oli melkoinen melu ja kaikki olivat pölyisiä. Illalla varmaan sauna maittoi.

Talon rutiiniin kuului, että lehmät lypsettiin kaksi kertaa päivässä ja lypsyn jälkeen maito siivilöitiin ja jäähdytettiin pihamaalla jäiden alla tai kaivossa. Osa maidosta jätettiin kotitarpeiksi ja se separoitiin. Högbackan tilalta maitotonkat piti viedä hevoskyydissä Vihdintien lähellä olevalle Ollilan maitolavalle, josta maitoauto sitten nouti ne meijeriin ja palautti tyhjät tonkat sinne maitolavalle. Meijeristä saattoi tilata myös voita, joka toimitettiin palautustonkkien mukana. Ensimmäisenä kesänä talossa ei ollut jäitä, vaan maitotonkat piti säilyttää kaivossa, joka oli varsin kylmä, koska siinä oli lähde. Matkaa maitolavalle oli n. 5 km, josta alkumatka kuljettiin kapeaa metsätietä kallioylängön yli ja sitten laskeuduttiin Isoantia-järven rantaan ja sen länsipäätä kiertäen kohti leveämpää kylätietä.

Bussi kulki Högbackan talon ohitse vain kesäaikana ja jatkoi siitä perille Kattilaan. Syksyllä se kääntyi jo Koivulassa ja talvella se ajoi vain Solvallan urheilukeskukseen, jonne oli mentävä reellä tai pyörällä, jos aikoi matkustaa kaupunkiin, eikä teitä aurattu kovin usein. Kauppa-auto kulki kesäaikana kerran viikossa ja se pysähtyi aivan talon portaan vierelle. Muutamat sivummalla asuvat naapuritkin tulivat kauppa-asioille siihen pihaan.

Viisikymmentäluvun alussa siinä talossa ei vielä ollut sähköjä, vaan me käytimme öljylyhtyjä ja kynttilöitä valaistukseen. Jorma aloitti kansakoulun muuttomme jälkeisenä syksynä. Lähin koulu oli Vihdin kunnan puolella, jonne oli matkaa ainakin 10 kilometriä, josta osa oli synkkää metsätietä. Me pojat opettelimme ajamaan isän polkupyörällä tangon välistä ja Jorma ajoi sitten osan koulumatkasta pyörällä ja käveli lopun matkan, kun isä tarvitsi sitä pyörää asioillaan. Talvella Jorma kulki koulumatkat hiihtäen, mutta kovien pakkasten aikaan hänelle järjestettiin kortteeripaikka koulun läheltä ja hänet haettiin sitten viikonlopuksi reellä kotiin.

Veriteko Nuuksiossa

Helsingin Sanomat kirjoittaa 21.3.1952 näin:

”Naapurien riitaisat välit johtivat veritekoon Nuuksiossa. Täällä oli ollut kahden siirtoväkeen kuuluvan pientilallisen välillä pitemmän aikaa riitaa siitä, missä kukakin saa kävellä ja kenen lehmillä on oikeus syödä missäkin, ja kuka korjaa aidat jne.

Eilen, 29.3.1952 aamulla klo 9.30 hiihteli toisen pientilallisen poika, Kyyrölästä kotoisin oleva 20-vuotias Viktor Tatarinoff matkalla virka-asioille postia kuljettamaan pientilallisen Abram Peltosen mailla, jolloin Peltonen riensi paikalle huomauttamaan asiasta. Miesten välillä syntyi riitaa ja Peltosen kertoman mukaan Tatarinoff oli häntä lyönyt.

Tapaaminen päättyi siihen, että Peltonen ampui Tatarinoffia vatsaan. Tämän jälkeen Peltonen ilmoitti tekonsa Leppävaaran poliisille jääden odottamaan virkavallan saapumista. Peltonen oli eilen vielä niin järkyttynyt teostaan, ettei hän pystynyt sitä tapahtumaa selostamaan kuulustelijoilleen. Aseenkantolupaa hänellä ei ole, mutta toistaiseksi ei ole tiedossa, minne hän on heittänyt aseen ampumisen tapahduttua.

Peltonen on 40-vuotias ja perheellinen. Erään naapurin kertoman mukaan hänet on lähiympäristössään tunnettu omalaatuiseksi mieheksi. Hän on vuosikausia kuljeskellut haulikko mukanaan ja uhkaillut sillä mm. uimaan meneviä lapsia.

Viktor Tatarinoff kuljetettiin Kirurgiseen sairaalaan, missä hän kuoli klo 17.30.” Hänet siunattiin viimeiseen lepoon Helsingin ortodoksiselle Lapinlahden hautausmaalle 8.4.1952.

Lopetus

Maatilan työt alkoivat olla liian raskaita äidille. Ensin häntä vaivasivat sappikivet, jotka joskus pakottivat hänet lopettamaan heinätyöt ja menemään lepäämään. Tilan lopetus alkoi olla käsillä, kun Högbackan tilan tuotto näytti aika heikolta, ja äidin pitäisi päästä paremmin sairaalahoitoon. Minun koulumatkani alkaisi seuraavana syksynä, eikä äiti halunnut minulle samoja vaikeuksia, kun Jormalla oli ollut. Isän pitäisi myös saada töitä vähän lähempää.

Lopulta, kahden vuoden Högbackassa olon jälkeen tehtiin lopetuspäätös: Karja myydään teuraaksi. Sitten, eräänä harmaana toukokuun päivänä meidän perheemme seisoi talon pihalla odottamassa muuttoautoa, mutta sitä ei vaan kuulunut. Lopulta pihaan ajoi serkkujen pakettiauto, jolla he tulivat auttamaan muutossa. He kertoivat, että kuorma-auto oli nähty ojassa matkanvarrella.

Aluksi he lastasivat pakettiautoon taloustavaroita ja siinä kuormassa äiti, sekä meidät pojat ajettiin ensin perille uuteen asuntoon. Isä jäi vielä odottamaan kuorma-autoa. Me olimme jättäneet perunat peltoon kasvamaan ja aioimme tulla syksyllä kaivamaan ne ylös ja kuljettamaan kotiin.

Seuraava kesä oli mielenkiintoinen, kun äitiä oli pyydetty karjanhoitajaksi Nuuksioon Saukonnoron tilalle, kun tilan omistajat halusivat lähteä moottoripyöräretkelle Norjaan. Sinne tilalle kuljettiin Nuuksion Haukkalammen tien kautta. Sinne oli noin 1,5 km:n kävelymatka bussipysäkiltä. Äidille oli luvattu lehmä palkaksi ja talon kasvimaan antimet. Lisäksi hän saisi ottaa tinkimaidosta tulevan tienestin. Siellä oli aika suuri karja, jonka lypsämisessä oli työtä.

Huutokauppa

Helsingin Sanomissa 6.3.1963 oli seuraavanlainen kuulutus: ”Julkisella pakkohuutokaupalla, joka toimitetaan keskiviikkona huhtikuun 10 päivänä 1963 kello 14 alla mainitulla Högbackan tilalla, myydään, ellei laillista estettä ilmaannu, ekonomi Karl Erik Nymanin konkurssipesän Espoon kauppalan Nouksin kylässä omistamat tilat Herrbacka RN:o 9 5, Högås RN:o 9 119 ja Högbacka RN:o 9 120 Helsingin kaupungista olevan Kansallis – Osake – Pankin saatavat korkoineen ja kuluineen suorittamiseksi.

Tilat, jotka sijaitsevat Kaitalammen tien varrella noin 12 km Helsinki – Turku maantiestä ja noin 36 km Helsingin kaupungista, ovat maarekisterin mukaan pinta – alaltaan Herrbacka 0,560 ha viljeltyä, Högås 1,0075 ha varsinaista metsämaata ja Högbacka 16,6125 ha viljeltyä maata. Tilat Herrbacka ja Högås ovat rakentamattomat. Högbackan tilalla on hirsistä rakennettu ja pärekatolla varustettu, kolme huonetta, keittiön ja kuistin käsittävä asuinrakennus. Rakennukset ovat huonossa kunnossa.”