Kerrankin, kauan sitten tapahtui niin, että aina ahne Kalle Kärppä joutui rysään, ja melkein menehtyi sinne. Tapahtumat alkoivat juuri ennen syysmyrskyjen alkamista Köklaxin (Kauklahden) rannalla. Kauppias Erik Basse oli lähtenyt ostosmatkalle Rääveliin (Tallinnaan). Juuri ennen kauppamatkalle lähtöä Erik oli nostanut rannalle rysänsä. Niistä oli tullut iso silakkasaalis. Erikillä oli ollut kova kiire lähteä matkalle. Siinä kiireessä tuli rysä puhdistettua kaloista hieman huonosti, ja pyydyksen pohjalle unohtui muutama silakka.

Samaan aikaan Mankin joen rantatöyräällä asusteleva Kalle Kärppä, jota myös kutsuttiin lisänimellä Ahne, oli ollut kuljeskelemassa rannoilla etsimässä itselleen kunnon aamiaista. Kala maistuisi tänä aamuna – tuumaili Kalle. Hetken kuluttua se nousi takajaloilleen seisomaan ja nuuhki ilmaa. Totta on, kala täällä haisee – se totesi ja lähti kipittämään hajun suuntaan. Seurattuaan hetken houkuttelevaa kalan hajua se saapui rannalle, jossa oli iso rysä. Se huomasi heti, että rysän pohjalla oli kuin olikin muutama silakka. Kalle kiersi rysää miettien, miten ihmeessä saisi haettua ne sieltä pois. Tovin kierrettyään se huomasi aukon rysän toisessa päässä ja päätti pujahtaa siitä sisälle. Hetken se jo ehti iloita tulevasta aamiaisestaan, kunnes se totesi tassujensa takertuvan rysän lankoihin kiinni. Pahuksen langat – se kiukutteli ja yritti huitoa kaikkialle takertuen yhä pahemmin rysään kiinni. Voi surkeus, lopulta se ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Sen tassut olivat juuttuneet rysän pohjaan, eikä se ollut päässyt lähellekään haluamiaan aamiaissilakoita.

Siinä aivan rysän lähellä oli pieni rantakallio. Kalliolla köllötteli Noora Norppa nauttien syysauringon paisteesta. Noora oli hetken katsellut Kalle Kärpän puuhia. Voiko kukaan eläin olla noin ajattelematon, että menee rysään sisälle – mietiskeli Noora. Se oli toki itsekin pohtinut, miten saisi rysästä Kallen huomaamat silakat, mutta mennä nyt sisälle rysään. Voi hyvä tavaton, sellaista saattoi tehdä vain hyvin ahne Kalle Kärppä.

Rysään jäänyt Kalle alkoi jo tulla epätoivoiseksi ja sitä paitsi sillä oli hurja nälkä. Juuri silloin se huomasi lähellä köllöttelevän Nooran ja huusi tälle – Noora tule apuun…täällä on sinullekin silakkaa! Tule tänne ja auta minut ulos, niin jaetaan saalis yhdessä! Mainio ajatus – tuumasi Noora ja lähti lyllertämään kohti rysää. Se nosti isolla räpylällään rysän ilmaan ja repäisi siihen aukon, josta Kalle pudota tömähti maahan. Noora nappasi nopeasti silakan suuhunsa ja kiepautti itsensä mereen. Sieltä se sitten huuteli Kallelle, että se, joka silakat ensin näki, sai ne myös syödä ja että rysään ei kannata mennä, jos ei ole itse kala.

Kyllä Kallea kiukutti, mutta minkäs mahtoi. Aamiainen siltä jäi väliin ja se oppi, että rysään ei kannata mennä, jos ei ole kala.

© Espoon perinneyhdistys Aurora ry ja Tarja Rae