Kestikievarin harakka

Nallevaari haukotteli niin, että leuat natisivat. Kohta olisi aika vetäytyä talviunille. Sitä rupesi joka vuosi väsyttämään Matinpäivän tienoossa. Nallen naapurissa asuvat nuoret oravat ja jänikset tulivat vaarin kotikotoon ja pyysivät, että vaari kertoisi heille vielä yhden tarinan ennen talviuntaan.

lusikka.jpg

No kertoihan vaari. Hän kertoi heille erikoisesta lusikasta, joka oli kauan sitten kadonnut omistajaltaan. Lusikka oli hienoa pronssia ja se kuului aikoinaan kuninkaan lähettiläälle. Tämä oli ollut matkalla Turusta Viipuriin Kuninkaantietä pitkin ja yöpynyt Muuralassa,  Sigrid Henrikssonin kestikievarissa.
harakka1.jpg

Oli loppukesä ja kestikievarin pihapiirissä pesivä harakka hoiteli isoja poikasiaan. Niitä oli kolme ja ne olivat kovaäänisiä ja alati nälkäisiä. Ne istuivat rivissä koivun oksalla ja odottivat emoa, joka toi niille nokassaan ruokaa. Kun emo saapui näkyviin, ryhtyivät kaikki poikaset rääkymään nokka ammollaan.  Emo alkoi jo kyllästyä niiden ruokintaan ja toivoi, että ne pian lentäisivät omille teilleen.

Juuri tuohon aikaan kestikievariin saapui kuninkaan lähetti. Hän antoi hevosensa kestikievarin isännän hoiviin ja pyysi saada ruokaa syödäkseen. Emäntä ehdotti, että lähetti istuisi pihapöydän ääreen odottelemaan ruokaa ja juomaa. Ruoaksi hän lupasi paistettua metsäkyyhkystä ja nauriita. Juomaksi hän tarjoili vettä ja viiniä. Lähettiläällä oli mukanaan hieno viinilusikka, jonka varteen oli kaiverrettu apostolin kuva. Siihen aikaan siemailtiin viiniä vain vähän ja lusikalla nauttien. Lähettiläs laittoi lusikan pöydälle puisen lautasen ja kupin viereen.

harakka2.jpg

Harakkarouva huomasi puun oksalta kiiltävän lusikan. Se oli siitä todella hienon näköinen. Harakka päätti tehdä syöksyn pöytään ja napata sen itselleen.  Näin se tekikin. Kuninkaan lähetti pelästyi lentävää harakkaa niin, että poistui juosten sisälle kestikievariin. Harakan poikaset sen sijaan luulivat äitinsä löytäneen heille jotain syötävää ja lensivät emonsa perään kiskoen tämän siipisulkia.  Siinä sitten harakkaäiti lensi lusikka nokassaan huutavat poikaset puremassa siipisulkiaan. Lusikka kirposi äitiharakan nokasta ja putosi maahan.

”Niin siinä sitten kävi, että lusikka löydettiin vasta monen sadan vuoden päästä. Voi niitä harakoita, ne ovat niin kiintyneitä kaikkeen kiiltävään”, haukotteli nallevaari ja päätti mennä sammalvuoteelleen nukkumaan.

© Espoon perinneyhdistys Aurora ry ja Tarja Rae