Talitintit virittelivät kevätlaulujaan metsiköissä. Aurinko paistoi ja sulava lumi putoili puiden oksilta. Nallevaari nukkui vielä makeasti talviunta mukavassa pesässään. Se oli jo muutaman kerran kääntänyt kylkeään, mutta päättänyt vielä jatkaa untaan.
Nallevaarin pesän lähistölle oli talven aikana muuttanut sievä rusakkoneiti, jota kutsuttiin Riinaksi. Riina oli todellakin sievä. Sillä oli pitkät suipot korvat, voimakkaat takajalat ja kiiltävä turkki. Se oli myös erinomainen loikkija. Päivisin Riina nukkui pienessä pesäkolossaan puron töyräällä. Illan
hämärtyessä se lähti etsimään ruokaa. Karhusuolla olikin sille runsaasti tarjolla lehtipuiden kuoria järsittäväksi.
Aivan Nallevaarin pesän lähellä kasvoi mahtava pajukko. Riina popsi siellä pajun kuorta kaikessa rauhassa, eikä nähnyt lähellä hiipivää kettua. Kettu pääsi jo melko lähelle ennenkuin Riina sen huomasi. Silloin Riina alkoi tömistää hurjasti voimakkailla takajaloillaan maata. Töminä oli niin kova, että kettu pelästyi ja luikki tiehensä.
Myös Nallevaari pelästyi. Hän avasi silmänsä, ponkaisi pystyyn ja syöksyi ulos pesästään ja karjaisi vielä varmuuden vuoksi. Sitten se pysähtyi katsomaan ympärilleen. Metsä näytti ihan tavalliselta. ”Mikä ihme se äskeinen maanjäristys oli?” pohti Nallevaari mielessään. Maanjäristys sen täytyi olla hänen, sillä töminä oli niin kova, että koko pesä heilui. Silloin Nallevaari huomasi sievän rusakkoneidon seisovan pesänsä katolla. ”Kukas se sinä olet?” kysyi vaari ihmeissään. ”Minä olen Riina. Olen vastikään muuttanut tänne lähistölle. Hauska tutustua.” ”Hauska ja hauska”, murisi Nallevaari ja jatkoi ”mikä ihme se äskeinen maanjäristys oli? Heräsin kauheaan töminään ja tärinään kesken talviunen. Jos se olit sinä, enpä todella välitä tuollaisesta naapurista.” ”Voi anteeksi karhuherra, minä se olin. Kettu yritti tulla kimppuuni, mutta sain sen peloteltu pois tömiställä jalkojani.” Nallevaari katseli ihmeissään Riinan jalkoja ja sen oli pakko myöntää, että ne olivat hurjan vahvan näköiset.
”Se oli kyllä jänikseltä aika temppu. Kettu ei yleensä pelkää jänistä.” Ihmetteli Nallevaari. ”Niin, mutta minä olenkin Rusakko….suurin kaikista jäniksestä. Olen nopea ja vahva.” ”Niin, niin” murahteli Nallevaari. Sitten sitä rupesi naurattamaan. ”Ajatella, että talviuneni loppui tänä vuonna jäniksen töminään, ajatella.” Nalle nauroi makeasti tapahtumalle ja päätti kutsua Riinan aamuteelle lämpöiseen pesäänsä. Onneksi pesä oli säilynyt ehjänä. Nallevaarin talvikätköistä löytyi vielä marjoja ja hunajaa ja kuivattuja koivunlehtiä. Niistä saatiin aikaan maittava ateria.