Robert Ramberg: Tapiolan sydän – Mäntyviita

Tapiolan alkuperäinen, vanha keskusta on käytännössä Mäntyviita; kadunpätkä Menninkäisentien ja Kimmeltien välissä. Uljaana maamerkkinä sen puolessa välissä sojottaa kohti taivasta 1954 valmistunut Mäntytorni. Se on rakennuksena ainutlaatuinen. Tornissa on 54 asuntoa, jotka ovat kaikki keittokomerollisia yksiöitä. Jokaiseen asuntoon kuuluu siro ranskalainen parveke. Niillä näkee silloin tällöin asukkaita tupakoimassa ja vaatteita ravistamassa.

Kun me asetumme Tapiolaan kesällä 61, tornin alakerrassa on kirjakauppa ja pankki. Liiketilojen lisäksi sieltä löytyy myös yleinen sauna, jonne kuljetaan niinkin kaukaa kuin Poutapolulta, sekä iso pyykkitupa. Yksiöihin ei paljon kodinhoitoon tarvittavia laitteita mahdu. Ylimmäisessä, yhdennessätoista kerroksessa sijaitsee kahvila, josta on upeat näköalat Otsolahden yli merelle. Kattoterassille pääsee hissillä tai, jos on oikein energinen tai kun hissit ovat jälleen epäkunnossa, nousemalla kolmekymmentäyksi metriä ylöspäin lukemattomia portaita. Kyllä me tietysti portaiden määrän laskimme, olen tuon luvun jo unohtanut. Sellaisen ponnistuksen jälkeen maistuu limonadi. Kahvilasta saa myös pahanmakuista jäätelöä. Jätskivertailu on helppo tehdä, koska Valion baari on näköetäisyydellä elokuvateatteri Kino Tapiolan kyljessä. Baarista saa Valion omia tuotteita, jotka ovat erinomaisia – pistaasijäätelöä lukuunottamatta. Tornikahvilan jäätelön valmistajaa en tiedä. Epäilen, että jäätelö tehdään kahvilan omassa keittiössä. Laatuja on kolme, kaikki oudon makuisia. Tästä vallitsee pihan poikien kesken täydellinen yksimielisyys. On ennenkuulumatonta, että kieltäydyn tarjotusta herkusta, mutta näin tosiaan käy. Sokerimunkit kyllä kelpaavat.

Mäntytornin toinen erikoisuus on roskakuilu. Asukkaan ei siis tarvitse vaivautua reissaamaan hissillä alas ja ylös. Roskat lajittelematta muovipussiin, oman kerroksen luukku auki ja pum. Asia on hoidettu. Näppärää kertakaikkiaan. Tuttavaperhe, joka asuu alimmassa kerroksessa aivan kuilun vieressä, on vahvasti eri mieltä. Kesällä löyhkä on sietämätöntä. Kuilu on sitä paitsi hankala tyhjentää. Sekalaiset pussukat mäjähtävät betonilattialle levittäen sisältönsä pitkin kuilun pohjaa ja ympäri seiniä. Kun 70-luvun puolella Mäntytornin ja Menninkäisentien yhteinen aidattu jätealue lasikuituisine standardisäiliöineen valmistuu, kuilu monen asukkaan helpotukseksi poistetaan käytöstä.

Mäntytornin alakerran pieni kirjakauppa laajenee Pohjoismaiden Yhdyspankin siirryttyä viereisen kauppakorttelin alkupäähän vapautuneeseen isoon tilaan. Samalla kasvaa myös kaupan valikoima. Kirjoja saadaan mahtumaan runsaasti lisää; nyt on tilaa myös lehdille, peleille, koottaville pienoismalleille, filatelia- ja taiteilijatarvikkeille sekä paljolle muulle. Olen hyvä tuttu parin myyjän kanssa rampatessani Mäntykirjassa vaihtamassa viikkorahat säännöllisesti sarjakuvalehtiin tai Airfixin pieniin koottaviin sotakoneisiin. Kerran pääsen myyjän mukana alakerran varastoon. Se on henkeäsalpaava kokemus. Kymmenvuotiaasta täyteenahdettu varastotila näyttää valtavalta aarreluolalta. Aarreluolatunnelmaa lisää paikoilleen jätetty pankkiholvi. Sekin on täynnä kirjoja. Arvokirjoja epäilemättä.

Kino Tapiolan ja Valion baarin symbioosi toimii hyvin. Jos vain rahaa liikenee leffalipun oston jälkeenkin, käymme juomassa pirtelöt ennen elokuvaa. Valion baari jakautuu kahteen osaan: sisäänkäynnin molemmin puolin olevaan kahvilaan ja takaosan ruokailijoille varattuun ravintolatilaan. Jäätelön kanssa ei ole mitään asiaa takaosaan. Eikä sinne kukaan lapsista haluakaan mennä tympeän tupakansavun leijaillessa myös kahvilapuolelle baarin ollessa täynnä asiakkaita. Tupakointi on kyllä sallittu kahvilassakin, mutta vain parissa pöydässä. Savu tietysti lipuu joka paikkaan joka tapauksessa. Ajat ovat sellaiset.

Pirtelöt ovat parasta mitä jäätelöstä syntyy. Saan itse valita, millaisista aineksista se taas tällä kertaa rakennetaan. Jäätelölaatuja ei tietenkään ollut kymmeniä niin kuin nykyään; oli vanilja, mansikka, suklaa, tiikeri ja se pistaasi. Seokseen hulautettaan tilkka sitruunasoodaa. Sitten maitoa sekaan, suraus vain ja herkku on valmis. Tällä kertaa se on tehty mansikka- ja tiikerijäätelöstä. Hyvää! Mutta mikä on tuo baarin ikkunaan kirjoitettu sana? Milkshakes. Sellaisen pyydän ensi kerralla.

Olemme Pekan ja Heikin kanssa menossa katsomaan Kino Tapiolan iltapäivänäytökseen Zorro-elokuvan toista osaa. Zorro on jäänyt viikoksi pahaan pinteeseen kahden häntä kohti vyöryvän kiviseinän väliin. Aikaa leffan alkuun on puoli tuntia, joten ehdimme hyvin ryystämään yhdet pitkät kylmät. Pekka ottaa suklaa-mansikan. Heikki saa kaksi tiikeripalloa. Minä haluan kokea jotain uutta ja vaadin milkshakesin. Myyjätär menee oudon näköiseksi.

– Milk shakesi?
– Teidän ikkunassa lukee niin. Milkshakes. Haluan sellaisen.
– Milk shakesi. Kuule Mervi, onko meillä jotain milk sakesia?
– Milkki sakesi? En mie tiiä.
– Ikkunassa lukee niin. Ice cream ja sen alla milkshakes. Sellainen iso. Kiitos.

Takanamme jonottava vanhempi herrasmies puuttuu keskusteluun. Käy ilmi, että ylempänä lukee jäätelö ja sen alla pirtelö – englanniksi. Kaikki ovat helpottuneita. Minä olen pettynyt. Ja kun myyjä vielä kiireissään laittaa pirtelöön pistaasipallon, jää puolet milkki sakesista juomatta. Zorrokin pelastuu jollain ihmeen kepulikonstilla liiskautumasta. Oikea pettymysten iltapäivä.

Pettymys hieman lievittyy illalla. Menen lauantain kolmanteen näytäntöön. Tämä on aivan tavallista. Leffaliput ovat halpoja ja Kino Tapiola näyttää monta elokuvaa illassa viikonloppuisin. Iltaelokuvan ikäraja on sopivasti 12 vuotta, mikä on takuu sille ettei mitään halpahintaista fuskua tapahdu. Olen 12 vasta syksyllä, mutta pituuskasvu on jo ottanut melkoisia harppauksia. Lipun ryntään vielä ostamaan suoraan luistelukentältä täysissä talvipelivarusteissa, joten lippukassanhoitaja ei esitä mitään epäilyksiä ikäni suhteen. Hitchcockin Revitty esirippu on jännittävä. Jopa niin jännittävä, että minun pitää aina välillä etsiä pudonnutta lätkähanskaa lattialta.

Valion baarin toisella puolella on TUKO:n pieni sekatavarakauppa, joka Kulmakauppana tunnetaan. Sieltä saa pennin nallekarkkeja ja paljon muutakin. Purkkakuvien keräilyvimma on saanut koko kylän pojat ja tytöt valtoihinsa. Tällä kertaa on menossa FBI-Jenkki -sarjan saalistus. Olen saanut kerättyä koko Uudet aseet -sarjan eikä minulta montaa puutu FBI-kuvistakaan. Kaikki leuat mäystävät suuria laattapurkkia. Vaihtareita viedään kouluun, vaikkei purkkakuvien plaraamista välitunneilla tietenkään hyvällä silmällä katsota. Joidenkin kuvien hankkiminen tuntuu melkein mahdottomalta. Loppujen lopuksi minulta puuttuu enää yksi, numero 13. Todellinen epäonnen luku. Saku kertoo, että yhden rinnakkaisluokallani olevan pojan hesalaisella kaverilla on se. Uskoa siihen tietoon pitää, koska Saku osaa kuvailla kadonneen aarteen. Toivotonta!

Tässä kohtaa isoäitini pitkäaikainen asiakassuhde Kulmakauppaan tuottaa minulle iloisen yllätyksen. Olen kertonut mummulle kuvajahdistani. Pyörähdämme isoäitini kanssa kulmakaupassa hyllyltä toiselle ostamassa vihanneksia ja hedelmiä. Katselen vähän väliä puntaroiden Jenkki-purkka -laatikkoa kassakoneen vieressä. Minulla on varaa viiteen pakettiin. Onkohan numero 13 noiden joukossa ja miten ihmeessä osaan valita oikein? Laatikossa on kymmeniä purkkapaketteja. Selailen kääreitä ja mietin kuumeisesti. Mummuni kuiskuttelee jotain tutulle myyjälle. Myyjä tuleekin saman tien tiskin toisella puolella minun kohdalleni.

– Vai yksi kuva puuttuu. Mitä jos minä autan hieman. Kun näitä kääreitä varovasti raottaa, niin näkee kyllä, mikä kuva siellä on. Eikä kukaan huomaa mitään. Mikäs kuva siinä on?
– Siinä pitäs olla yks agentti, joka ampuu nurkan takaa konepistoolilla, jossa on käyrä piippu.
– Ahaa. Vilkaistaan muutamaa näistä. Jo se vaikka löytyy täältä.

Olemme raottaneet varmasti yli kahtakymmentä paketti. Ei se ole näissä. Myyjäkin alkaa epäillä toimiemme järkevyyttä.

– No jos pari vielä.

Silloin tärppää! Käyräpiippuinen konepistoolimies täydentää FBI-kokoelmani. Maksan purkan ja juoksen mummuni edellä kotiin. Kuva 13 on löytynyt!

Mäntykirjassakin on laajennuksen jälkeen leluja, mutta se varsinainen lelukauppa on pankin viereinen Villa-Kerä. Nimen etymologia on varsin helppo arvata. Kauppa myy ompelu- ja kudontatarvikkeita sekä lankoja. Lelut ja askarteluvälineet ovat kuitenkin vallanneet yhä suuremman osan täyteenahdetun myymälän tiloista. Ompeluosasto on tuupattu kaupan perälle, etuosa on varattu sesongin mukaan vaihteleville leikkikaluille. Täällä saa kaikkea mahdollista sisä- ja ulkoleikkeihin. Kaupasta löytyy pienoisrautatieharrastajille Märklinin aloittelijapakkauksia, lisäosia sekä erikoistuotteita. Pysähdymme joka kerran ihailemaan lasivitriinissä esillä olevia Amerikan preerioiden mahtavia, kromattuja Santa Fe -vetureita vaunuineen. Villa-Kerässä on myös Revellin isoja laatikoita. Niitä missä on monisataosaisia pienoismalleja. Joissakin on jopa paristoilla käyvät sähkömoottorit. Liian kalliita, paitsi ehkä joululahjaksi. Mutta nyt on kesä ja rahat riittävät kuminauhavetoiseen balsalennokkiin.

Jouluna lahjatoiveeni toteutuu. Kirkasvärisen paperin kätköistä paljastuu Revellin jättilaatikko, jossa on koottava A-Ford -auto. Avaan pakkauksen heti aattona, mutta laitan sen viisaasti kiinni. Näky on jotain muuta, mihin olen tottunut pienoismallien maailmassa: satoja osia, maalipurkkeja, moottori omassa pussissaan ja monisivuinen englanninkielinen ohjekirja. Joulunpyhinä isäni yrittää laittaa projektin alulle todeten sen pian liian hankalaksi ja ennen kaikkea liian aikaavieväksi. Keväällä enoni perheen meillä käydessä esittelen haasteen insinööri-enolleni. Hän tarttuukin siihen mielellään. Muutama kuukausi vierähtää. Olen jo unohtanut koko A-Fordin. Loppukesästä käymme vuorostamme Halkosuontiellä. Kahvitarjoilun jälkeen enoni vinkkaa minut mukaansa. Autotallin nurkassa, hyvin valaistulla työpöydällä komeilee koottu, maalattu ja moottorilla toimiva A-Ford. Kotiin päästyämme nappaan malttamattomana hienon auton syliini ja juoksen kohti pihalla seisovaa poikajoukkoa. Ja tietysti se väistämätön kompastuminen tapahtuu. Jos jonkin laatikon kylkeen on kirjattu ikäsuositus, se kannattaa ottaa vakavasti, on tämän episodin opetus.

Villa-Kerän jälkeen alkaa kolme Elannon puodin ketju: ensin liha ja leikkeet, sitten leipä ja maito sekä viimeisenä siirtomaatavara. Lihakaupassa myydään myös juureksia ja vihanneksia. Olen usein äitini mukana ostoksilla, kaiketi sitä tulevaisuutta ajatellen, että minut voi lähettää asioille yksin. Makkaroista saa maistipalan, samoin kurkusta. Hyvälle asiakkaalle nämä suodaan pyytämättä. Minäkin saan maistaa. Ihastun välittömästi meetvurstin eksoottiseen makuun. Eikä kukaan kitkerää kurkkua halua. Kun lihapuolen ostokset on suoritettu, siirrymme maitokauppaan. Täällä ei maistiaisia tarjota. Tuoreet leivät ja pullat ovat esillä lasisissa, matalissa myymäläkaapeissa ja kun tuote on valittu, se kääräistään makulatuuripaperiin. Tänään valitsemme setsuurin ja puolikkaan vehnäspitkosta. Maitoa varten pitää mukana olla kannellinen pieni hinkki. Viimeisenä vuorossa on paras, siirtomaatavarakauppa. Myyjät eivät ole niin kivoja kuin Kulmakaupassa, mutta valikoima on samanlainen. Äitini ostaa banaaneja ja minun suosikkiani halvaa. Yhtäkkiä huudan kovaan ääneen: pippeli on kovana! Myyjät katsovat toisiinsa hämillään. Äitini hoitaa ongelman ja pyytää saada käyttää henkilökunnan vessaa. Minulla on hirmuinen pissahätä…

Joitakin vuosia myöhemmin lähdemme Hassanin ja Simon kanssa rottasafarille Elannon jätesäiliöiden luokse. Siniharmaat metalliset pöntöt pursuavat sekalaisia jätteitä. Mitään ei ole lajiteltu, mitään ei ole kierrätetty, mitään ei ole lukittu. Haju on tyrmäävä. Roskikset ovat onneksi kuilussa myymäläkorttelin takana. Pelottomat valkoiset metsästäjät pysyvät turvassa penkereen päällä – kuin urheat leijonan metsästäjät norsun selässä Afrikassa. Paikka vilisee rottia, paksuja hyvinsyöneitä, piisaminkokoisia hirviöitä. Hassanilla on oikea Diana-ilmakivääri, minulla on samanmerkkinen ilmapistooli ja Simolla katajan oksanhaarasta ja polkupyörän sisäkumista itsetehty ritsa. Illansuussa liikehdintä voimistuu ja kun vielä oli päivänvaloa, turpeat siimahännät näkyvät selvästi rakennuksen vaaleaa seinää vasten. Ilmakivääri on tehokas ase eikä sen lataamisessa mene kokeneelta käyttäjältä kuin muutama sekunti. Pistooli on ritsaa parempi, mutta sen latausmekanismi on jäykkä ja lyijyluoti pitää ujuttaa piippuun. Siinä missä kiväärimies ampuu kolme laukausta, minä ehdin posauttaa yhden. Simolla ei ole latausongelmia, mutta ritsalla osuu vain vahingossa. Adrenaliini kohisee korvissani, kun asettaudumme makuulle nurmikolle pyssyt – ja ritsa – tanassa. Pönttöjen luota kuuluu voimistuvaa vikinää. Sieltä tulee ensimmäinen rotta. Eläin on kuin tarjottimella pöntön päällä keltainen seinä takanaan. Yhteislaukaus! Hassan osuu! Rotta ei kuole. Se käpristyy paikalleen kirkumaan. Hassan osuu uudelleen. Vikinä loppuu. Minä saan pistoolin toimimaan. Odotamme hiljaa. Kaksi isoa ryökälettä kiipeää nuuhkimaan kuollutta lajitoveriaan. Ammumme uudestaan. Minä saan osuman. Simokin osuu kuolleeseen rottaan. Hassan ehtii ampumaan kahdesti. Kaksi kuollutta ja yksi haavoittunut. Päivä kaartuu nopeasti iltaan. On kohta liian pimeää. Safari on pakko lopettaa. Viisi kuollutta ja ainakin kaksi haavoittunutta rottaa on hyvä saalis. Puuskutan kuin juostessa. Hassanin kainalot ovat märät. Simo raapii nenäänsä ja harmittelee katkennutta ritsan kumia. Rotantappajat ovat iskeneet jälleen… Hassan käy seuraavana päivänä kysymässä Elannon lihakaupasta voisivatko he maksaa meille tapporahaa rotista. Asia jää pöydälle.

Kauppakorttelin jälkeen kadun tällä puolen on vielä yksi tärkeä kohde, Tapiolan Yleishuolto. “Korjaamme mitä vain” olisi sopinut kylttiin ulkovelle. Yleishuolto operoi kerrostalon kahdessa autotallissa. Tilat ovat karut ja ikkunattomat, mutta se ei vaikuta toimintakulttuuriin. Paikka kuhisee asiakkaita. Varsinkin talvisaikaan huollon myyntipuolella on runsaasti nuorta väkeä. Siellä ovat esillä talviurheiluvälineet. Viedessäni hokkarit teroitettaviksi tai katkenneen puusuksen paikattavaksi saan ihailla Järvisen kilpasuksivalikoimaa ja telineeseen siistiin riviin asetettuja uusia Kohon jääkiekkomailoja. Käyrälapainen, lasikuituvahvisteinen Pro Hook on joka pojan toive. Hinta vain on turhan kova. Mutta ei hätää. Yleishuolto myy myös Kohon sekundamailoja. Ne maksavat puolet priimatavaran hinnasta. Niissä ei isojen kundienkaan mukaan löydy mitään vikaa. Varressa on sekunda-leima, jonka saa hiottua pois. Mustalla tussilla voi puuvarteen tekstata vaikka mitä ihmeellisyyksiä. Näitä sekunda-Kohoja vilahtelee taajaan keskustan luistinradalla ja kaukalossa.

Mäntyviidan toisella laidalla toimii pieni Postin konttori. Se palvelee sekä postina että pankkina. Minulla on talletustili Postipankissa. Syöttinä on totta kai Kultapossukerhon jäsenyys. Paitsi hienon säästöpossun, saa jäsen kerholehden postissa kotiin. Lapsien viikkorahoista kilpaileva yritys on melko suoraan kadun toisella puolella. Pohjoismaiden Yhdyspankki tarjoaa Maapallo-kerhoa ja maapallosäästölipasta. Tälläkin kerholla on oma lehti ja lisähoukuttimena keräilytarrat, joita saa aina tehdessään talletuksen. Pojille on avaruussarja ja tytöille perhoset. Molempi parempi moni ajattelee. Minullakin on sekä possu että maapallo.

Mäntyviidan ainoa luotaantyöntävä paikka on hammaslääkäri Itäranta. Kun naapurimme Paalasen hammaslääkäriperhe muuttaa pois, tulee Itärannasta vakiopaikkani. Paikkoja hampaisiini niitataankin ahkeraan… Koulussa muistutetaan vähän väliä hampaiden harjaamisesta ja jaetaan kylpyhuoneen peiliin liimattavia tarroja. Kyllä minä harjaankin, mutta makeisia ja kaikenlaista muuta sokeroitua on tarjolla koko ajan. Kun mummuni on vielä puoliammattilainen sokerileipuri, olisi kai ollut kai outoa, jos reikiä ei tulisi. Xylitol-purkka odottaa keksimistään monta vuosikymmentä. Kaikki purukumit ovat makeutettu aidolla sokerilla ja niitä mälvivät kaikki leuat purkkakuvakeräysvimmassa. Voisi kuvitella, että Itärannan vakioasiakkaana olen jotenkin sopeutunut tilanteeseen. Pelkään hammaslääkäriä enemmän kuin mitään. Odotushuoneen antiseptiset tuoksut ja kirkkaat valot saavat polvihousuni tutisemaan. Puudutusta kun ei tarjota kuin hampaanpoistossa ja ehkä juurihoidossa. Onko puudutusaine niin kallista vai ovatko kaikki hammaslääkärit sadisteja, ei selviä minulle Tapiola-vuosina. Lääkärin vakiolausahdus on: tämähän on niin pieni reikä, ettei se satu yhtään. Sattuu se.

Hammaslääkärin alapuolella, aivan katutasossa, sijaitsee toinen yritys, jossa tehdään kivuliaita toimenpiteitä. Tuska on tällä kertaa henkistä. Paikka on legendaarinen Mäntyviidan parturi. Ovessa lukee: Parturi – Raksalon, Amerikkalaista parranajoa – Amerikansk rakning. Ikkunalaudalla majailee, aina liikkeen ollessa auki, ärhäkkä kiinanpalatsikoira. Joka kerran kun ovi käy, rähähtää koira omat tervehdyksensä…

Olen taas kerran kesäloman alun kunniaksi suunnannut vastahakoiset askeleeni kohti parturia. Tällä kertaa mummuni on mukana varmistamassa. Beatles on juuri lyönyt läpi Suomessa. Sen musiikkia soitetaan jopa radiossa. Monet sanoma- ja aikakauslehdet esittelevät Liverpoolin nelikkoa sensaationmakuisissa jutuissaan sivutolkulla. Ystäväni Matin huoneessa olemme jo tutustuneet perinpohjin uuteen, riemukkaaseen populaarimusiikkiin. Olemme myös panneet merkille levyjen kansissa hymyilevät stailit, pitkätukkaiset nuoret miehet. Kun olemme selvinneet koiran tervehdyksestä, tokaisen: haluan beatles-tukan! Yhdeltä tädiltä putoaa savuke lattialle. Toinen on vähällä tehdä muutakin kuin parranajon sivummalla operoitavalle asiakkaalle. Istun parturituoliin. Tupakkansa onnistuneesti sammuksiin polkaissut hiusmuotoilija nappaa mukaansa pari viikkolehteä. Hän ystävällisesti todistaa, että beatles-tukkaan tarvitaan hieman enemmän kuontaloa kuin minun juuri ja juuri korvien päälle ylettyvät hiukseni. Pitäähän se uskoa, kun hän muutaman kuvankin näyttää vakuudeksi. Poistuin parturista jälleen kerran vanhalla pystyyn vedetyn kesäsiilin kanssa tyytyväisen mummuni jäädessä suorittamaan maksua. Kasvaahan se muutamassa viikossa ihmisen tukaksi.

Ensimmäinen työpaikkanikin löytyy Mäntyviidalta. Tapion Hongan uintijaosto pitää joulunalusviikolla kuusien myyntiä Elannon baaria vastapäätä olevalla tyhjällä tontilla. Olen hieman arka lähtemään myyntityöhön, kun en ole sitä aiemmin koittanut. Pari vanhempaa uimarituttua saa minut rohkaisemaan mieleni. Seurailen ensin vierestä myyntihommia eikä tuo kovin vaikealta näytäkään. Sovimme, että perjantai-iltana saan hoitaa myynnin yksin. Kundeilla kun sattuu olemaan muuta tekemistä. Kun köytämme kuuset varkaiden varalta telineisiin kiinni, viittoo toinen kavereista minut luokseen.

– Noi isot on 25 huggee ja snadit 15. Sitte vihjeenä sellane et kun täst ei mitään hynää makseta, pistät vitosen per kuusi omaan fikkaan. Snaijjaatsä?
– Joo, siis niinku palkkana.
– Siit ei sit kantsii huudella kellekää mitään. Bonjaatko?
– Joo. Suut kiinni.
– Just.

Sinä jouluna perheeni on kovin iloisesti yllättynyt hienoista joululahjoista. Kun äitini kysyy, mistä olen tuollaiset rahat saanut, sanon säästäneeni viikkorahoista. Tämä lisää kummasti gloriaani. Isänikin kehuu minua esimerkillisestä toiminnasta. Olen minä itsellenikin lahjan ostanut. Jääkiekkomailan muotoinen käärö odottaa ilmaisen joulukuusen takana. Paketti on alapäästään käyrä.


Robert Ramberg, Tapiolan valoissa. 26 kertomusta 60- ja 70-lukujen puutarhakaupungista.
Mediapinta Oy 2020.