Sivistyksen käsitteestä
Martti Hellström
Espoon perinneseuran vuoden 2024 teemana on Espoon tie sivistyskaupungiksi. Miksi Espoo on sellainen? Ja miten siitä sellainen kehittyi? Avainkäsite on sivistys. Tavallisesti se liitetään ihmiseen. Mitä tuo käsite oikein tarkoittaa?
Sivistyksen historialliset juuret
Sivistys on käsite ja käsitteelle annettu nimi. Suomen kielen termi sivistys on 1800-luvun alun oppisana, joka luotiin kansankielen pohjalta. Se tarkoitti asioiden ja ympäristön jalostamista, pellavan harjaamista kahteen kertaan, jotta sen karheus poistuu! Tämä sana valittiin saksan Bildung-sanan vastineeksi. Alun perin tuo sana tarkoitti tapojen siistimistä ja myöhemmin siihen liittyi idea paremmaksi tulemisesta, jalostumisesta. Ensin Jumalan kuvan kaltaiseksi tulemisesta ja sittemmin omaksi itsekseen tulemista.
Snellmanin näkemys sivistyksestä
J. V. Snellmanille sivistyksen vastakohtana oli luonto. Sivistys oli pelkän luonnollisen voittamista. Se oli humaniteetti, ihmisyys. Sivistyminen oli prosessi, jossa homo barbaruksesta tuli homo humanus. Ihmiskunta on edennyt villiydestä jalostukseen, ja sivistysperintö oli lisääntynyt kerta kerralta. Jokaisen kansan kehitystä ajaa kaitselmus, yleishenki, joka oli vastustamaton. Sivistys oli sitä, että tunsi oman ajan ja sen hengen. Jokaisessa ajassa liikkuu myös harhahenkiä. Sivistyminen oli elinikäinen prosessi, jossa ihmiseksi kasvava irrottautui luonnosta ja sai otteen inhimillisestä traditiosta. Sivistymisen huippuna oli oman itsen vapaaehtoinen alistaminen valtiolle, kansakunnalle, yhteiselle hyvälle.
Snellmanille sivistys oli luova itsekasvatuksen prosessi. Siinä ihminen rakensi itse oman päänsä. Tämän tukemiseksi jokaiselle sukupolvelle tuli välittää oleellinen ja paras siitä, mitä ihminen on saanut aikaan kultttuurihistoriansa aikana. Koulua tarvittiin tähän. Kun jokainen rakensi oman päänsä, jokainen myös jätti tradition jälkeensä toisenlaisena, kuin millaisena oli sen saanut. Sivistys oli dynaamista, ei staattista.
Modernit tulkinnat sivistyksestä
Ajatus elää yhä. Emeritusprofessori Jarmo Toiskallion mukaan sivistys on päättymätön prosessi, jossa itseymmärrys syvenee. Sivistys ei ole tietovarasto, vaan se on jatkuvaa jäsentymisen tilaa, jossa ihminen vierautuu itsestään ja suhteissaan toiseuteen ja palaa jälleen itseensä yhä enemmän itsenään.
Toiskallio näkee sivistyksen ja sivistymisen jatkuvana tiedollisena, eettisenä ja esteettisenä prosessina, jossa traditiota säilytetään, uusinnetaan ja uudistetaan kohtaamalla toiseutta, itselle vierasta ja kasvetaan samalla yhä enemmän omaksi itseksi.
Myös professori Pauli Siljander komppaa Snellmania: Sivistystyö ei ole ensisijaisesti menneen luovan työn välittämistä. Niin tekemällä tulee oppineita, ei sivistyneitä. On opittava antamaan muutokseen oma persoonallinen panos.
Sivistyksessä ei ole kyse vain tiedoista. Sivistys on myös sydämen sivistystä, jossa ihmisestä tulee aina enemmän ihminen. Jossa tavoitellaan täydempää ja parempaa. Emeritusprofessori Juhani Aaltolan sanoin: Sivistys on (paljon) enemmän kuin vain ns. yleissivistävissä oppiaineissa hankitut tiedot ja taidot. Sivistys on ihmisyyttä, inhimillisyyttä.
Kolme inhimillisyyden runkotekijää ovat totuudellisuus, esteettisyys ja eettisyys. Totuudellisuuden voinemme ymmärtää rehellisyydeksi, haluksi kulkea totuuden tiellä. Esteettisyys on kauneuden arvostusta. Eettisyys on halua ja kykyä kulkea eteenpäin oikeuden tietä, sitoutumista muihin ihmisiin. Se on vastuunkantamista, auttamista, tukemista ja toisten ihmisten kunnioittamista. Sen ytimenä ovat suvaitsevaisuus ja oikeudenmukaisuus.
Sivistys näkyy tavassa suhtautua itseen, muihin ihmisiin ja ympäristöön sekä tavassa ja tahdossa toimia. Sivistynyt ihminen pyrkii toimimaan oikein, itseään ja toisia ihmisiä ja ympäristöä arvostaen.
Kuinka mielenkiintoista tuleekaan olemaan, kun saamme tässä prosessissa transponoida näitä sivistyksen ulottuvuuksia Espoon kaupunkiin.
Kirjallisuutta
Rainer Aaltonen ja Jukka Tuomisto (toim.): Valistus, sivistys, kasvatus. Vapaan sivistystyön XXXII vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura, Helsinki 1991.
Urpo Harva: Aikuisten opettaminen, androdidaktiikan peruspiirros. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1975. (1. painos vuonna 1971)
Seppo Niemelä: Sivistyminen – Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa. Snellman-instituutti 2011.
Eero Ojanen: Sivistyksen filosofia. Kirjapaja, Helsinki 2008.
Pauli Siljander: Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Otava, Helsinki 2002.
Jarmo Toiskallio: Tieto, sivistys ja käytännöllinen viisaus. Opettajan sisältötiedosta keskusteleminen postmetafyysisessä kulttuurissa. Turun ylipiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C, 1993.