Viherlaakson oppikoulu Espoon sivistäjänä 1950-luvulla

Aapo Kirvesniemi       

Espoon perinneseuran toiminnassa on viime aikoina keskitytty vuosittain valittuun teemaan, joka kattaa tietyn kokonaisuuden. Vuoden 2024 teema on Espoon kasvu sivistyskaupungiksi. Teema on kirjoitettu muotoon: Espoon tie sivistyskaupungiksi.

Teeman otsikko antaa ymmärtää, että Espoo on sivistyskaupunki, vaikkakin sen voi myös ymmärtää kaupungin olevan tiellä, joka johtaa sivistyskaupungiksi.

Vastaavaa ilmaisua ei voisi käyttää Espoon aikaisemmista vaiheista. Ei ole tapana puhua sivistyspitäjästä, sivistyskunnasta eikä sivistyskauppalasta. Espoon kaupunkimuotoinen hallintojärjestelmä täytti toissa vuonna 50 vuotta. Ehkä on siis oikeutettua ottaa termi sivistyskaupunki käyttöön. Perusteluja tuolle hienolta kuulostavalle ilmaisulle pyrkii Espoon perinneseura vuoden 2024 toiminnassaan tuomaan julki.

Tehtävää vaikeuttaa sivistyskaupunki-ilmaisun määrittäminen. Virallista määritelmää ei ole. Vastaavia kaupunkien erityispiirteitä kuvastavia ilmaisuja on teollisuuskaupunki, joka ilmaisu on aikojen kuluessa itsestään syntynyt. Yleisesti mielletään, että esimerkiksi Tampere on teollisuuskaupunki.

Mitä on sivistys? Kaikkitietävä Wikipedia sanoo seuraavasti:

Sivistys tarkoittaa kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa ja henkistä kehittyneisyyttä. Voidaan puhua opillisesta tai muodollisesta sivistyksestä, akateemisesta sivistyksestä, humanistisesta ja luonnontieteellisestä sivistyksestä, yleissivistyksestä tai kansansivistyksestä, toisaalta taas ihmisen sisäisestä kehittyneisyydestä. Jälkimmäiseen, henkisen kypsyyden merkitykseen, saatetaan viitata ”sydämen sivistyksenä”. Lisäksi sanaa sivistys käytetään kulttuurin tai sivilisaation synonyymina.

Jospa hieman analysoisin tuota määritelmää. Määritelmä selvästi kertoo ihmisestä. Kaupunki ei ole ihminen. Kaupungin sivistyneisyyttä voidaan arvostella kaupungin asukkaiden keskiarvoisilla ominaisuuksilla.

Koulutuksen laji, taso ja määrä asukasta kohden voidaan hyvinkin tarkasti selvittää, ja näin voidaan kehittää arvoasteikkoja vertailtavaksi muihin kaupunkeihin.

Kaupunkia voitaneen myös arvostella ilman ihmisiä kaupungin ulkoasun perusteella. Kun kaupungin asemakaava, talot, puistot, kadut, torit, liikenneväylät, liikuntatilat ja muut julkiset tilat näyttävät hyviltä, ovat siistit ja toimivat hyvin, voi olettaa, että niitä luoneet ihmiset ovat sivistyneitä. Sosiaali- ja oikeuspalvelut, turvallisuus, liikunta- ja terveyspalveluiden sujuva toiminta voidaan myös ymmärtää sivistyneisyydeksi.

Espoo on kasvunopeutensa suhteen aivan erikoinen kaupunki. Tarkastelen oman aikani Espoon kasvua. Tulin tänne Helsingistä kaksivuotiaana 1938. Espoossa oli silloin noin 10 000 asukasta. Suomen väkiluku oli silloin 3,8 miljoonaa, ja nyt 2024 se on 5,6 miljoonaa. Väkiluku on siis kasvanut puolitoistakertaiseksi. Jos espoolaisia olisi tullut samaa vauhtia, meitä olisi nyt 15000, mutta meitä on nyt yli 300 000. Olemme siis kasvaneet 20-kertaisella nopeudella koko maahan verrattuna. Kaaosta ei tästä vauhdista ole syntynyt Sekin jo kertoo, että ilmeisesti monialaista sivistystä ja yhteiskunnallista taitoa on täytynyt asukkailla olla. Sivistys siis tukeutuu kasvatuksen kautta omaksuttuun tietoon, joka oletettavasti tuo henkisen kehittyneisyyden. Kasvatusta ovat antaneet aluksi koti, koulu ja kirkko. Nykyajan mahdollisuudet tiedon osuuden lisäämiseen sivistyksen kehittämiseksi ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Olemmeko sivistyneitä tuota mahdollisuutta oikein käyttämään?

Ehkä yleinen mielipide mieluummin ymmärtää sivistyskaupungiksi kaupungin, joka on vanha, jossa on vuosisatojen patinoima antiikkirakennusten keskusta, korkea kirkontorni, kaupungintalo kellariravintoloineen, yliopisto, keskuspuistoa reunustavat museot ja konserttitalot. Kaupunki, jonka historiaan voidaan liittää kuuluisia taiteen mestareita, säveltäjiä, runoilijoita ja muita humanistisen elämänpiirin suurnimiä. 500-vuotias Espoon tuomiokirkko maantieteellisesti keskellä kaupunkia on ollut hieno alkupiste sivistykselle, ja antaa Espoolle yhden sivistyskaupungille ehdottomasti kuuluvan aineellisen osan.

Espoo on joiltakin osin hieman heikossa asemassa tässä vertailussa. Espoo on nuori, Espoolla ei ole keskustaa, merkkihenkilöitä on vähänlaisesti. Kulttuuri-instituutiot ovat hajallaan sijoittuneet kaupunkiin.

Espoolla on kuitenkin etuja ja ansioita, joiden voi katsoa kompensoivan tavanmukaisesti käsitetyn sivistyskaupungin olemusta. Perinneseuran teemavuotena tulemme näitä esittämään.

Koulut sivistyskaupungin rakentajina

Kun yritän kertoa aiheesta Espoon tie sivistyskaupungiksi, joudun tuosta Wikipedian monialaisesta sivistyksen määritelmästä ottamaan vain sen pienen osa-alueen, jota ehkä jotenkin edustan tai ainakin jossakin määrin tunnen, ja josta on omakohtaisia kokemuksia, eli koulut. Kouluaikani oli varsin pitkä, 7-24-vuotiaana ja vielä asevelvollisuus, joka on myös koulutusta, tekee yhteensä 18 vuotta.

Jos työelämään voi mennä 16-vuotiaana ja päästä eläkkeelle 64-vuotiaana tulee työelämän pituudeksi minimiopinnoilla 48 vuotta. Opintieltä korkeakoulut käyneenä valmistuu siis n. 25-vuotiaana, jolloin työelämälle jää 39 vuotta. Panostus sivistykseen on yhdeksän menetettyä työvuotta eli melkein 20 % työelämästä. Tämä panostus on osoittautunut järkeväksi.

Kotikasvatuksen kautta sain sivistystä mielestäni hyvin ja oikeata. Vanhempien koulusivistys rajoittui isälläni kiertokouluun, äitini oli käynyt kansakoulun. Mielestäni tuota Wikipedian mainitsemaa sydämen sivistystä heillä oli paljonkin. Koulusivistystä olen itse saanut omaksua Espoossa lähes koko tarjolla olevan määrän, vain korkein aste puuttuu, tohtorin tutkintoa en ole suorittanut.

Viherlaakson yhteiskoulun perustaminen

Olen aikaisemmissa muisteluissani jo kertonut kansakouluajoistani, joten keskityn tällä kertaa oppikouluaikaani, jota seurasi opiskeluni Otaniemessä Teknillisessä Korkeakoulussa, jota nykyisin kutsutaan Aalto-yliopistoksi. Näiden oppilaitosten historiaa on tallentunut runsaasti. Tässä muistelussani pyrin keskittymään vain koulunkäyntiini oppikoulussa, ehkä siinä pieniinkin yksityiskohtiin, jotka voivat täydentää laajempia yleiskatsauksia. Kritiikin ja henkilöihin kohdistuvat muisteluni esitän täysin omasta näkökohdastani.

Espoon ensimmäinen oppikoulu on perustettu 1939. Koulun nimi oli Kauniaisten Yhteiskoulu OY. Nimi johtuu perustamishetkellä käynnissä olevasta suunnitelmasta liittää Viherlaaksosta alueita Kauniaisiin, jolloin koulurakennus olisi siirtynyt Kauniaisten puolelle. Virallisesti nimi muutettiin 1945 Viherlaakson Yhteiskouluksi.

Kenen aloitteesta syntyi ajatus oppikoulun perustamisesta, ei ole tiedossa. Ajavana voimana ei varmaan ollut taloudellinen ansio, vaikka koulu oli osakeyhtiö ja oppilaiden täytyi maksaa lukukausimaksut. Hallituksen muodostivat alueella asuvat merkkihenkilöt: kauppaneuvos, autoalan yrittäjä Juhani Korpivaara, johtaja, faktori J.K.V. Paasio, maanviljelijä T. Korpijaakko, joilla kaikilla oli sittemmin lapsensa perustamassaan koulussa. Hallitukseen kuului myös Viherlaakson kansakoulun johtaja, opettaja Kirsti Kauko. Hän oli perheetön, mutta kasvatti ja opetti suuren joukon oppilaita kykeneviksi siirtymään oppikouluun.

Perustava kokous oli ollut avoin kansalaistapahtuma, jossa oli lähes 50 osanottajaa, ilmeisesti tulevien oppilaiden vanhempia ja muita suuresta kulttuuri ja sivistyshankkeesta kiinnostuneita.

Pääomaa koottiin myymällä koulun osakkeita. Kotiarkistooni on jäänyt luettelo osakkeen merkitsijöistä. Heitä on 110, yksityisiä henkilöitä, yrityksiä, yhteisöjä ja sekä Espoo ja Kauniainen. Suurimman osakesalkun omistajiksi 59:llä osakkeella on merkitty tasapuolisesti Espoon kunta ja Kauniaisten kauppala, kolmannella sijalla on Pakankylän kartanon silloinen omistaja. ins. E. von Freymann. Merkinnät olivat lähes yksipuolisesti yksityishenkilöiden tekemiä, mutta muutamia yrityksiäkin mahtui joukkoon. Useimmiten osakemäärät olivat pieniä 1-5 kpl. Löytyypä luettelosta myös Tehtailija A. Kirvesniemi yhdellä osakkeella. Osakkeen merkitsijöistä 27:llä oli sitten lapsia koulussa, joillakin heti ja toisilla myöhemmin. Isäni joutui odottamaan kahdeksan vuotta ennen kuin sivistykseen suunnatulle investoinnille voitiin odottaa tulevan katetta. Osakkeen hinta oli 1000 mk, vastaten nykyrahassa 425 €. Koko osakemäärän 769 kpl tuotto muodostui summaksi noin 326 000 €.

Alkupääoman riittäminen toimintaan lienee ollut vaikeaa, koska heti perustettiin myös koulun kannatusyhdistys, johon liittyi toimeliaita jäseniä. Kannatusyhdistyksen, joka sai virallisen yhdistysmuodon vasta 1945, koko toiminta keskittyi varojenhankintaan. Ideoita, aikaa ja innostusta toimintaan näytti riittävän. Kotiarkistooni kuuluneessa Petaksen kartanon vieraskirjassa on useita mainintoja siellä pidetyistä kannatusyhdistyksen kokouksista ja mielenkiintoisia allekirjoituksia ajan espoolaisvaikuttajilta.

Uusi koulurakennus

Koulu sai myöhemmin huomattavia lahjoituksia, maa-alueita ja rakennustarpeita uuden koulurakennuksen pystyttämiseksi, joista kauppaneuvos Kalle Kuusisen lahjoittama tontti oli suurin arvoerä. Arkkitehti Arne Ervin suunnittelema, nykyrahassa noin 2 miljoonaa euroa maksanut koulurakennus valmistui syksyllä 1947. Vuoden 1947-48 vuosikertomuksesta löytyy mainintoja koululle annetusta tuesta. (arvot muutettu nykyeuroiksi elinkustannusindeksin avulla). Yhteiskunnan apu oli ollut todella merkittävää, Kauniainen ja Espoo tukivat 30 000 € ja Espoo antoi 330 000 € korottoman lainan. Lisäksi Espoo merkitsi osakkeita 80 000 € arvosta.

Yhteisöjen ja yksityishenkilöiden avustustoiminta on ollut jatkuvaa, kunnes lopulta 1977 koulusta tuli kunnallinen koulu.

Kuva 2Arne Ervin suunnittelema koulurakennus 1947

Tärkeä tutkinto

Koulunkäyntiaikani sijoittuu ns. vanhan koulusysteemin aikaan. Koulunkäynti aloitettiin 7-vuotiaana.

Kansakoulu oli 8-luokkainen, jakautuen 2-luokkaiseen alakouluun, ja 6-luokkaiseen yläkouluun. Neljännen oppivuoden jälkeen pyrittiin oppikouluun. Karkeasti arvioiden lähes puolet oppilaista pyrki oppikouluun. Koe oli elokuun lopulla, joten osa koulussa opitusta oli jo saattanut kesän leikeissä unohtua. Mitään kertausta, puhumattakaan jostain vanhempien antamasta preppauksesta, ei minulla ollut.

Pääsykoe oli varsin yksinkertainen. Perustana lienee ollut kansakoulun neljännen luokan todistus. Oppilaat kerääntyivät koululle, joka silloin toimi Tvistebo-huvilassa (nyk. Rajamännyntie 5, paikassa missä ennen oli terveysasema ja kirjasto). Tilaisuus kesti ehkä pari tuntia. Piti lukea jostain kirjasta pieni pätkä ja sitten kertoa mitä oli lukenut. Matematiikassa oli päässälaskukysymyksiä, ja joihinkin maantiedon ja uskonnon kysymyksiin piti vastata. Kysymykset esitettiin kullekin erikseen, mutta kaikkien kuullen. Miten valintakokeen tulokset julistettiin, ei ole jäänyt mieleen.

Opinahjo aukeni

Koulu alkoi syksyllä 1947 upouudessa koulurakennuksessa. Meitä oli aika joukko. Vuosikertomuksen mukaan meitä oli 45. Juuri ja juuri mahduimme luokkaan. Tyttöjä oli 16 ja poikia 29. Nuorin yhdeksän vuotta vanhin 13 vuotta. Oppilaita oli laajalta alueelta pohjoisesta Pakankylästä, idästä useita Leppävaarasta ja muutamia lännestä, aina Kirkkonummelta asti. Koulumatkat suoritettiin usein polkupyörillä, talvella suksilla, pidemmillä matkoilla tietysti linja-autolla, jos reittiä oli. Ketään en muista koskaan tuodun henkilöautolla kouluun. Kauppaneuvos Korpivaaran poika tuli kyllä viimeisenä opiskeluvuotenaan omalla autollaan, vaikka asui niin lähellä, että olisi voinut kävellä.

Koulumme oli juuri valmistunut ja vielä osittain piha-alueet olivat täynnä rakennusaikaista jätettä ja romua. Järjestettiin siivoustalkoot. Osanottajina olivat muun muassa oppilaiden vanhemmat. Väkeä oli paljon ja jälkeä syntyi. Isäni kertoi useasti, kuinka mukava päivä oli ollut ja kuinka mukava työkaveri oli hänellä ollut. Myöhemmin tuli tietooni kuka tuo isäni työkaveri oli ollut. Hän oli erään meidän luokkamme pojan isä. Meidän poikienkin toveruus tuosta tapahtumasta syveni.

Koulu oli sinne päästyäni ollut käynnissä jo seitsemän vuotta ja toiminta oli vakiintunut. Oppilasmäärä oli 140.

Opettajista

Opettajia oli seitsemän, kaikki päteviä sen ajan normien mukaan. Rehtori Ilmari Laasonen oli sodan käynyt upseeri, olemukseltaan käskijä. Hänen arvovaltansa ja auktoriteettinsa oli ehdoton. Taidolla hän näitä taitojaan käytti. Hän ei koskaan kohdistanut toimenpiteitään yksityistä oppilasta kohden, vaan pani toiminnan sujumaan. Hän myös hoiti kaiken hallintobyrokratian, jota varmaankin koulun osakeyhtiömäiseen toimintaa täytyi kuulua. Varsinaisesta opetuksesta hän vastasi luonnontiedeiden ja matematiikan alalta.

Toinen sodat käynyt opettaja oli vääpeli Eino Kunnas, jälleen tyypillinen käskijäauktoriteetti. Hän käski joukkuetta, ei yksityistä liikunnallisesti mahdollisesti heikointa ja surkeinta oppilasta.

Aviopari Kaarina ja Mauno Niinistö opettivat rauhallisesti ja ehkä hieman yksitoikkoisemmin oppiaineitaan suomea, historiaa ja uskontoa.

Leena Tölö oli pirteä laulunopettaja, joka opetti myös piirustusta ja tyttöjen voimistelua.

Greta Rosenberg oli luokkamme luokanvalvoja aina ylioppilasvuoteen asti. Häntä kuvaava ilmaisu on minulla – äidillinen.

Yleensä hän oli mukava ja iloinen. Välillä hän kuitenkin erehtyi kovin inhimilliseen virheeseen. Saattoi kaikkien kuullen moittia ja arvostella yksittäistä oppilasta.

Kerttu Hilevaara oli pelätty, vähemmän pidetty ruotsin kielen opettaja. Hän opetti siis pelolla ja pakolla. Yleensä opittiin hyvin. Oppilailla tuohon aikaan oli yleinen opettajan auktoriteetti arvostus vielä korkealla. Opettajaa oli uskominen, muuten tuli monenlaista hankaluutta. Miten hän loi tuon pelon ja pakon? Hänen menetelmänsä oli oppilaan nöyryyttäminen ja arvosteleminen kaikkien kuullen luokassa. Eräskin luokkamme poika itki ääneen opettajan häntä moittiessa. Mutta tuo poika varmasti osasi ruotsin kielen kieliopin keskiarvo-oppilasta paremmin. Oppilaita tosin myös huomioitiin kiitoksella hyvistä suorituksista. Millä arvostamme opettajaa, eikö arvostelun perusta pitäisi olla se oppimisen taso, jonka oppilaat keskimäärin ovat saavuttaneet? Tämän taso korkealle saamiseksi silloin tuo tiukka vaatiminen, virheiden arvostelu ja moittiminen tuotti tuloksia. Vahinkoa kyllä varmaan saatettiin aiheuttaa arvostelun kohteeksi joutuneelle.

En tunne nykyajan pedagogiikkaa, mutta epäilen, että menetelmät, joissa virheistä ei uskalleta mainita, eivät keskiarvoa nosta. Se, miten virheistä oikaistaan, hallittaneen nykyisin jo paremmin. Jos maisteri Kerttu Hilevaaran suoritusta opettajana olisi ulkopuolisesti arvosteltu oppilaiden omaksuman tiedon perusteella, hän olisi varmaan saanut erinomaiset arvosanat.

Tuon kahdeksan vuoden aikana, jonka koulussa olin, opettajia tuli ja meni. Greta Rosenberg oli ainoa koko ajalle ulottunut. Joitakin poimintoja erityisen mieleenpainuvista ja ansiokkaista opettajista esitän.

Ensimmäiselle sijalle nostan historian opettajan sittemmin yliopiston professorin Pekka Suvannon. Hänen historian opetuksensa ei ollut vuosilukujen milloin mistäkin sodasta pänttäämistä, vaan todella syvällistä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisen opetusta.

Suurella kiitollisuudella muistelen matematiikan opettajaamme Alli Moilasta. Opetusohjelmaan oli kuulunut ns. lyhyt matematiikka. Oli tullut tiedoksi, että ainakin neljä oppilasta aikoi yrittää pääsyä Teknilliseen Korkeakouluun, jossa karsintakokeissa edellytettiin korkeamman tasoisen matematiikan osaamista. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän otti meidät yksityisoppilaikseen ja hänen johdollaan opimme differentiaali- ja integraalimatematiikan perusasiat. Kaikki me suoriuduimme korkeakoulun sisäänpääsytutkinnosta.

Rehtori Uolevi Leikkola oli mukava. Hän ei patistanut, ei kiusannut ei uhkaillut, hän oli niin mukava, että hänen tunnilleen ei kehdannut mennä lukematta läksyjään, ainakin hieman.

Vuonna 1955 koulun jättäessäni oli opettajia 15.

Havaintoja opetuksesta

Myöhemmällä iällä koulua muistellessa tulee tietysti monia asioita mieleen, joita olisi jo silloin voitu hoitaa paremmin.

Nykyisiä koulutoiminnan epäkohtia kuullessaan taas ajattelee, että palatkaa vanhaan, niin asiat tulevat kuntoon.

Niitä vanhoja hyviä asioita olivat kuri ja opettajien yleensä hyvä auktoriteetti. Kuri tuntuu kovalta sanalta, mutta käytännössähän se merkitsi vain juuri tuon opetusajan kestävää tuokiota. 45 minuuttia kerrallaan. Silloinkin välitunneilla ja koulumatkoilla saimme olla niin kurittomia kuin halusimme.

Mikä oli koulumme todellinen taso, voi olla hieman vaikeaa määritellä. Jonkinlaisen arvion voi tehdä ylioppilaskirjoitusten arvosanoista. Ensimmäiset ylioppilaat tulivat 1952 ja vuonna 1955 meitä oli tullut ylioppilaaksi 44. Vain kahdella oli laudaturtutkinto. Tällä arvostelulla ei koulumme mitenkään sijoittunut huippukouluksi.

Opetusohjelma oli sen ajan sanelema. Ehkä oli oikein ja jotenkin perusteltua, että uskontoa opiskeltiin tuon kahdeksan vuoden aikana kaksi tuntia viikossa. Kun tähän lisätään vielä joka-aamuiset hartaushetket, tulee oppitunteja vähintään 500 koko oppikoulun ajalle. Sen sijaan Suomen talouselämästä, teollisuudesta, työelämän säännöistä ja oikeusasioista ei koskaan puhuttu mitään. Poikkeuksena on Kauklahteen tehty retki, jolloin tutustuimme lasitehtaan toimintaan.

Kielten opiskelu oli sanojen opettelua ja kielioppia sekä vieraalla kielellä lukemista ja kääntämistä. Puhekielen opettelua ei juuri ollut. Siihen aikaan ei tallennuslaitteita kielenopetuksessa ollut käytössä, vaikka niitä oli kyllä olemassa. Ostin ensimmäisen englannin kielisen romaanin, Steinbeck’in ”The Red Pony” itselleni vuonna 1949. Siinä oli paljon puhekielen ilmaisuja, joita en ollut koskaan kuullut opettajan käyttäneen. On tullut mieleen, miksi opettaja joskus, ikään kuin näytiksi, ei olisi voinut tuoda luokkaan aitoa kieltä puhuvan henkilön. Kielen rakenneasiat jäivät myös selvittämättä lähes tyystin. Muistanpa kuinka erästä oppilasta moitittiin, kun hän oli ilmeisesti itse osannut rakentaa sanan ”tyhmä ” sen avulla, että tiesi sanan ”klog”- viisas, mutta ”oklog” ei kelvannut, koska oli opetettu sana ”dum”. Oikea reaktio olisi ollut kehuminen.

Suomen kielen opettaminen oli jo mielestäni kovin monipuolista ja kehittävää. Siihen liittyi myös elämässä erittäin tärkeä taito, ajatustensa puheella esittäminen. Jokaisen piti kerran lukukaudessa pitää esitelmä. Se oli aina muistissa pysyvä tapahtuma. Välillä se pelotti, välillä sen onnistumisesta seurasi huikea tyytyväisyyden tunne. Ainekirjoitus oli toinen suomen kielen opettamisen oleellinen toimi.

Luonnontieteiden ja matematiikan opetuksesta ei ole suurempia moitteita mielessä. Oli varmasti kovin yksilöllistä, pitikö kasvien ja hyönteisten keräämisestä kesäisenä lisätyönä. Minulle se oli suuri innostuksen kohde.

Musiikkia opiskeltiin varsin runsaasti, muistaakseni myös pari tuntia viikossa. Musiikin opiskelu kyllä jäi kovin yksituumaiseksi. Se oli 99-prosenttisesti yhteislaulua. Mahdollisuuksia olisi ollut todella paljolti muuhunkin. Olihan toki jo äänilevyjä, ja eri soittimia olisi voinut esitellä. Hyvän arvosanan sai, jos oli ns. nuottikorvaa. Nämä huomiot tein itse jo kouluaikana, kun silloin kävin pianotunneilla hyvän musiikkipedagogin luona.

Piirustusta opiskeltiin, taiteilija opettajana. Kokonaisuutta ajatellen tämä ei ole paras ratkaisu. Harvoista tulee taiteilijaa, mutta piirustustaitoa tarvitsee tai olisi hyvä kaikkien osata. Muistaakseni ei edes perspektiiviopin perusteita meille neuvottu.

Liikunta katsotaan nykyisen laajan käsityksen mukaan myös olevan sivistystä. Vanha latinan sananparsi ”Terve sielu terveessä ruumiissa ” johtaa samaan päätelmään. Koulumme oli erinomainen menestyjä kaikissa ”metsälajeissa ”, siis suunnistuksessa, hiihdossa ja jopa mäenlaskussa. Voimistelunopettajan järjestämät iltaharjoitukset myös tuottivat tulosta Helsingin oppikoulujen välisissä telinevoimistelukilpailuissa.

Nykyisin koululaisilla tuntuu olevan kovasti vaikeaa. Lehdet ja media kilpailevat, kuka uskaltaa esittää korkeampia lukuja milloin mistäkin luokitellusta mielenterveyden vaivasta ja ahdistuksesta. Ehkä joku itsensä terveeksi tunteva ahdistuu siitä, että hän mielestään on terve, onnellinen ja täysjärkinen.

Suuri ongelma on kuulemma kiusaaminen. Tätä ilmiötä ei ollut käsitteenä omana kouluaikanani. Tietysti sellaista on täytynyt olla. Se oli useimmiten vain elämää. Kaikkina päivinä ei aurinko paista.

Omalla luokallani ei kenenkään kiusaamista koko lukioaikana esiintynyt. Todisteena hyvästä hengestä on luokkakokoukset, joita olemme pitäneet kymmenen vuoden välein mukavia kouluaikojamme muistellen.

Opetusryhmien koosta nykyisin puhutaan paljon. Meitä oli alussa 45. Meitä oli voinut olla vaikka sata. Määrä ei olisi voinut vaikuttaa opetuksen tasoon. Kaikki istuvat hiljaa pulpetissaan ja kuuntelivat opettajaa. Opettajan kysymyksiin vastattiin viittaamalla, jos luuli tietävänsä. Opettaja kysyi, kunnes sai oikean vastauksen. Vastattaessa noustiin seisomaan. Luokka toimi oikein sivistyneesti.

Kulttuuria ja taidetapahtumia oli niin harvoin, että ne ovat hyvin jääneet mieleen. Runonlausuja Yrjö Jyrinkosken lausuma junaruno edelleen kaikuu korvissa kuin veturin jyskytys ja vierailevan oopperalaulajan esittämä ”Laiskurin laulu” on edelleen mielikappaleitani.

Koulun talous oli vaikeuksissa. Talossa oli hienot wc-tilat, mutta kuulemma vesi oli kallista ja vessat eivät olleet käytössä. Niitä korvasi koulun taakse rakennettu puuliiteri, jossa oli vanhanmalliset puuseet. Haju oli korkealla ja hygienia alhaalla. Muistanpa kerran turvautuneeni koulun takana olleeseen metsikköön, koska likaantunut puuseen istuin ei oikein miellyttänyt, vaikka hätä oli kova. Myöskään voimistelusalin pukeutumishuone suihkuineen ei ollut käytössä, vaan oli muutettu luokkahuoneeksi.

Nykykouluihin verrattaessa voidaan vielä aikani koulun heikkoutena mainita koulun kannattaman, harjoittaman ja innostavan harrastustoiminnan vähäisyys. Ei ollut niitä kerhoja, joita tuntuu kaikilta mahdollisilta aloilta kouluissa nykyään olevan. Olihan meillä sentään voimistelunopettajan ylläpitämät telinevoimisteluillat ja uskonnonopettaja piti psykologian kerhoa.

Viherlaakson koulun synnytti kansalaistoiminta. Espoossa oli tietysti jo vakiintunut kansakoululaitos 1939, joten alueen hallintoelimet osasivat tulla mukaan tähän astetta korkeamman koulutoimen tukemiseen. Yksityisten tahojen kiinnostus jatkui vielä 38 vuotta, varmaankin oman kehityspanoksensa koululle antaen. Tämä panos on ollut osoitus kaupunkilaisten vapaaehtoisesta työstä sivistyksen hyväksi.