Teknillinen korkeakoulu muutti Otaniemeen

Aapo Kirvesniemi

Olisi vaikeata kutsua Espoota sivistyskaupungiksi, jos kaupungissa ei olisi korkeimman koulutustason oppilaitosta, korkeakoulua tai yliopistoa. On tosin hieman kummallista, että Teknillinen Korkeakoulu päätettiin siirtää Espoon Otaniemeen 1949. Toimitilat Helsingissä olivat käyneet riittämättömiksi, johonkin oli pakko mennä. Onneksi tulivat Espooseen. Aikajanalla tämä sinetti Espoon sivistyneisyydelle on tullut hieman jälkijunassa, saihan Turku yliopistonsa tai silloisen akatemiansa jo 1640.

Hyvin TKK Otaniemeen asettui, ja ulkoisen asun komeudesta mm. pääauditoriolle vastasi itse Alvar Aalto. Vaikka hän jo eläessään taisi olla arvonsa tunteva herra, tuskin arvasi, että koko hänen osittain suunnittelemaansa kampusta joskus kutsuttaisiin Aalto-yliopistoksi.

Aloitin opiskelun TKK:n vuoriteollisuusosastolla syksyllä 1956, jolloin mainittu osasto oli vielä Helsingissä vanhassa korkeakoulurakennuksessa Hietalahden torin reunalla. Osastossa oli kaksi linjaa. Toisessa valmistuttiin kaivosinsinööriksi ja toisessa, minun valitsemassani, koulutuin metallurgiksi. Vuoriteollisuus ei tuolloin ollut mitenkään erikoisen suosittu opiskelusuunta, eikä sen tarjoamaa ammattiuraa nuoriso juuri tuntenut. Kaivos oli syvällä maan alla ja terästehdas tuprutti mustaa savua. Ei vaikuttanut mukavalta. Itsekin yritin päästä sähköosastolle, koska harrastelin radioiden ja televisioiden rakentelua. Kuukauden kestävissä pääsykokeissa eivät saavuttamani pistemäärät sähköosastolle riittäneet, mutta tulin hyväksytyksi vaihtoehdoksi asettamalleni vuoriosastolle. Ajattelin vielä seuraavana vuonna uudelleen yrittää sähköosastolle, mutta kuitenkin tyydyin aloittamaan opinnot ns. ”vuorimiehenä”. En ole valintaani katunut.

Jos ei vuorityö erikoisemmin kiinnostanut poikia, olisi vuoriosastolle tullut tyttö ollut vallan kummallinen tyyppi. Koko nelivuotisen opiskeluni aikana ei sellaista ollut. Osastolla oli kovin aktiivinen oppilaiden järjestö, Vuorimieskilta. Tähän yhdistystoimintaan muilla osastoilla oli mahdollisuus löytää omasta joukostaan tärkeä toimihenkilö: ”killan emäntä”. Meillä ei emäntää ollut. Meitä aloitti opiskelun täysi tusina poikia.

Tässä muistelussani kerron Espoossa alkaneesta ajasta. En kertaa koulun yleiseen toimintaan kuuluvia asioita, sillä ne löytyvät virallisista historia-arkistoista.

Opiskelu oli jaettu kahteen jaksoon. Kahden ensimmäisen vuoden aikana opiskeltiin tekniikkaan kuuluvia yleisaineita, matematiikkaa, koneenpiirustusta, kemiaa, termodynamiikkaa yms. Suoritettiin ns. ”pikkudiplomi”. Kaksi seuraavaa vuotta keskityttiin ammattiaineisiin. Opiskelun aika oli 4,5 vuotta, jossa viimeinen puoli vuotta omistettiin tutkintotehtävälle, tehtiin ”diplomityö”. Siirryimme Otaniemeen tuon ammattiin opiskelujakson ajaksi syksyllä 1958.

Muutos opiskeluolosuhteissa oli valtava. Helsingin aikana metallurgian laboratorio, jossa tehtiin kemian opiskeluun liittyviä käytännön töitä, oli korkeakoulun sivurakennuksen kellarissa ja ahdasta oli. Otaniemessä oli kaikki toisin. Opiskelijoita ei ollut tiloihin nähden paljon, ja kaikki tuntui väljältä ja hienolta. Luennot tapahtuivat luokkahuoneen kokoisissa tiloissa. Pulpetteja ei sentään ollut, vain asialliset pöydät tuoleineen.

Opiskelu oli hyvinkin koulumaista. Professorit luennoivat, ja kysymykset tulivat oppikirjoista. Huipentuma oli kunkin aineen lopputentti, josta annettiin arvosana opintokirjaan. Tentin saattoi uusia, jos ei päässyt läpi tai halusi korottaa arvosanaansa. Tätä korottamista tapahtui äärimmäisen harvoin. Kurssit luennoitiin joka vuosi suunnilleen samanlaisina. Laboratoriotöitä ei ollut kovin paljon ja osa niistä oli vain demonstraatioluonteisia, eli näytettiin jotakin ilmiötä kokeena, jota vain seurattiin. Hitsaustekniikka taisi olla ainoa kurssi, jossa todella itse jotain tehtiin eli hitsattiin. Otaniemessä oli myös Valtion Teknillisen tutkimuslaitoksen VTT:n laboratorioita, joita voitiin opetuksessa hyväksikäyttää.

Opiskelu vuoriteollisuusosastolla

Vuoriteollisuusosaston metallurgian opintosuunta oli hyvin monipuolinen. Kaivostekniikkaa ei ollut, mutta louhitun malmin jatkokäsittelyä sisältäviä kursseja oli. Eniten oli kursseja kemiasta, johon kaikki metallien valmistus perustui. Myös orgaanisen kemian alkeet ja geologian alkeiskurssi läpikäytiin. Valmiin metallin ominaisuudet opittiin metalliopin luennoilla, joissa mentiin aina atomifysiikan perusteisiin asti. Avustavia opintoja saatiin kemian koneopista, lujuusopista, hitsaustekniikasta, säätö- ja mittaustekniikasta. Sähköllä koneet käyvät, joten perusteellisesti sitäkin tekniikkaa opiskeltiin.

Alkeistasoista tietoa työnjohdosta, teollisuustaloudesta ja lainopista myös piti omaksua. Näiden oppien tarpeellisuutta ei opiskeluaikana juuri ymmärretty. Tentistä suoriutui hyvinkin, kun edellisenä iltana luki ohuen oppikirjan lävitse.

Kielikurssit eivät kuuluneet opinto-ohjelmaan, mutta niitä kuitenkin järjestettiin. Englantia ja venäjää tuli harrastettua.

Muisteluja joistakin ammattiaineiden professoripersoonista

Mineraalien rikastustekniikkaa opetti prof. Risto Hukki. Hän oli opiskellut ja työskennellyt Yhdysvalloissa ja oli ainoa professori, joka luennoillaan käsitteli myös raha-asioita. Kuulimme, mitä maksavat seulat, myllyt ja muut tässä tekniikassa tarvittavat laitteet.

Pääaineeni metallurgian professori Matti Tikkanen oli myös tunnettu opiskelijoiden keskuudessa poliittisen metallurgian professorina. Hän kritisoi luennoillaan tiukasti hallituksen teollisuuspolitiikkaa, joka oli hänen katsantokantojensa vastaista. Ei teknisessä mielessä, vaan sijaintipäätöksissä. Hyvin ovat kuitenkin metallurgian tehdaslaitokset toimineet sijoituspaikoissaan Kemissä, Kokkolassa ja Raahessa, jonne niitä Suomen kokonaisetua ajatellen aikoinaan rakennettiin.

Työelämässä sain nauttia tämän suuresti kunnioittamani opettajan työstä. Työpaikkani Airam Oy oli Suomessa ainoa yritys, joka käytti teollisessa tuotannossaan pulverimetallurgiaa. Tämä vielä 1960-luvun alkupuolella varsin harvinainen teknologia oli prof. Tikkasen erikoisala. Hän oli työskennellyt Ruotsissa alan teollisuuden pioneerina, ja oli helppo saada hänet Airam Oy:n monivuotiseksi konsultiksi. Yhteistyömme jatkui vuosikausia. Osallistuimme usein yhdessä Ruotsin arvostetuimman metallialan tutkimuslaitoksen Jernkontoretin toimintaan.

Tikkanen ei ollut kirjoittanut metallurgian oppikirjaa, joten luennolla piti olla ja olla tarkkana. Tietokoneita ei vielä ollut, mutta laskukone, joka oli suunniteltu erityisesti helpottamaan kemian tasapainoyhtälöiden ratkaisua, ilmestyi hänen aikanaan laboratorioon. Itse en tuohon ison matkalaukun kokoiseen laitteeseen tutustunut.

Prof. Heikki Miekk-oja opetti metallioppia. Hän oli laatinut hienon lähes 500-sivuisen oppikirjan, jonka uudistetut laitokset ovat edelleen käytössä. Hän oli täysverinen tiedemies, mutta myös erinomainen pedagogi. Muistan hänen tiedemiehisyyttään kuvaavan tapahtuman. Olimme oppilasjoukon kanssa jossain kotimaan opintomatkalla ja odotimme junaa. Radan varressa oli laidun, jossa käveli lammas. Se oli kovin erikoisen paksu ja komea turkiltaan. Sanoin professorille: ”Onpas tuolla lampaalla hirmu paksu turkki.” Professori vastasi: ”Niin on, ainakin tällä puolella.”

Prof. Olavi Jäntti opetti analyyttistä kemiaa. Erääseen analyysiin kuului näytteen liuottaminen alkoholiin. 200 grammaa annettiin tarkasti lukitusta kaapista. Samalla annettiin tutkittava, yleensä pulverimainen näyte. Näytettä tarkasteltiin värin, hajun, rakeisuuden ja kiteiden muodon suhteen. Kavereilta kysyttiin, onko joku saanut samanlaisen tehtävän. Joskus tärppäsi. Nyt saattoi mennä professorin luokse ja kovin pahoillaan kertoa, että näytepurkkini kaatui ja kaikki meni alkoholeineen lattialle. Varmaan professori ajatteli, että pojat ovat poikia ja antoi uuden annoksen. Kolmatta kertaa ei tiettävästi kukaan mennyt kinuamaan uutta juhla-annosta.

Prof. Olavi Erämetsä oli epäorgaanisen kemian guru. Hän oli erikoisen innostunut harvinaisista maametalleista. Hänellä oli jopa omasta mielestään toteennäytetty teoria, että tietty harvinainen maametalli aiheutti rikollisuutta. En muista mikä. Metallia oli kuulemma löytynyt tavallista runsaammin rikollisten aivoista. Ainakin yhteen teolliseen sovellukseen hänen kiinnostuksensa maametalleihin johti. Airam Oy tuotti markkinoille neodyymilampun, joka oli kehitetty prof. Erämetsän opeilla. Jos lasissa on neodyymin oksidia, valo on hiukan violettia. Silloin lampun hehkulangan tuottaman valon keltainen komponentti ei pääse helposti lasista läpi, jolloin muut valaistun kappaleen värit näyttävät kirkkaammilta. Lamppu oli erikoisen suosittu lihamyymälöissä. Jo hieman elähtänyt paistinmöhkäle näytti varsin tuoreelta Neodym-lampun valossa. Professorilla oli myös lempinimi. Hän oli Pektus-Olli. Luennoidessaan hän käveli kateederin päästä päähän ja joka neljännellä käännöllä pisti pektus-pastillin suuhunsa ääntänsä kirkastaakseen. Hän oli oikea vanhan ajan proffa, jonka lopputentti oli suullinen. Ennen tenttiin menoa kannatti katsoa sinä aamuna tai hiljattain ilmestyneet hesarit tai muut lehdet. Jos niissä oli vähänkään kemiaa sivuava juttu, kysymykset saattoivat tulla sitä sivuten.

Opiskelun ajallinen kesto

Opiskelu oli tiivistä. Viikko oli viisipäiväinen ja luentoja useinkin koko päivän. Keskipäivän aikaan oli pidempi tauko, jolloin saattoi käydä aterioimassa esim. Servin Maijan mökissä, joka oli ravintola ja juhlapaikka keskellä kampusta.

Kesäkausi sujui useimmilla kesäharjoittelun merkeissä. Suosittua oli harjoittelu ulkomailla. Metallurgeilla kohdemaana oli useimmiten Ruotsi tai Saksa. Koulu avusti harjoittelupaikan löytämisessä. Kesäharjoittelu ei ollut mitenkään normioitu. Ymmärtääkseni sitä ei olisi välttämättä edes tarvinnut suorittaa. Kaikki sen kuitenkin eri tavoilla tekivät. Mitään selvitystä koululle ei tarvinnut tehdä. Itse suoritin ensimmäisen kesäni harjoittelun malmin etsinnöissä Pohjois-Karjalan alueella. Seuraavat kaksi kesää olin Imatran rautatehtaalla.

Opiskelu ajaksi lukujärjestyksen mukaan muodostui neljä lukuvuotta, ja sen jälkeen diplomityön suorittamiseen varattiin puoli vuotta. Vuoriosastolla useimmat oppilaat suoriutuivat opinnoistaan suunnilleen tässä ajassa, mikä itsellenikin toteutui lähes päivälleen.

Raskas opiskelu vaatii raskaat huvitukset

Opiskelijat ovat nuoria. Maailmassa on nuorena monenlaista ihmeteltävää. Asioita pitää kokeilla. Tulee tehtyä tyhmyyksiäkin. Niistäkin voi oppia. Pitää juhlia, joka onkin jo kovin monipuolinen toimi nuoruudessa. Tutustumisella toiseen sukupuoleen on myös oma aikansa ja monet tapansa. Urheilu ja liikunta vie jotkut mukaansa. Aina on joillakin kulttuuriharrastuksia. Kaiken tämän keskellä on siis opiskeltava. Todella harva siihen aikaan uupui ja jättäytyi ns. ikuiseksi teekkariksi. Tästä kaaoksesta selviämiseksi opiskelun koulumaisuus oli varmasti avuksi. Luennolle piti mennä ja kotiläksyt tehdä. Sitä olimme jo harjoitelleet kahdeksan vuotta oppikoulussa.

Juhlimisen oikeita sääntöjä opittiin koulun toverikunnissa. Niitä olikin useita. Musikaaliset saattoivat laulaa Polyteknikkojen kuorossa ja soittotaitoiset musisoivat Retuperän orkesterissa. Jos hartaushetket kiinnostivat, apua antoi Ristin kilta. Teekkarien Autokerho tarjosi ajomahdollisuuden myös autottomalle. Kullakin opinto-osastolla oli oma yhdistyksensä. Vuorimiehillä se oli Vuorimieskilta. Radioiden rakenteluharrastustani saatoin jatkaa radiokerhossa, jonka laboratoriossa hyvien mittalaiteiden parissa tuli iltoja istuttua. Radioteekkarit aloittivat kokeelliset televisiolähetykset, ja tuli sielläkin mikrofonin pitelijänä oltua. Tulivat tutuiksi, mutta eivät sentään tuttaviksi, Niilo Tarvajärvi ja Lenita Airisto.
Hillityn juhlimisen huppuhetkiä olivat ekskursiot eli opintoretket. Niitä tehtiin joka vuosi kotimaan eri teollisuuslaitoksíin tutustuen. Tarjoilu illanvietoissa oli monipuolista ja runsasta. Tarjoilun runsauteen saattoi jopa joukkona vaikuttaa. Isännät arvostivat vuorimiesteekkareiden laulutaitoa, ja jos ryypynvälit tuntuivat pitkiltä, reipas laulu sai asiat sujumaan. Killalla oli oma lukkari. Hänen johdollaan ensimmäisenä opiskeluvuonna harjoiteltiin teekkarilaulut hyvin sujuviksi.

Opiskeluaikanani kilta teki kaksi ulkomaan ekskursiota, toisen Tanskaan ja Ruotsiin ja toisen Yhdysvaltoihin.

Koulun ollessa vielä Helsingissä, tansseissa oli totuttu käymään Polilla, joka oli ylioppilaskunnan omistama kiinteistö Lönnrotinkadulla. Tyttöjä oli Otaniemessä vielä silloin niin vähän, että oli parempi mennä kaupunkiin heitä tanssittamaan.

Helsingin ulkopuolelta tulleet opiskelijat asuivat Teekkarikylässä, jonka muodosti yhdeksän kerrostaloa.
Minun kotini, silloin Espoon Träskändassa, ei olisi välttämättä merkinnyt asumista teekkarikylässä, mutta muutin sinne viimeiseksi vuodeksi pelkästään siitä syystä, että halusin kokea tämänkin osan opiskelusta. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos tätä ei olisi tapahtunut. Hyvin siellä elämä sujui. Kerroksessa oli yleensä neljä huonetta, huoneessa kaksi oppilasta, yhteinen keittiö ja saniteettitilat. Sopeutumisessa toverisuhteet lujittuivat.

Diplomityö

Insinöörejä oli kahta lajia, diplomilla ja ilman. Insinööriksi valmistui Teknillisestä Opistosta ja diplomi-insinööriksi Teknillisestä Korkeakoulusta. Tekniikan perustietämyksessä tuskin huomattavia eroja oli. Insinöörikoulutus oli varmaan enemmän käytännön läheistä, eikä se vaatinut edeltävää ylioppilastutkintoa.

Opiskelujen ollessa loppuvaiheessa aloitettiin diplomityö. Vielä minun aikanani se lähes poikkeuksetta oli jonkin teknisen ongelman selvittämistä kokeellisesti. Harvoin tehtävä suoritettiin pelkästään kirjallisena, teoreettisena tutkielmana. Tietokoneita ei silloin ollut. Työn tarkoituksena oli osoittaa kyky ongelman analysointiin ja ratkaisumenetelmän esittämiseen. Kokeellisessa osassa usein jopa rakennettiin koelaitteistot ja kehitettiin analysointi menetelmiä. Tulokset esitettiin kirjallisessa muodossa ja siinä tuli selkeästi esittää tehdyt kokeet ja niistä saadut johtopäätökset. Diplomityö oli siis lopulta kirjan muotoon sidottu dokumentti. Yleensä niitä tehtiin kolme kappaletta, kaksi koululle ja yksi tekijälle itselleen muistoksi.

Useimmissa diplomitöissä aiheen antaja oli teollisuus. Diplomityöstä myös usein annettiin pieni palkkio, itse sain kolme pientä haarukkaa kauniissa kotelossa. Erittäin usein diplomityön tekijä sai ensimmäisen työpaikkansa yrityksessä, jonka ongelman ratkaisemiseksi diplomityö oli tehty.

Opin anti työelämässä

Tutkinnon suorittaminen antoi työelämään siirtymiselle etulyöntiaseman. Moniin työelämän toimiin oli tutkinto ensimmäinen, sivuuttamaton vaatimus. Tuon paikan saavuttamisen jälkeen saattoi tehdä kysymyksen, kuinka koulutukseni vastaa jokapäiväisiin haasteisiin ja mahdollisesti niiden kehitystehtävien suorittamiseen, jotka ovat edessä. Nämä kysymykset tulivat vähitellen ja näin myöhemmin ovat vasta selvemmin johtaneet suorastaan pieneen kritiikkiin. En voi tehdä vertailuja nykypäivän tilanteeseen, koska en tunne sitä lainkaan.

Tekniikan koulutus oli, jos hiukan kärjistää, kirjaviisauden pänttäämistä. Tämä on oikein esim. matematiikassa, onhan säännöt opittava. Tekniikan opiskelussa onkin suurin osa tiedosta eräänlaisesti absoluuttista. Ei painovoima ainakaan meidän aikanamme mihinkään muutu. Toisin on esim. sosiologian opiskelu. Suuret totuudet ovat kovinkin epämääräisiä ja vaihtoehtoisia. Jopa taloustieteissä ehdottomuudet ovat kyseenalaisia. Omana aikanani ammattiaineiden professorit olivat kaikki toimineet myös teollisuudessa, eli käytännön asiat tulivat kirjaviisauden lisäksi kyllä esille.

Periaatteet on siis opittava ja tämä yleisesti ottaen tapahtui hyvin. Kun insinööri tekee ratkaisun, ensimmäinen kysymys on aina, onko tämä luonnonlakien mukaan mahdollista. Sen sijaan kertautuvien yksityiskohtien oppimista oli joskus liikaa. Ei insinöörin tarvinnut hallita kaikkien metallien valmistusprosesseja. Ei varmasti koko maailmassa olisi ollut työnantajaa, jossa kaikkia näitä tietoja olisi tarvittu.

Matematiikan opiskelussa oli mielestäni eräs suuri puute. Todennäköisyys- ja tilastomatematiikkaa ei opetettu käytännöllisesti lainkaan. Tämä on kuitenkin se matematiikan ala, jonka periaatteiden hallinta on oleellisen tärkeätä aivan jokapäiväisessä elämässä.

Yleishavaintoni opetuksen kaikilta alueilta on, että ei opetettu lähteiden käyttöä. Silloin ei ollut mahdollista tietokoneiden käyttö, mutta oli toki kirjastot. Muistan millaisen ongelman edessä olin, kun eräs kemian assistentti antoi minulle tehtävän: ”Selvitä tämän aineen xxx valmistus ja käyttö.” Tuo aine oli minulle aivan tuntematon. Jotenkin selvisin tehtävästä, mutta hyvin ovat vaikeudet vielä mielessä. Assistentti vielä moitti minua oikein asiallisella huomautuksella lähdeaineiston käytöstä: ”Insinööri ei saa koskaan luottaa päivälehdessä esiintyvään tietoon.”

Nykyajan teollisuudessa laatu on kaiken toiminnan kattava käsite. Kukin aikakausi tekee töitä omilla ehdoillaan ja toimintamalleillaan. On täysin ymmärrettävää, että 70 vuotta sitten laatua sellaisena käsitteenä, jollaisena se nykyään ymmärretään, ei lainkaan käsitelty.

Ensimmäiseen työpaikkaan tullessaan insinööri yleensä joutui heti myös esimieheksi. Hän sai johtaakseen organisaation. Tähän tehtävään hän ei ollut saanut sekunninkaan opetusta. Tämä ei minulle henkilökohtaisesti ollut suuri ongelma. Isäni oli yrittäjä, ja hänen firmassaan olin jo lapsuudesta tutustunut teollisuusorganisaation toimintaan. Myöhemmin kesäharjoittelut ja armeija kyllä opettivat lisää.

Toinen selvä puute aikani korkeakouluopetuksessa oli talouden opetuksessa. Tase ja tuloslaskelma olivat tuntemattomia käsitteitä. Investointien suunnittelusta ei puhuttu sanaakaan. Yritystoiminnan peruskäsitteitä ei opetettu lainkaan riittävästi. Ensimmäisessä työpaikassaan nuori insinööri joutui heti ainakin muodolliseen vastuuseen, joskus suurestakin arvoerästä. Työelämän lakiasiat ovat täysin tuntemattomia. Alussa on vaikeaa ymmärtää, miksi minun hienoa ideaani ei heti toteuteta.
Organisaatiossa ja työelämässä on osattava kommunikoida. Hyvä asia on saatava toistenkin hyväksymäksi, ja on osattava yleensä puheella panna asiat alulle. Korkeakoulu antoi kovin heppoiset eväät julkiselle esiintymiselle, väittelytaidolle ja neuvottelutaidoille. Kaikki nuo opittiin ja joskus kalliilla hinnalla työelämässä. Edes näiden taitojen perusasioiden opetus olisi monen elämää helpottanut.
Jos korkeakouluopetusta olisi ollut vain kolme vuotta, olisin varmasti ollut riittävän kyvykäs siirtymään työelämään. Tekniikan periaatteet ehtii siinä ajassa oppia. Työelämä opettaa nopeasti ne asiat, joita todella tarvitaan. Perusasioiden hallinta antaa pohjan erikoistumiseen vaikka kuinka pitkälle.

Ei oppi ojaan kaada, on paras suomalainen sananlasku.