Tilannekuva musiikkikulttuurista Espoossa vuonna 1973

toim. Martti Hellström

Musiikki on yksi upeimpia taidelajeja ja keskeinen sitä kulttuuria, josta ihminen kasvaa kohti sivistystä. Kun tutkimme Espoon tietä sivistyskaupungiksi, lienee mielekästä kurkistaa alkuun, noin 50 vuoden taakseen, aikaan, jolloin Espoon kauppalasta tuli kaupunki.

Merkittäviä musiikkitoiminnan järjestäjiä ja maksajia

Vuonna 1963 kauppalaan oli perustettu Musiikkiopisto. Se oli tuolloin ainoa päätoiminen musiikkioppilaitos. Rehtorina oli maa(ilma)n kuulu, Espoon musiikkielämän primus motor Erkki Pohjola.

Musiikkiopistoon oli pääsykoe. Mm. tilapulan vuoksi sisään otettiin vain joka kuudes sinne hakenut. Lukukausimaksu oli myös merkittävä. Pääosa oppilaista oli Tapiolasta. Opistossa opeteltiin soittamaan ja laulamaan. Eri ikäisille oli omat osastot. Opistolla oli orkestereita ja mm. kamarikuoro. Osaamista päästiin ihailemaan katselmuksissa (näytteet) ja mm. matineoissa.

Osa espoolaisista opiskeli musiikkia lähikaupunkien musiikkiopistossa, mm. vuonna 1972 perustetussa Helsingin pop-jazz-opistossa.

Varttuneet teinit ja aikuiset saattoivat harrastaa musiikkia myös Leppävaaraan vuonna 1957 perustetussa Espoon työväenopistossa. Työväenopiston yksinlauluun, kuoroihin, orkestereihin ja ryhmiin ei ollut karsintoja. Lukukausimaksukin oli muodollinen.

Tuon ajan kansa- ja oppikouluissa musiikki (laulu) oli vakiintunut oppiaine. Kaikille maksuttomia kansakouluja oli tuolloin 38. Yhteensä niissä oli 12 musiikkiluokkaa. Viidellä kansakoululla (Leppävaara, Soukka, Rastaala, Vapaaniemi, Jousenkaari) oli oma kuoro.

Lukukausimaksullisia oppikouluja oli tuolloin yhdeksän. Kaikissa niissä oli oppiaineena musiikki. Vuonna 1958 perustettu Tapiolan yhteiskoulu oli vahva musiikkikoulu. Siellä oli kaksi varsinaista musiikkiluokkaa. Koululla oli omia orkestereita ja Big Band (monet soittajat opiskelivat lisäksi musiikkiopistossa. Tuolloin maailmankuulu Tapiolan kuoro oli jo irtaantunut yhteiskoulusta, mutta koululla oli myös oma kuoro.

Myös vuonna 1966 toimintansa aloittaneessa Vapaaniemen yhteiskoulussa oli varsinainen musiikkiluokka. Siellä oli useita yhtyeitä. Kuorotoimintaa oli useissa muissakin oppikouluissa. Niissä laulavat olivat yleensä tyttöjä.

Myös eräissä toisissa espoolaisissa oppilaitoksia harrastettiin musiikkia. Mm. Näkövammaisten ammattikoululla oli oma kuoro ja orkesteri.

Korkeakouluissa musiikkia harrastettiin oppilaskunnan piirissä. Teknillisessä korkeakoulussa toimi polyteknikkojen orkesteri ja kuoro – joka olikin ainoa espoolainen mieskuoro. Ja tietysti Retuperän Wapaa Palokunta. Ruotsinkielisessa Tekniska Högskolanissa oli oma puhallinorkesteri Humpsvakar.

Muita mahdollisuuksia harrastaa musiikkia

Musiikkia saattoi harrastaa myös muutoin kuin oppilaitoksissa. Monessa kirjastossa oli oma musiikkiosasto, jossa voi kuunnella musiikkia. Musiikkia sai kuunnella myös eräissä ravintoloissa, ennen muuta disco-musiikkia. Dipolin ravintolassa oli tarjolla myös elävää musiikkia.

Eräissä avoimien ovien nuorisokerhoissa (mm. Haukilahdessa ja Lippajärvellä) harrastettiin ”puolitehoisesti” kevyttä musiikkia. Kehitysvammaisille tarkoitetussa Rinnekodissa musiikkia käytetiin terapiana.

Seurakunnat tekivät laajaa ja monipuolista musiikkitoimintaa. Kanttorien ja kanttori-urkurien aktiivisuus oli kiitettävää. Tarjolla oli kirkkokuoroja mies- ja naiskuoroja sekä lapsikuoroja. Oli puhallinorkestereita. Lapsille oli musiikkileikkikouluja.

Espoossa toimi myös kahdeksan musiikkiyhdistystä. Näihin kuuluivat mm. vuonna 1967 perustettu nuorten aikuisten kamarikuoro Candomino sekä teekkareiden jazz-kerho.

Wager-musiikki oy koulutti asiakkaitaan urkujen soittoon.

Espoossa oli musiikkitapahtumia, ja ne sijoittuivat pääasiassa Tapiolaan.

Monissa järjestöissä järjestettiin yhteislaulutilaisuuksia, erityisesti vasemmistolaisissa poliittisissa järjestöissä sekä eläkeläisten keskusliitossa.

Toki Espoossa oli myös bändejä. Elettiinhän iskelmän ja rock-musiikin aikakautta. Suihkon aineistossa mainitaan mm. Einö Gröhn orkestereineen sekä Vanha Isäntä.

Espoon kaupunki tuki rahallisesti musiikinalan toimijoitaan 550 000 mk:lla vuodessa. Merkittävin avustusten saaja oli Espoon musiikkiopisto. Se sai yli viisi kuudesosaa kaupungin myöntämästä tuesta.

Espoolaiset musiikin harrastajina

Suihko kartoitti myös espoolaisen musiikkiin liittyviä asenteita ja tottumuksia. Kyselylomake tavoitti 456 ruokakuntaa.

Kyselyn perusteella näytti siltä, että pääosalla vanhemmista ei ollut musiikkikoulutustaustaa. Kodeilla oli omia soittimia. Yleisimmät olivat kitara (36 %) ja piano (30 %) – sitä käytettiin noin puoli tuntia viikossa. Joka neljännelle piano oli vain koriste. Lopuilla (32 %) ei ollut lainkaan soittimia.

Lapsista 15 % osallistui yksityiseen musiikinopiskeluun ja 36 % kuoroihin tai musiikkikerhoihin

Konserteissa joku perheestä kävi 2,6 kertaa vuodessa ja oopperassa kerran vuodessa.

Musiikkitilaisuuksissa 6 ja Pop-konserteissa alle 1 kerran. Lähes puolet perheistä oli sellaisia, ettei kukaan perheenjäsen käynyt missään musiikkitilaisuudessa.

Musiikkiesityksiä kuitenkin kaivattiin. 52 % vastanneista aikuisista oli sitä mieltä, että Espoossa ei ole tarpeeksi musiikkiesityksiä. Lapsista sitä mieltä oli 62 %.

Musiikkia toki kuunneltiin kotona. Radio oli 99 %:lla ruokakunnista. 70 %:lla oli levysoitin ja 58 %:lla magnetofoni.

Millaisesta musiikista kyselyyn vastanneet pitivät?
90 % piti viihde- ja pop-musiikista,
58 % piti klassisesta musiikista,
50 % kansanmusiikista,
32 % jazz-musiikista,
14 % modernista taidemusiikista ja
14 % muusta musiikista.

Musiikkiin ruokakunnat käyttivät vuodessa keskimäärin 110 mk.

Kyselyssä kysyttiin myös, mikä estää harrastamasta musiikkia. Yleisin syy oli, ettei se kiinnosta (24 %). Ei ollut liikenneyhteyksiä (12 %). Oli ajanpuutetta (10 %). Ei ollut rahaa (8,5 %). Lähellä ei ollut tarjolla koulutusta (8 %).

Lähde

Suihko, Sampo 1974. Espoon kaupungin alueella tapahtuvan musiikkitoiminnan kartoitus ja kaupunkilaisten musiikkitottumusten selvitys. Espoon kaupungin kulttuurilautakunta. Moniste 166 s.