Suomalainen kansalaiskoulu 1958 – 1980

Martti Hellström

Kansalaiskoulu1Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun kansalaiskoulu hiipui historiaan niissä Pohjois-Suomen kunnissa, jotka siirtyivät ensimmäisenä peruskouluun.

Ensimmäiset tavalliselle kansalle tarkoitetut koulut syntyivät 1600-luvulla Amerikkassa ja 1700-luvulla Preussissa. Idea tällaisista kouluista oli toki vanhempi, ensimmäiset ehdotelmat tehtiin jo Antiikin aikana.

Myös Suomessa rahvaalle rakennettiin kirkollisen sivistysjärjestelmän lisäksi yksityisin voimin kouluja viimeistään 1800-luvun alussa. Varsinainen, valtiojohtoinen cygnaeuslainen ja virallinen kansakoulu syntyi kuitenkin vasta vuonna 1866. Nelivuotinen kansakoulu oli kuitenkin kovin lyhyt, ja jo vuoden 1866 kansakouluasetuksessa edellytettiin, että kansakoulunopettaja antaa 1-2 iltana viikossa lisäopetusta entisille oppilaille. Aluksi opetus tapahtui iltaisin koulupäivän jälkeen sen mukaan, kuinka opettajalla intoa riitti. Koska tuosta työstä ei maksettu palkkaa eikä sitä valvottu, tietoa, kuinka hyvin asetus toteutui, ei alkuvuosilta ole. Jatko-opetus kansakoulun käyneille oli kuitenkin käynnistynyt.

Jatko-opetus

Jatko-opetus käynnistyi 1880-luvulta alkaen myös suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Alkuvaiheessa jatkokoulut olivat tyttövaltaisia. Jatko-opetusta kehitettiin kaupungeissa ammatilliseen suuntaan kilpailemaan samoihin aikoihin syntyneiden ammattikoulujen kanssa. Jatko-opetus ei tuonut ammattipätevyyttä, mutta se pyrki antamaan oppilailleen yleisiä työssä tarvittavia, käytännöllisiä perustaitoja sekä kasvattamaan oikeanlaista työmoraalia. Maalla jatko-opetusta järjestettiin usein erillisinä jatkokursseina, joilla saattoi opiskella myös iäkkäämpää väkeä.

Kansalaiskoulu - Werkko

Kaarlo Werkkoa pidetään kansalaiskoulun alkuaihion jatko-opetuksen isänä

Jatko-opetuksen kehittämisen äänitorveksi ryhtyi opettaja Kaarle Werkko. Werkko piti merkittävän esitelmän Kansakoulun suosijain kokouksessa vuonna 1885. Siinä hän esitti tiettävästi ensimmäisenä jatkokurssi-idean, jota kokeiltiinkin Helsingissä.

Viranomaiset antoivat ensimmäiset jatkoluokkia koskevat ohjeet vuonna 1893. Senaatti antoi nimittäin tuolloin ohjesäännöt kansakoulun jatkokursseille. Oppiaineiden tuli olla samoja kuin kansakoulussa ja otteen kertaava. Opetusta piti antaa vähintään 150 tuntia, joko kuusi viikkoa kerrallaan päiväkouluna tai pitkin vuotta yhtenä iltapäivänä. Opettajan palkkaukseen myönnettiin valtionapua, ja nyt jatko-opetuksesta ruvettiin myös maksamaan opettajalle palkkio.

Oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 teki 7-13-vuotiaat lapset oppivelvollisiksi toki pitkän siirtymäajan puitteissa. Kaksivuotinen jatko-opetus säädettiin samalla pakolliseksi niille, jotka eivät menneet kansakoulun jälkeen muuhun kouluun, esimerkiksi oppikouluun. Jatkokurssien kestoksi määriteltiin 100 tuntia. Kaupungeissa ja kauppaloissa sekä taajaväkisissä yhdyskunnissa käynnistyi nyt kaksivuotinen päiväjatko-opetus. Maalaiskunnissa jatko-opetusta oli annettava kahden lukuvuoden aikana vähintään sata ja enintään 150 tuntia vuodessa, jos saamaan kouluun ilmoittautui vähintään kahdeksan jatkokoululaista. Jos ilmoittautuneita oli viisi, oli opetusta järjestettävä 75 tuntia lukuvuodessa.

Vuoden 1923 asetuksessa säädettiin, että jatko-opetuksen pääaineita olivat: kirjallisuus, yhteiskuntaoppi, maa- ja kotitalous sekä käsityöt. Lisäksi tuli opettaa laskentoa ja kirjoitusta. 1930- luvun laman aikaan ja sotavuosina oli säädöksiä pakko lieventää, eikä jatko-opetusta säännöllisesti järjestetty.

Oppilaita jatkokouluun, kuten kansan suussa jatko-opetusta kutsuttiin, oli vaikea saada. Poissaoloja oli paljon. Iltaisin tai iltapäivisin toimiva jatkokoulu oli oppilaille liian raskas. Maalla nuoria tarvittiin lisäksi töihin. Opetus oli myös liian teoreettista. Eikä pakolla kouluun lähetettyjen oppilaiden kurinpito ollut helppoa.

Viranomaiset yrittivät keksiä jatko-opetuksen historian lähes 50 vuoden aikana keinoja, joilla oppilaat saataisiin osallistumaan jatko-opetukseen. Pakollista, teoreettista ohjelmaa kevennettiin. Opettajiksi koitettiin saada muitakin kuin opettajia: pappeja, agronomeja ja lääkäreitä. Vasta vuonna 1943 keksittiin keino, joka tepsi: tuolloin annettiin säädös, jonka mukaan kansakoulun päästökirjan saa vasta suoritettuaan jatko-opetuksen. Niinikään rippikouluun pääsemisen ehtona oli jatkokoulun käyminen.

Kohti kansalaiskoulua

Kansakouluissa kasvatuksen tehtävänä oli kehittää oppilaista hyviä yhteiskunnan jäseniä ja kansalaisia, jotka parhaalla mahdollisella tavalla palvelevat valtiota ja yhteiskuntaa. Yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen johtivat 1900-luvulla siihen siihen, että kaikkien koulutusta haluttiin pidentää – myös niiden, jotka eivät menneet oppikouluun.

Kansalaiskolu - Salmela

Kansalaiskoulun isä: Alfred Salmela

Vuonna 1936 asetettiin komitea kehittämään jatko-opetusta. Kouluneuvos Alfred Salmelan johdolla toiminut ryhmä sai työnsä valmiiksi mm. sotien vuoksi vasta vuonna 1946. Kansakoulukomitean nimen ottanut komitea esitti, että kaupunkimaisissa kunnissa jatko-opetus järjestettäisiin päiväkouluna, jota kutsuttaisiin kansalaiskouluksi. Tämän koulun tehtävänä oli kasvattaa ja ohjata oppilaansa yhteiskunnalliseen elämään, taloudelliseen ajatteluun ja ammatteihin. Maaseudulla kansakoulu muutettiin noihin aikoihin 7-vuotiseksi, ja siihen liitettiin yksivuotinen päiväjatkokoulu.

Vuonna 1950 asetettiin erillinen komitea laatimaan maalaiskansalaiskoulun opetussuunnitelmaa. Puheenjohtajana oli tässäkin komiteassa Alfred Salmela. Mietintö valmistui vuonna 1954.

Kansalaiskoulun tärkeimpinä tehtävänä oli nyt: 1) oppilaan persoonallisuuden kasvu (sivistysharrastus, persoonallinen vakaumus, yleisten arvojen omaksuminen, toisten vakaumusten kunnioittaminen, suvaitsevaisuus…kotiseudun ja isänmaanrakkaus, taloudellisuus, ruumiillisen kunnon vaaliminen), 2) hänen johtamisensa ammattiin (kätevyys, ominaisuuksien kehittäminen, täsmällisyys, sitkeys…) ja 3) hänen kasvattamisensa yleisten kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen (yleissivistys, ammattivalmennus, itsestä ja omasta perheestä huolehtiminen, tiedot yhteiskunnan rakenteesta).

Kansalaiskoulu2

Kansalaiskoulu oli nimenomaan työkoulu

Opetuksen tuli kansalaiskoulussa olla ”voittopuolisesti käytännöllisammatillista”. Kansalaiskouluissa sai olla eri linjoja. Näitä olivat esim. maatalous-, käsityö- ja kotitalouslinja sekä kaupallinen ja tekninen linja. Linjajakoinen koulu palveli sekä yksilön että yhteiskunnan tarpeita; se anttoi lapselle mahdollisuden erikoistua kullekin parhaiten sopivaan alaan.

Hallitus antoi vuonna 1953 esityksen kansakoululaiksi. Eduskunta hyväksyi sen vuonna 1957, ja se astui voimaan seuraavana vuonna. Iltajatko-opetus loppui siihen.

Kansakoululaissa vahvistettiin vallinnut käytäntö, ja alakansakoulut liitettiin virallisesti yhteen yläkansakoulun kanssa. Uuden koulun nimi oli varsinanen kansakouluksi. Kansakoulun opetusryhmien koolle asetettiin maksimikoot. 1.-2. -luokilla sai olla 34 oppilasta ja muilla luokilla 40. Laissa todettiin, että kansakoulun jatkopäiväkoulut muutetaan asetuksella vakinaisemmaksi kansalaiskouluksi. Kansalaiskoulun minimikoko säädettiin kansakouluasetuksessa 50 oppilaaksi. Kansalaiskoulu oli aluksi kaksivuotinen. Kolmas vuosi oli vuodesta 1962 alkaen kunnille vapaaehtoinen. Tämä oli tarpeen, koska kahdeksan luokkaa käynyttä nuorta ei alhaisen ikänsä puolesta kelpuutettu työelämään.

Kansakoulunopettaja sai pätevyyden kansalaiskoulunopettajaksi suorittamalla kansalaiskoulun opettajan tutkinnon. Sen saamiseksi hänen tuli käydä vuoden kestävän lisäkurssin. Lisäksi opettajiksi otettiin eri alojen ammattimiehiä. Kansalaiskoulun virkatyyppejä olivat yleisaineiden opettaja, kaupallisten, kotitalouden, puutyön, metallityön ja tyttöjen käsityön opettaja. Jatko-opetuksen opettajan virassa toimineet siirrettiin suoraan kansalaiskoulun opettajan virkaan.

Kansalaiskoulun huippuvuodet

Kansalaiskoulujen määrä kasvoi nyt voimakkaasti. Lukuvuonna 1965-66 1-3-vuotisia kansalaiskouluja oli jo 442.

Kansalaiskoulu oli yksilöllinen, omaa kotiseutua palveleva nuorison opinahjo. Opetusta annettiin väljän opetussuunnitelman pohjalta 30 – 36 tuntia viikossa. Kouluvuoteen kuului 200 työpäivää. Kouluvuosi alkoi syyskuun ensimmäisenä arkipäivänä ja päättyi toukokuun lopussa. Lukuvuoden lopussa järjestettiin oppilastöiden näyttely.

Kansalaiskoulussa maksimiluokkakoko oli 40. Koulupäivään sai kuulua korkeintaan 6 oppituntia. Päivän työ aloitettiin lyhyellä aamuhartaudella.
Kansalaiskoulu oli oppilaille ilmainen – toisin kuin oppikoulu. Sen opetusohjelma oli hyvin väljä ja paikallisesti muovailtava. Niinpä kansalaiskoulut olivat hyvin omaleimaisia. Niillä oli suuri opetussuunnitelmallinen vapaus.

Kansalaiskoulun tavoitteena oli siis kansalaiseksi kasvatus. Ollakseen hyödyllinen kansalaisella oli oltava myös ammatti. Kansalaiskouluissa ei kuitenkaan annettu ammattikoulutusta, mutta siellä oppilaita opastettiin konkreetisti eri ammateissa tarvittaviin taitoihin. Kansalaiskoulusta tuli eräässä mielessä ammattiopintoihin valmentava “väliaste”.

Kansalaiskoulu3

Kansalaiskoulussa opetettiin myös hyviä tapoja

Kansalaiskoulun pedagogiikkaan kuului työkasvatuksen ohella ns. itsehallinnon periaate: Oppilailla oli monenlaisia luottamustehtäviä. Luokissa oli järjestäjä, joka huolehti päiväkirjan kuljettamisesta aineluokasta toiseen ja tuuletti luokat. Järjestäjien esimiehinä toimivat päivystäjät, jotka huolehtivat myös ulko-ovien avaamisesta ja lukitsemisesta ja auttoivat opettajia mm. jalkojen pyyhkimisen, ikkunoiden avaamisen ja sulkemisen, vaatenaulakoiden ja äänenkäytön säätelyssä. Eräissä kansalaiskouluissa oli lisäksi pihapartioita, jotka valvoivat istutusalueita ja ruohokenttiä, poistivat roskia pihalta, vastasivat urheilu- ja leikkivälineiden tuonnista paikalleen, tarkastivat pyörätelineen järjestyksen ja seurasivat leikkien vaarallisuutta.

Käytännöllisten aineiden opiskelu paransi merkittävästi opiskelumotivaatiota ja esti käytännöllisesti orientoituneiden lasten syrjäytymistä.

Hallinnollisesti kansalaiskoulut toimivat usein kansakoulujen yhteydessä, ja niillä oli yhteinen johtajaopettaja. Koulun johtaja ei ollut kansakoulussa eikä kansalaiskoulussa opettajatovereittensa esimies siinä mielessä kuin rehtori on nykyään. Opettajien esimies oli pikemmin kansakouluntarkastaja.

Kansalaiskoulut Espoossa

Suomenkielisiä kansalaiskouluja oli Espoon kauppalassa 1960-luvun puolivälissä tiettävästi viisi: Kauklahdessa, Leppävaarassa, Olarissa, Tapiolassa (Tapiolan/Etelä-Espoon kansalaiskoulu) ja Viherlaaksossa. Arkistolähteet tuntevat lisäksi nimet: Pohjois-Espoon ja Länsi-Espoon kansalaiskoulu.

Ruotsinkielisiä kansalaiskouluja Espoossa oli 1960-luvun alkupuolella kolme: Kilo- Viherlaaksossa, Lagstadissa ja Matinkylässä. Kilo-Viherlaakson ja Matinkylän kansalaiskoulut jouduttiin vuosikymmenen lopulla lopettamaan oppilaspulan vuoksi.

Kansalaiskoulun loppu

Koulutuspolitiikassa jatkui kansalaiskoulu-uudistuksesta huolimatta 1940-luvulla alkanut keskustelu rajummasta muutoksesta: siirtymisestä rinnakkaiskoulusta yhtenäiskoulujärjestelmään. Kansalaiskoulua kehitettiin kymmenkunta vuotta, aina siihen saakka, kun vuonna 1968 säädettiin peruskoulun puitelaki, joka merkitsi sitä, että Suomi siirtyy peruskouluun.

Miksi kansa- ja kansalaiskoulu sitten hylättiin? Tutkijoiden mukaan aika ajoi niiden ohi. On sanottu, että peruskoulu-uudistusta eivät toteuttaneet kaukonäköiset koulupoliitikot vaan koululaiset ja heidän vanhempansa itse.

Kansakoulun jatko-opetus ja kansalaiskoulu olivat koko historiansa ajan leimallisesti työväestön nuorten koulutusväylä. Ne valmistivat oppilaansa lähinnä alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin. Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat usein negatiiviset; sitä pidettiin “alempiarvoisena oppikouluna” tai “varastoaittana”, mutta toisaalta myös käytännöllisenä vaihtoehtona teoreettiselle oppikoululle. Toisen maailmansodan jälkeen yhä useammat vanhemmat halusivat lapselleen paremman tulevaisuuden, kuin mihin kansalaiskoulupohjalta yltää.

Kansakoulujärjestelmä ajautui siis umpikujaan, koska vanhemmat laittoivat lapsensa oppikouluun. Kunnalliset keskikoulutkaan eivät riittäneet ratkaisuksi. Oppikoulun vanhastaan suuri suosio kasvoi 1960-luvulla niin suureksi, että perinteinen kansakoululinja kansalaiskouluineen oli kuolemassa pois! 1960-luvun lopulla jo puolet ikäluokasta lähti oppikouluun. Ei ollut perusteita pitää yllä kahta koulumuotoa, kun vain toinen niistä houkutteli oppilaita.Tämä pakotti päättäjät toteuttamaan peruskoulu-uudistuksen.

Kansalaiskoulu ei myöskään kyennyt antanut valmiuksia, joilla selvitä nopeasti uudistuvassa yhteiskunnassa. Esimerkiksi nykyään itsestään selviltä tuntuvia vieraita kieliä tai ruotsia opetettiin vuoteen 1964 saakka kansakouluissa vain vapaaehtoisena aineena. Kansalaiskoulun pohjalta ei ollut myöskään tarpeeksi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Alun alkaen hyvältä kuulostanut ajatus sitoa opetus oman paikkakunnan elinkeinorakenteesen aiheutti sekin maaseudun alkaessa tyhjentyä muuttotilanteissa ongelmia.

Viimeinen oppilas sulki kansalaiskoulun oven vuonna 1980. Peruskouluun oli siirrytty Etelä-Suomessa syksyllä 1977 ohjeiden mukaan niin, että luokka-asteet 1-6 siirtyivät kerralla uuteen järjestelmään. Syksyllä 1977 kansalaiskoulun 7.-9.-luokilla olleet suorittivat oppivelvollsuutensa kansalaiskoulussa.

KIRJALLISUUTTA

Ahtokari, R. (1958). Uusi kansakoululaki. Teoksessa K. Alku & ym. ( toim.). 1958, ss. 145- 147.

Alku, K. & ym. ( toim.). 1958. Mitä Missä Milloin 1959. Kansalaisen vuosikirja . Helsinki: Otava.

Jauhiainen, T.A. (2002). Työväen lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Kansakoulun jatko-opetuskysymys 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Väitöskirja. Ann.Univ.Turkuensis C 187.

Kailanpää, A. (1962). Kansalaiskoulu. Porvoo-Helsinki: WSOY.

Karttunen, T.J. (1966). Ilta-jatko-opetuksesta 2- ja 3-vuotiseen kansalaiskouluun. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 48- 71

Salmela, A. (1966). Kansalaiskoululainsäädäntö oppivelvollisuuslain jälkeen. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 72-101.

Salmela, O. (2009). Isä Salmela. Ihminen ja koulunuudistaja. Helsinki: Okka.

Sarjala, J. (2008). Järki hyvä herätetty. Koulu politiikan pyörteissä. Helsinki: Kirjapaja.

Syväoja, H. ( tuntematon). Kansalaiskoulu 1958-81. Omakustanne.

Valtasaari, A., Henttonen, A., Järvi, L. & Nurmi, V. (toim.). (1966). Kansakoulu 1866-1966. Helsinki: Otava.

Tietoa netistä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaiskoulu
http://www.kirjastovirma.fi/koulut/nivala/035
http://www.koulumuistoja.fi/Jatko-opetus.pdf

Kommentit

Suomalainen kansalaiskoulu 1958 – 1980 — 1 kommentti

  1. Päivitysilmoitus: Kansalaiskoulu Suomessa | Espoon perinneseura