Leppävaaran Albergan kartanossa kummittelee. Perimätieto kertoo, että kummitukset ovat kartanon hollantilaisen Mattheiszen-suvun tyttäret Amalia Kiseleff, Musta rouva, ja ja hänen sisarensa Emma Ehrström, Valkea rouva. Sisaruksille kartano oli niin rakas paikka, ettei edes kuolema saanut heitä luopumaan kartanon elämän seuraamisesta. Kolmas sisar Hilda Frazer ei tiettävästi ole kummitellut Albergassa.
Rouvat olivat vielä 1920-luvulla voimissaan, mutta myöhemminkin heistä on runsaasti havaintoja. Kun kartanoa kunnostettiin 1990-luvun alussa, säikähtivät raavaat remonttimiehet, kun he yhtäkkiä kuulivat naisten kikatusta ja korkokenkien kopinaa.
Valkea rouva on sisaruksista rauhallisempi. Hän viihtyy keittiössä ja harrastaa pitsinnypläystä, Musta rouva taas on synkeämpi ja levottomampi luonteeltaan. Hän kuljeskelee joskus kellareissakin. Todennäköisesti rouva käy tarkistamassa, ovatko viinimarjahillot säilyneet homeelta!
Kerrotaan, että Musta rouva Amalia Kiseleff oli saanut paholaiselta sahtireseptin. Sahtia juotuaan uhri joutui Amalian käskyvaltaan. Sahdin valmistukseen kuului sen seisottaminen varastossa. Moni kartanon palkollinen näkikin Amalian usein omassa valtakunnassaan kartanon kellarissa sahdin käymistä tarkkailemassa. Amalia ei vierailjjoista pitänyt ja saattoi pelästyttää viattoman palkollisen kiukkuisella mutinallaan. Valkea rouva Emma Ehrström oli innokas pitsinnyplääjä. Hän olikin kuollut kesken pitsinnypläyksen 85-vuotiaana kartanon keskikerroksessa, jossa hän viihtyi.
Katri Karasma (ent. Sarmavuori) kertoo verkkosivuillaan tarinan kartanon kummituksista:
Albergan kartanon keittiöapulainen Miina tuli huohottaen kauhusta sekaisena saliin ja sopersi:
— Minä näin sen käytävästä. Valkoinen olento istui jauhohuoneessa. Menkää vaikka katsomaan. Vai näenkö näkyjä?
Saliin olivat kokoontuneet Albergassa koulua käyvät lapset ja heidän opettajansa. Pöydissä oli ruispuuroa ja puolukkakiisseliä — monen herkkua, jota saikin ottaa niin monta lautasellista kuin halusi. Matti ja Heikki lähtivät uteliaina katsomaan käytävään. Ei siellä ollut ketään. Miina sitten on näkyjen näkijä. Mitä lienee kuvitellut ja keksinyt näkemisiä.
Viikon kuluttua Miinalla oli meno hillokellariin. Hän kuuli kummaa huohotusta ja katsoi holviin. Siellä oli mustapukuinen nainen kumartuneena. Hän mumisi jotain. Hän oli erottavinaan sanat: — Minne se on joutunut?
Miina kääntyi nopeasti kannoillaan ja sai juuri ja juuri tukahdutetuksi kirkaisunsa. Hän meni emännälle kertomaan tapauksesta. Häneltä jäivät hillot hakematta. Hän oli niin kauhuissaan, että pyysi eroa palveluksestaan. Hän ei voisi jäädä tällaiseen paikkaan, jossa kuolleet käyvät hänen kimppuunsa. Hän pyysi heti lopputilin ja lähti kotiinsa Tampereen taa. Siellä häntä tarvittiin navettatöissä.
Lähteet:
Pauli Saloranta: Albergasta Leppävaaraan, Leppävaara-seura 2011
www.espoo.fi, Leppävaaran kotikaupunkipolut
www.katrikarasma.com