Koulumatkat uusiutuvalla energialla

Kuljettajan apulainen

Myöhempinä kouluvuosina linja-auto oli useammin käytössä. Kävin silloin Viherlaakson oppikoulua vuosina 1947-1955. Vaikka silloin yleisin koulumatkojen kulkuneuvo olikin polkupyörä, tuli sadepäivinä tai muuten laiskuuttaan autokyytiäkin otetuksi. Autoissa oli oven aukaisumekanismi järjestetty kuljettajan käsivoimin hoitaman vivun avulla. Jotenkin aina jäin hoitamaan tätä ovenaukaisuvipua. Siinä auton oven pielessä oli juuri sopivasti tilaa hennohkolle miehenalulle. Olen myöhemmin miettinyt, oliko siitä kuljettajalle mitään apua, mutta kukaan kuljettajista ei minua poiskaan hätistänyt tästä mielihommastani.

Sota-aika oli linja-autoliikenteelle vaikeata aikaa. Autovuoroja oli kuitenkin aika useita. Kotipaikkani Lippajärven Heiniemen ohi kulki ainakin Röylän, Lahnuksen ja Gammelgårdin linjat. Margaretebergiin oli oma linjansa. Nämä linjat ovat tietysti kaivettavissa jostain alan historia-arkistoista. Autot olivat yleensä Volvo merkkisiä ns. nokka-autoja, joihin mahtui kolmisen kymmentä matkustajaa. Niihin kyllä otettiin matkustajia aivan niin paljon kuin sisään mahtui. Ovi piti saada kiinni, se oli kai ainoa sääntö. Autoihin ei ollut bensiiniä, mutta ”häkäpönttö” antoi voiman.

Uusiutuva energia käytössä

Auton puukaasugeneraattori oli yleisesti käytössä kaiken tyyppisissä autoissa. Toimintaperiaatteena on puuhakkeen polttaminen mahdollisimman vähäisellä happimäärällä, jolloin puusta saadaan kaasuja, etupäässä häkää eli hiilimonoksidia ja vetyä. Nämä kaasut sisältävät vielä paljon energiaa ja sitten loppuun palaessaan auton moottorin sylintereissä, toimivat polttoaineena. Auton moottori oli bensiinikäytöstä muutettava puukaasukäyttöiseksi, mutta muutostyö oli helppo ja yksinkertainen.

Kuljettajan työ oli raskasta, puuhake säkit oli nostettava ja annosteltava käsin ja puukaasuttimen oikea käyttäminen oli erittäin oleellinen osa ammattitaitoa. Ainoa helpompi puoli oli, että liikenne oli paljon vähäisempää ja onnettomuudet olivat kovin harvinaisia. Puukaasuttimen tuote, häkä on erittäin myrkyllinen kaasu ja joitakin kuolemaan johtaneita onnettomuuksia sattui.

Auton polttoaine oli puupilkkeet, tupakka-askin kokoiset palikat oli pakattu paperisäkkiin, josta ne tyhjennettiin puukaasuttimen suurimpaan pönttöön kannessa olevan luukun kautta. Puu sytytettiin ”autotikulla”, joka oli jättiläiskokoinen tulitikku. Pituus n. 15 cm ja paksuus suunnilleen kynän kokoinen. Raapaisupää oli kirkkaan punainen. Pikkupojille nämä autotikut olivat kovin kiinnostavia, niillä saattoi tehdä monenmoisia vaarallisia kokeita ja paukkuja.

Puukaasuttimen sytyttäminen kesti noin 10 minuuttia. Vedon tehostamiseksi kuljettaja käynnisti tuulettimen, sen ääni kuului matkustajille ja katsomalla kelloa tiesi suunnilleen, milloin matka alkaisi. Tämä yksi täyttö riitti sitten koko matkaan Espoon perukoille asti.

Talviaikaan todellinen ongelma oli teiden kunto. Renkaat olivat mitä olivat, nastat keksittiin vasta 60-luvulla, teiden auraus oli puutteellista, hiekotus oli harvinaista. Tuloksena oli ojaan suistumisia, ylämäkiin jäätiin kiinni, jos pysäkki oli tien ollessa kalteva, oli pysähdyksissä olevan auton liukuminen tien sivuun odotettavissa, jos keli oli märkä ja jäinen. Autoon pyrkivien matkustajien oli oltava tarkkana, kun auto alkoikin jo pysähtyneenä tulla päälle. Nuuksioon meni myös linja auto, jossa oli kuulemma aina käytettävä lumiketjuja, siellähän oli jyrkkiä mäkiä. Kovinkaan harvinaista ei sen sijaan ollut, että matkustajat auttoivat autoa mäessä työntämällä.

Autojen lamput oli myös säädetty aivan minimiin, ettei pommitusten aikana jouduttu paljastumaan.
Kerrottiin myös kaikenlaista, yleensä sellaista, joka ilmeisesti oli aivan totta, kuten että erään kuljettajan korjatessa autoaan syysyön hämärässä, jossa tietysti pidettiin valaistusta työn onnistumiseksi, häntä olisi tulitettu konekiväärillä ohi lentäneestä lentokoneesta. Eivät olleet luodit kuitenkaan saaneet säikähdystä enempää aikaiseksi.

Liikenne oli hämmästyttävän säännöllistä, en muista ainoatakaan päivää, että isäni ei olisi päässyt töihin. Joskus hän ei tosin tullut kotiin illaksi, mutta siihen saattoi olla muitakin syitä kuin autojen puuttuminen. Hänellä oli yrityksensä konttorissa myös mahdollisuus yöpymiseen.
Matkustajia riitti, paljon oli helsinkiläisiä siirtynyt kesämökeilleen Espooseen asumaan pommitusten pelossa.