”Kesis on kivis ku ei oo frysis eikä galis ja ku fogelit sjungaa ja kuuset kungaa niin skutsis on kiva goisaa”

Helsinkiläiset huomasivat viime vuosisadan alussa, että maaseudullakin voi asua, ainakin kesällä, kun on lämmintä. Asumuksissa, kesämökeissä, ei ollut kovinkaan tehokkaita lämmityslaitteita. Lapsetkin saattoivat muuttaa kesäkuukausiksi pois kaupungista, olihan kesälomaa koulusta peräti kolme kuukautta. Maalla oleskelu oli lääkärien mukaan myös terveellistä, ilman laatu parempaa, ja monet elintarvikkeet sai omasta viljelyksestä varmasti tuoreina.

Mutta minne maalle ja miten? Helsinki oli alueeltaan silloin kovin pieni. Maaseutu alkoi Töölöstä, ja Käpylä oli vielä koskematonta erämaata. Kolmelta suunnalta Helsinki rajoittui mereen. Merta myöten saattoi liikkua laivoilla tai veneillä.

Ensimmäiset kesänviettopaikat syntyivätkin saaristoon jo 1800-luvun loppuaikoina. Laivaliikenne oli runsasta ja varmaa, laitureita ehkä ei ollut aivan joka huvilan rannassa, mutta riittävästi. Helsinkiä ympäröivälle maaseudulle, kuten Espooseen, avautui reitti 1900-luvun alussa, kun rata Espoon halki Turkuun valmistui.

Radan varteen syntyi Kauniaisten huvilayhdyskunta. Maanomistajat totesivat, että maata saattoi hyödyntää paremmin myymällä sitä huvilatonteiksi kuin viljelemällä. Suuria alueita myytiin Leppävaarasta ja yleensä radan läheisyydessä olevilta alueilta, kuten Kauklahdesta, Kilosta ja Tuomarilasta.

Kun linja-autoliikenne alkoi 1920-luvulla, se mahdollisti maapaikoilla käymisen jo laajemmalle alueelle Espoossa. Seuraavalla vuosikymmenellä ei yksityisauto enää ollut kovinkaan harvinainen. Sillä pääsi jo miltei minne tahansa Espooseen, jos vanha kärrytie vain jotenkin oli autolla kuljettavissa.

Isäni sai myös innostuksen kesäpaikan hankkimiseen vuonna 1933. Hänen ystävänsä olivat ostaneet mökkipalstat Träskändan kylän Sommarbon tilalta, jonka omisti tuomari Eriksson. Isäni kävi vaimonsa kanssa auttamassa ystäviään kaikenlaisissa mökkiläispuuhissa. Sitten hän alkoi pohtia, voisiko hän itsekin olla mökin omistaja. Tämä haave toteutui. Mökki tuli aluksi, sitten sauna ja lopuksi tuli talo, oikein talviasuttava omakotitalo. Tähän taloon perheemme muutti 1938 ollessani kaksivuotias.

Sommarbon 10 hehtaarin tila oli myyty palstoitettuna kahdelletoista omistajalle vuoteen 1940 mennessä. Alue oli saanut uuden nimen, sitä kutsuttiin Heiniemeksi. Vakituisia asukkaita oli kolme perhekuntaa, muut olivat kesäasukkaita. Sota-aika toi yleensä lisäystä kokovuotiseen asujaimistoon, oltiinhan sotaa paossa 18 km:n päässä pommitusten pääkohteesta Helsingistä. Heiniemeen tuli varsinaisesti sodan takia vain yksi perhe vakituisasukkaaksi.

Heiniemen kylän olemus muuttui sodan jälkeen, kun alkuperäisasukkaista kolme perhekuntaa myi palstansa ja tilalle kesämökkeihin tuli uusia lapsiperheitä. Toveripiirini oli jo laajentunut yhden kouluvuoden ansiosta. Nyt oli vallan mukavaa, kun uusia kavereita tuli myös kesäloman ajaksi.

Lasten tutustuminen uusiin tulokkaisiin kävi yleensä helposti. Me espoolaiset emme tietystikään tunteneet itseämme mitenkään maalaisiksi. Kaupunkilaisten ”stadin” kielikään ei ollut uutta. Ymmärsimme kaiken, kun kaveri selitti: ”kesis on kivis ku ei oo frysis eikä galis ja ku fogelit sjungaa ja kuuset kungaa niin skutsis on kiva goisaa”.

Elettiin aikaa, jolloin kyläyhteisöllä oli vielä monia yhteisesti hoidettavia asioita. Venepaikat ja laituri vaativat keväisin ja syksyisin talkoita, tieasioissa oli työtä, lapsille piti laatia sääntöjä laiturin käytöstä, jotta matonpesijöillekin tulisi varatuksi aikaa. Kaupunkilaisilla mökkiläisillä ei ehkä ollut kaikkia työkaluja, joita rakennus- ja raivaustöissä kulloinkin tarvittiin. Vakioasukkailla oli, ja lainaksi yleensä annettiin.

Tulijoille mökkiläisyys oli useimmiten uusi elämänmuoto, tavat ja toiminnat outoja. Kokeneimmilta kysyttiin neuvoja. Joissakin yhteistyömuodoissa oli jopa kirjalliset säännöt kuten laiturikomitea.
Oli siis paljonkin sosiaalisen toiminnan kohtaamistilanteita, joissa uusiin naapureihin tutustuminen oli mukavaa, joskus pakollista ja usein molemmille osapuolille hyödyllistä. Kaiken huippuna oli kerran kesässä vietettävä elojuhla, jossa kaikki kyläläiset nauttivat toistensa seurasta, pöydän antimista ja kesän ihanuudesta.

Sosiaalinen kanssakäyminen ei ole enää entisaikojen luonteista. Monet asukkaat eivät liiku kylän tiellä muuten kuin autoillaan. Tapaaminen raitilla on harvinaisempaa. Kylässämme on useita taloja, joiden omistajia en tunne, vaikka he ovat olleet Heiniemen asukkaita jo vuosikausia.
Kesämökkiläiset olivat kovin innokkaita viljelyspuuhissaan. Vakituiset asukkaat olivat jo ehtineet kokeilla vihreäpeukaloisuuttaan ja yleensä kyllästyneet touhun vähätuottoisuuteen siihen menevään suureen työmäärään verrattuna. Jäljelle olivat jääneet marjapensaat ja omenapuut, joiden suhteen ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään, satoa tuli takuuvarmasti.

Tulijat istuttivat kaikkea mahdollista, jopa sokerijuurikkaita, joiden lopputuloksena oli litran purkillinen mustaa tököttiä, jota saattoi kutsua siirapiksi. Lähes yhtä heikko oli tulos tupakanviljelyksestä; sekin sitten haihtui kitkeränä savuna ilmaan. Mausteyrtteihin ei vielä oltu innostuttu, ainoastaan tilliä kasvatettiin.

Tomaatit onnistuivat joskus melko hyvin, mutta jos syksy oli aikainen, ne piti korjata vihreinä ja antaa niiden sitten piirongin laatikossa muuttua hieman punertavammiksi. Isäni kyllä neuvoi naapuria tässä ongelmatilanteessa menemään tomaattiviljelmälle ja puhumaan rumia, jolloin tomaatit kuulemma punastuisivat.

Eläimiä ei kesäasukkailla ollut, koiria lukuun ottamatta. Taisin muistaa väärin, koska eräällä naapurilla oli kanoja. Varsinaisesti en kanojakaan muista, vaan välillisesti ne tulivat mieleen, sillä naapuri väitti meidän koiramme raadelleen heidän kanansa kuoliaaksi. Isä maksoi naapurisovun säilymiseksi kanasta korvauksen, vaikkei mitään varsinaista näyttöä tapahtuneesta ollutkaan.

Koirien kytkettynä pitämisestä oli jo 1940-luvulla tiukat säännöt, mutta ei niistä paljoakaan välitetty. Elämä taisi olla kovinkin rauhallista, koska poliisi ehti kiinnittää huomionsa myös irrallaan juokseviin koiriin muiden rosvojen lisäksi. Meidänkin Naku-koiramme vietiin kaksi kertaa putkaan. Jouduimme sitten sakkorahaa vastaan noutamaan sen Leppävaaran poliisiasemalta. Naku oli kovasti perso makealle, ja eräs kesämökkiläinen kertoi pesettäneensä lattiansa ripottamalla sille sokeria, jonka Naku sitten tarkasti nuoli pois.

Yleisesti ottaen kaikki kesämökkiläiset olivat kylän elämään hyvin sopeutuvia. Heidän kaupunkilaisuutensa ei millään tavalla tullut esille. Lapsuusiässä solmitut ystävyys- ja kaverisuhteet muodostuvat usein hyvinkin pitäviksi. Yhdessä vietettyjä kesiä joidenkin kanssa ei ollut kovin monia, mutta tapaamiset ovat jatkuneet nykyiseen vanhuuteen saakka.

Vielä viime kesänä kävi ikäiseni lapsuudenystävä minua tervehtimässä, ja juttutuokio yhteisistä seikkailukesien muistoista oli antoisa. Meillä kummallakin oli lapsuudessa kanootit. Ystäväni kanootin nimi oli White Bird keulaan shabloonalla maalattuna, mutta jotain meni pieleen, kun keulan toisella puolella luki driB etihW.

Kesämökkiläisten kanssa seurustelu ei rajoittunut pelkästään samanikäisiin. Monta mukavaa iltapäivää muistuu mieleen naapurin pariskunnasta, joiden kanssa pelattiin korttia. Siskoni kanssa marjapussi ja canasta sujuivat mainiosti tätä eläkeläispariskuntaa vastaan.

Nykyisin pääkaupunkilaisten kesämökit ovat useinkin kaukana maakunnissa. Talvisaikaan mökkien ollessa asumattomia on omistajien kuulemma syytä tehdä paikallisen naapurin kanssa jonkinlainen valvontasopimus, jonka avulla voi ehkäistä, tai ainakin vähentää mökkiin kohdistuvaa ilkivaltaa. Sellaista valvontavelvoitetta ei Heiniemen kesämökeille tehty, mutta tietysti me naapurit tarkkailimme tyhjilleen talveksi jätettyjä taloja. Tiedossani ei ole kuin yksi huomioitava varkaustapaus: naapurin mökistä vietiin antiikkinen pienoiskivääri.

Aapo Kirvesniemi

Yksityiskohtaisempia kuvauksia kesämökkiajan 1930-luvusta Heiniemen kylässä voi lukea Espoon perinneseuran julkaisemasta Heiniemen historia -kirjasta, jonka voi ostaa seuran Perinnekaupasta: https://espoonperinneseura.net/perinnekauppa