Koska melkein kaikki pirtunryyppääjät ja myyjät ovat maan alla, on kai aika muistella nuuksiolaista pirtukulttuuria. Pirtuaika oli minun nuoruuteni aikaa ja nuorisolla oli pienemmät mahdollusuudet päästä viinahommiin kiinni kuin nykyään, koska kontrolli kotoa päin ja yhteiskunnan puolesta oli
paljon ankarampaa.

Nykyäänhän ainoa este on viinakaupan myyjä. Siihen aikaan vanhemmalla polvella oli taksana, että alaikäinen ei saanut käyttää alkoholia. Aikuiseksi laskettiin 21 -vuotias. Perhe-elämä oli tiiviimpää siihen aikaan, tienatut rahat piti viedä äidille ja yhteisestä kassasta ei kannattanut ainakaan
viinarahoja mankua.

Ikuisiksi ajoiksi on kai jäänyt pois sellainen palvelualttius kuin oli tarjolla ennen: neljä ”ALKOa’ Nuuksiosta Espoon asemalle mentäessä. Pohjoisin kauppa oli Högbackan talossa lähellä Vihdin rajaa. Siellä oli aina pirtua ja se oli auki vuorokauden ympäriinsä sunnuntai mukaan luettuna.

Sivukaupantapaisia olivat Saukonnoro ja Brobacka. Nämä tippakaupat olivat viitseliäitten miesten käsissä, jotka silloin tällöin kävellen menivät Espoon saaristoon, ottivat reppuunsa yksi tai kaksi kymppiä ja metsien kautta takaisin. Nuuksiolaisten æissuviinat ostettiin aina vanhalta mummolta, joka piti kauppaa Teirsin mailla vanhassa torpassaan.

Pirtuajan tapa on jäänyt mieleen senkin takia, kun piti viedä hevonen kengitettäväksi Muuralaan. Seppä ei oikein suostunut aloittamaan ennenkuin haki Eirsistä ”varpusen”. Hän muka tarvitsi huikan jalkaa kohti. Kuitenkin, kun oli neljäs jalka menossa, hän otti ryypyn joka naulalle. Useimmiten joutui käymään Eisillä toisenkin kenan, ennenkuin hevonen oli kengässä.

Kerran taas piti saada hevonen kengitetyksi ja seppä ei ollut pajassa. Poikkesin hänen asuntoonsa, mutta hänellä sattui olemaan hellan muuraus meneillään. Muurari makasi pukkisångyssä pöydän toisella puolellaja seppä toisella puolella ja iso viinamuki oli pöydällä. Seppä antoi ymmärtää, ettei
tänään kengitys luonnistu, kun on juuri savuviinat menossa. Sovittin, että tulen viikon päästä uudestaan. Viikon päästä palasin pajalle. Kauha ja laasti olivat koskematta paljussa, tiilipino ennallaan. Seppä ja muurari olivat entisessä asennossa. Seppä pahoitteli, ellä muuraaminen oli kronkeli asia, mutta oli meininki ruveta sepäksi ehkä viikon päästä.

Hevospelillä ujutettiin Nuuksion kylän läpi pirtua säännöllisesti kerran viikossa monien vuosien ajan kesät ja talvet. Reitti kulki merenrannasta Espoon kartanoon, siitä Speringsin ohi Nupurinjärven länsirantaa myöten Nuuksion kylätielle. Matkaa jatkettiin nykyistä Kattilajärventietä Velskolanjärven rantaan ja lasti soudettiin edelleen veneellä toiseen päähän järveä ja siitä taas hevosella Vihdin seudun jakelupaikoille. Talvella helpotti vähän, koska kuorman vaihto tapahtui joskus Haspersin torpan kohdalla. Nämä käytetyt tiet olivat melko huonokuntoisia, melkein lehmänpolkuja toisin paikoin. Ne olivat hevosille raskaita. Pirtutie kulki meidän talon ohitse. Heti rappusilta alkoi mahdoton nousu, siihen hevoset kesäaikana tuppasivat väsymään.

Muistan kerran, kun mies yöllä kolkutti ovea ja pyysi hevosta lainaksi. Isä ei antanut, vaan sanoi, että tämä laittaisi pienempiä kuormia. Mies sanoi, ettei hänellä ollut tällä kertaa kuin 500 litraa. mutta kun ei kunnon kaakkia voinut pitää, jos poliisi sattuu viemään. Naapuri sen kuorman perille toimitti ja äijät sen sitten ryyppäsivät ja tappelivat koko seuraavan päivän.

Isäni ei ollut viinamiehiä, mutta pirtutietä meiltä eteenpäin asui vanha Maija-mummo,joka ymmärsi antaa arvoa vahvalle lääkkeelle. Koska nämä kuljetukset oli melko säännölliset, Maija tiesi yöllä vahdissa tillprikari (=kannu) kädessä ja vaati hyyryä (=vuokraa), kun hänen pihansa kautta ajettiin. Tietääkseni kannu täytettiin joka kerta. En kuullut, että nämä kuskit olisivat koskaan kärynneet, tämä Nuuksio kun on ollut aina rauhallinen ja hyvä kylä.

Kieltolain aikana ja vielä sen kumouduttua, virtasi pirtua Nuuksioon niin, että tarjonta vastasi aina kysyntää. Kallista viina on aina ollut, mutta viitseliäs nuuksiolainen pisti repun selkään ja käveli saaristoon ja sai joskus sen viiden maltan litrahinnalla.

Ollessani kieltolain viimeisinä aikoina Brobackæssa renkipoikana ilmestyi aina tilipäivänä nykyisen muuntajan taakse metsänreunaan lestinheittäjä. Litra maksoi 25 mk kanistereineen. Päiväpalkka oli silloin 10 tunnin työstä myös 25 mk. Lestinheittäjiä ilmaantui aina tanssipaikoille ja etenkin nurkkatanssit olivat märkiä. Monet ikävät asiat kyllä pirtu sai aikaan. mutta mitä tässä pahoja muistelemaan.

Helge Fagerlund
Nuuksio-lehti 1/91