Jos säännöllisesti ruokkii pikkulintuja ja niitä kertyy yhteen paikkaan paljon, ovat petolinnut myös kärkkymässä ja omaansa ottamassa. Kanahaukkauros on syksystä lähtien pyydystänyt pikkulintujamme, kunnes keksimme laittaa risuja ruokintapaikkojen ympärille. Risujen läpi se ei pysty pyydystämään vaan loukkaa itseään.

Kiusantekoa se kai vain oli ja oikein vähän hymyilytti, kun se eräänä päivänä istahti vähän sivuun lintulaudoista ja tuimasti katseli minua ikkunan läpi. Luin sen naamasta soimauksen: ”On siinä pirullinen mies, kun viitsii asetella tuollaisia esteitä rehellisen kanahaukan tielle”.

On se yhden hyvänkin työn tehnyt, kun se on syönyt lähiympäristön varikset, närhet ja harakat. Ne kun ovat niin suuriruokaisia, ettei eläkeläinen niitä pys!y ruokkimaan. Kanahaukkaemo ei kömpelyytensä vuoksi pysty pikkulintuja ottamaan ja on se tähän asti tyytynyt syömään naapurin
kanoja.

Varpushaukka, joka on erinomainen pikkulintujen saalistaja, on pari vuotta sitten hävinnyt meidän kulmilta tykkänään. Ei se tyhjää tilaa jättänyt, sillä lapinharakka jonka kuuluisi muuttaa talveksi pois, on verottanut lintuja aivan tähän asti.

Varpuspöllöjä ei ole näkynyt sen jälkeen, kun niitä kolmisen vuotta sitten lensi kolme kappaletta ikkunaan ja heittivät veivinsä.

Lehtopöllö näyttää olevan ainoa petolintu, joka on säilyttänyt asemansa ja lisääntynytkin. Jo kymmenien vuosien ajan olen tehnyt pöllönpönttöjä ja ripustanut niitä laajalti maastoon. Sen seurauksena pöllöperheet pitävät joka syysyö konserttia aivan ikkunan ulkopuolella. Kovaääninen vikitys ei minun uniani häiritse, vaimoa ne tuppaavat pitää hereillä. Sattuipa syksyllä, että koko pöllöperhe istahti poikani TV-antennin päälle ja unta saadakseen pojan piti hätyyttää niitä vähän kauemmaksi maastoon.

Helmipöllöä tapaa harvoin Nuuksiossa. Otaksun, että se ei oikein tule toimeen lehtopöllön kanssa, koska ne käyttävät samaa ruokapöytää. Joku vuosi sitten tapasin hangella rikkirevityn helmipöllön ja katsellessani ympäristöä näin lehtipöllön istuvan puunoksalla ja nuolevan ”partaansa”. Ajattelin itsekseni, että siinä istuu sukulaisentappaja. Joten kerran taas tuli todistetuksi, ”että suku on pahin”.

Maakotka oli ennen yleinen Nuuksion mailla, olipa komeata katsella kun se puunoksalla istui kuin iso lammas. Oliskohan se pitänyt Espoon kaupungiksi tuloa niin iljettävänä asiana, koska sen jälkeen en ole nähnyt edes ylilentoja. Maakotka on mahtavan komea lintu ja toivoisin näkeväni sen vielä edes lentävän Nuuksion yli. Lentäkööt vaikka selällään, ettei tarvitse tätä kurjuutta katsella.

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 2/90