Espoon vanhan kirkon ohi kulkeva tie oli aikoinaan viheliäinen kinttupolku. Kesäiltana satoja vuosia sitten polulla uurasti mies vaimonsa kanssa työntäen täyttä halkokärryä kohti joenrantaa.

Hautausmaan kohdalla kärry keikahti kumoon, ja halot kolisivat pientareelle. Mies kimpaantui ja alkoi kiroilla ja möykätä sielunsa syvyydestä. Vaimo yritti rauhoitella ukkoaan ja varoitti, ettei tämä saisi käyttää niin karkeata kieltä ”kun ollaan sentään aivan hautuumaan vieressä”. Vainajien rauhaa heidän viimeisellä leposijallaan ei sopinut häiritä. Sekös vain yllytti miestä entistä hurjempaan rienaan: ”Tulkaa vaan tekin, perkeleen laiskurit, sieltä auttelemaan! Siellä te vaan makaatte, kun toiset raataa ittensä kipeeks!”

Mies jatkoi samaan tyyliin solvaten, eikä kulunut kauan kun kirkkomaalta alkoi nousta jos minkä näköistä vainajaa. Kuolleet liikehtivät porttien täydeltä pahasuista miestä kohti. Silloin tuli miehelle hätä, ja hän lähti juoksemaan suin päin pakoon, vainajien rivistöt kannoillaan. Vaimo, joka oli jähmettynyt paikoilleen, voitti pelkonsa ja huusi miehelle: ”Hyppää ristiin, hyppää ristiin!”

Mies noudatti neuvoa ja juoksi tienristeykseen, johon jäi kauhuissaan seisomaan. Kun hautausmaan hiljaiset veikot näkivät ristin, he kääntyivät kannoillaan ja palasivat kirkkomaan uumeniin.

Tapahtuman jälkeen kukaan ei kuullut miehen enää koskaan kiroilevan missään tilanteessa.

Lähteet:

www.hs.fi/ihmiset/art-2000002678057.html
Aaltonen, Sami 2002: Aavetaloja. Kustannus Oy Nemo