Sairaanhoito Espoossa vielä 1700 luvulla oli paljolti oman avun, koettujen parannuskeinojen ja taikauskon varassa. Ainoana kunnon lääkärinä on mainittu rykmentinvälskäri Lorenz Floor, joka auttoi monia haavoja ja luunmurtumia saaneita.
Pappien ja lukkarien oli määrä auttaa seurakuntalaisia erityisesti kulkutautien puhjetessa. Vuonna 1774 ilmestyi lääketieteen professori Haartmanin julkaisema kirja ”Tietoja yleisempien tautien tuntemisesta ja torjumisesta helppojen ja yksinkertaisten kotikeinojen kautta.” Kirjaa jaettiin papistolle ja lukkareille, jotta siitä koituisi hyötyä ”köyhälle rahvaalle”. Myöhemmin lukkarien velvollisuuksiin lisättiin myös rokottaminen.
1700 luvulla silloinen lääkintöhallitus jakoi papistolle lääkkeitä, joita näiden tuli jakaa sairaille kulkutautien puhjetessa. v. 1786 papistoa velvoitettiin myös hankkimaan opiskeluaikanaan lääketieteellistä tietoa. Kirkon kuolleisuustaulukoista on saatu tietoa pahiten riehuneista sairauksista. Taulukoita on Espoossa pidetty vuodesta 1749 lähtien. Tyypillisimmät sairaudet olivat: rintatauti, mahatauti, tulehdus ja kuume.
Kulkutaudeista eniten pelättiin isorokkoa, koleraa ja horkkaa. Lasten yleisimpiä kuolinsyitä olivat tuhkarokko ja hinkuyskä. Ensimmäisenä taulukkoa pidettynä vuonna yleisimmät taudit olivat isorokko ja ”joka toisen päivän horkka”. Horkka saattoi olla nopeasti nouseva kuumetauti tai malaria, jota vielä tuolloin esiintyi Suomen rannikkoseuduilla. Pahoja epidemiavuosia Espoossa olivat vuosina 1761-1762, 1794 sekä 1799 riehunut isorokko sekä vuosina 1847-1848 horkka.
Tehokkain ase taistelussa isorokkoa vastaan oli rokotus. Isorokkorokotus (rokon istutus) rantautui Espooseen jo varhain, vuonna 1797. Espoon kirkon taulukoihin merkittiin rokotetut ensimmäisen kerran vuonna 1804. Tuolloin rokotettuja oli 141 lasta. Rokotuksia suorittivat lukkarit, papit sekä myöhemmin rokottaja, ”vaccinateur”. Rokotteita ei saatu Espooseen kuitenkaan joka vuosi.
1700- ja 1800-luvuilla Espoossa riehui myös muita kulkutautiepidemioita. Vuoden 1775 kesällä kuoli punatautiin 83 espoolaista. Pelätyin kulkutauti 1800-luvulla oli kolera, joka useimmiten levisi maahamme idästä. 1852 koleraan mainitaan kuolleen 87 espoolaista.
Kulkutauteihin myös varauduttiin Espoossa. Esimerkkinä tästä vuodelta 1831. Kolera oli leviämässä idästä useana aaltona kohti Espoota. Kruununvouti kutsui pitäjäläiset koolle keskustelemaan, miten erityisesti merivalvonta suoritettaisiin, jotta estettäisiin taudin leviäminen mereltä käsin. Kauppalaivuri Myrberg valittiin päällysmieheksi ja hänen apureikseen saariston kalastajia ja asukkaita. Hautausmaata laajennettiin ja ”terveyskomitea” jakoi kunnan piireihin. Kunkin piirin esimies oli velvollinen ilmoittamaan jokaisesta sairastapauksesta pastorinkansliaan tai kruununnimismiehelle. Pahimmalta kuitenkin vältyttiin, kenties juuri tuon varautumisen ansiosta.
Lähteenä Espoo 1700-1865 Hagar Nikander, Espoon Kaupungin kustanne v. 1984
Referoi Tarja Rae