Alli-Elina. Se oli nuken nimi. Pahvipää, pehmeä vartalo päällystetty äidin vanhalla sukalla. Kukkamekko, esiliina, ruskealla liimapaperilla kiinnitetty punainen rusetti päässä. Rakas nukke, ainoa nukkeni. Toisilla nuket itkivät, söivät ja kastelivat. Olivat suuria, kissaakin kookkaampia. Alli-Elina oli reilusti alle puolimetrinen typykkä, ruskean kulahtaneet posket ja suppusuu.

Alli-Elina katosi aina ennen joulua. Vaikka kuinka etsi joka paikasta, nukesta ei näkynyt vilahdustakaan. Mutta jouluna sain yhden suuren paketin, pahvilaatikon, ja kun sen avasi, sieltä hymyili upouusi nukke. Alli-Elinan kokoinen, mutta ihan eri näköinen. Kumipää ruskeatukkainen, kerran kumipää jolla oli kellertävät luonnonkiharat maalattuna. Ihana, uusi nukke taas kadonneen tilalle. Joka joulu uusi nukke erilaisin ilmein.

Nyt Alli-Elina viettää onnellisia vanhuuden päiviä kirjahyllyssäni. Äidin vanhoista sukista vartalo. Tekotukka, permanentti, pahvinaama. Vaaleanpunaiset aluspaita ja housut, itse koulussa tehty, ikkunaverhojen lyhennyspalasta ommeltu tyköistuva mekko. Nätti on nukke, rakas hän on yhä. Vasta myöhään kansakoulussa selvisi mystiset katoamiset ennen joulua ja jouluaaton ilo, kun sain ikään kuin uuden nuken. Sota-ajan vanhempien näppärää neuvokkuutta. Yhdellä Alli-Elinalla on niin monta eri elämää.

Marja Hynninen