Nallevaari tallusteli kotiinsa kalareissulta kauniina kesäiltana. Sen maha oli mukavasti täynnä juuri pyydystettyjä haukia. Nyt se ajatteli mennä päiväunille mukavaan pesäänsä. Päästyään kotipesän luo huomasi se naapurin pikkukarhun istuvan pesänsä terassilla.

”Kiva, kun tulit Nallevaari. Odottelin jo sinua. Täällä on ihan tylsää, kertoisitko taas siitä Gumbölen ketusta, siitä, jonka Gräsan kukko ajoi tiehensä!” Nallevaari haukotteli ja löntysteli hitaasti terassilleen. Sitten se istahti pikkukarhun viereen ja päätti kertoa ketusta, mutta vain aivan lyhyesti.

”Siitä on jo kauan aikaa. Se tapahtui silloin, kun Espoon nimismies tapasi asua Gumbölessä. Nimismiehen virkatalon takana metsikössä asusteli kettu, joka ei ollut ihan kaikkein älykkäin kettu. Se nimittäin kävi saalistamassa naapuritilojen kanaloissa. Aina joskus se sai kuin saikin kanan tai kananpojan saaliikseen. Espoon isännät rupesivat jo huolestumaan ja kunnostamaan kanaloitaan, ettei kettu olisi päässyt niihin. Se ei pysäyttänyt tätä kettua. Kettu vaan halusi saada kanapaistia. Se rupesikin tekemään yhä pidempiä saalistusmatkoja.

Sitten kerran se juosta jolkotteli kauas Gumbölestä ja saapui Gräsan kartanon pihalle. Sinne se sitten jäi odottelemaan illan hämärtymistä. Kun talonväki oli mennyt nukkumaan ja talon vahtikoirakin näytti nukkuvan, ryhtyi kettu hiipimään kohti kanalaa. Kanat ja kukko nukkuivat orsilla. Kettu mietti pitkään, miten se pääsisi tuohon kanalaan sisälle. Sitten se huomasi kissanluukun navetan ovessa, pujahti siitä sisään ja pääsi näin navetan kautta kanalaan. Siellä se katseli ihaillen orrella istuvia pulleita kanoja ja pohti, miten saisi sieltä napattua yhden mukaansa. Siinä katsellessaan orrelle se astui vahingossa kanojen vesikippoon ja kaatoi sen. Kukko havahtui kolinaan ja huomasi kanalassa olevan ketun. Se ryhtyi kiekumaan hurjasti ja syöksyi ketun kimppuun. Se tarrasi terävillä kynsillään ketun selkään ja jatkoi kiekumistaan. Kanat kaakattivat orrella ja nyt havahtui jo talon vahtikoirakin ja juoksi haukkuen navettaan.

Kettu säntäili hädissään kiekuva kukko selässään pitkin kanalaa etsien epätoivoisesti tietä ulos. Vihdoin se löysi oven ja pääsi siitä pihalle. Oli se mahtava näky… siellä se juoksi kukko edelleen selässään ja haukkuva koira kintereillä. Lopulta kukko antoi vahtikoiran ajaa ketun kauas metsään. Kukko palasi kanalaan, hypähti orrelle ja antoi kanojen ylistää urotekoaan. Olihan se ajanut ketun tiehensä.

Kettu sen sijaan luikki nolona kohti kotimetsää. Sen selkä oli pahasti naarmuilla ja turkki täynnä höyheniä. Sen koommin ei tuon ketun tehnyt mieli kanapaistia! Se muutti kauas Nuuksioon ja tyytyi pyydystelemään ravinnokseen myyriä.”

”Hurjan noloa ketulle” totesi pikkukarhu. ”Nyt Nallevaari menee päiväunille” sanoi Nallevaari ja kömpi pesänsä mukavaan vuoteeseen. Pian sieltä kuului kovaa kuorsausta. Pikkukarhu sen sijaan istui kauan pohtimassa miten ihmeessä kukko oli rohjennut käydä ketun kimppuun.

© Espoon perinneyhdistys Aurora ry ja Tarja Rae