Haastattelu nauhoitettu 10.11.2010.
Haastattelija Pirkko Kivimäki.

Viherlaakson kansakoulussa

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1934. Varhaislapsuudessani asuimme Helsingin Töölössä. Töölön kaupunginosa ennen sotia oli voittopuolisesti ruotsinkielisen väestön asuma-aluetta. olin pikkupoikana päivähoidossa ruotsinkielisessä päiväkodissa. Minä tunsin olevani lapsena hyvin ruotsalainen.

Meillä oli kesäpaikka Espoon Laaksolahdessa. Isä oli ostanut sen vuonna 1938. Sodan aikana jäimme asumaan Laaksolahteen, aluksi evakkona. Isän rakennettua välirauhan aikana kesäpaikalle isomman talon, jäimme pysyvästi asumaan Laaksolahteen.

Perheeseemme syntyi kaikkiaan kuusi lasta. Minä menin kansakouluun vasta 8-vuotiaana, ensin vähän suomalaistuttuani Laaksolahden asuinympäristössä. Aloitin siis kouluni syksyllä 1942. Koulu oli Viherlaakson vanha saippuatehdas. Rakennus, jonka toisessa päädyssä oli ollut ruotsinkielinen koulu, oli nyt kokonaan Viherlaakson suomenkielisenä kansakouluna. Ruotsinkielinen koulu oli siirretty Juslinin talon vastapäätä olevaan harmaaseen taloon. Saippuatehdas oli tavallaan nyt evakkokouluna, sillä tänne maalle tuli Helsingistä sotaa pakoon porukkaa koko ajan. Rakennuksen toisessa päädyssä oli alakoululuokat, keskiosassa olivat yläkoulun kaksi ensimmäistä luokkaa ja toisessa päädyssä yläkoulun viides ja kuudes luokka. Ensimmäisenä kouluvuotenani alakoulu toimi kahdessa vuorossa, siis aamu- ja iltavuorossa.

Ensimmäinen opettajani alakoulussa oli Hanna Kupiainen. Sitä ennen alakoulun opettajana toiminut Maija Hämeri siirtyi näinä aikoina Viherlaaksosta Petaksessa avatun alakoulun opettajaksi. Yläkoulun kolmannen ja neljännen luokan opettaja oli Kirsti Kauko, ja viidennen ja kuudennen luokan opettaja Antti Kupiainen. Kupiaisen perhe oli muuttanut Sortavalasta sotaa pakoon Laaksolahteen. Hanna Kupiainen aloitti Espoossa Jupperin koulun opettajana, mutta siirtyi sieltä Viherlaaksoon alakoulun opettajaksi. 1940-luvulla koulurakennuksen ylimmässä kerroksessa toisessa päädyssä asui Kirsti Kauko ja toiseen päätyyn oli muuttanut Laaksolahdesta Hanna ja Antti Kupiaisen perhe. Keskiosassa asuivat talonmiehet: Ville ja Sylvi”.

Me oppilaat olimme hyvin perillä koulun ilmapiiritapahtumista. Kirsti Kauko oli johtajaopettaja ja Antti Kupiainen tavallinen opettaja. Heidän välillään oli vähän kipinää. Kupiaisella oli kolme lasta: kaksi poikaa ja tyttö. Opettaja Kupiaisen lapset suorittivat kansakoulun yksityisesti kotonaan. Kupiaisen pojan, Eskon kanssa, minä olen edelleen hyvä kaveri.

Kirsti Kauko oli yksi pitkäaikaisista suomenkielisten kansakoulujen opettajista Espoossa. Hän aloitti opettamisen vuonna 1926 ja jatkoi opettajana vielä koko sotien välisen ajan. (Haastattelijan lisäys: Matti J. Lahti, Espoo Maalaispitäjästä suurkauppalaksi s.268).

Muistan, kun Kirsti Kauko kävi meillä kotona saunomassa. Silloin koulun ankara opettaja oli ”niin hyvä ihminen, niin hyvä ihminen, että”! Näissä tapaamisissa minulle selvisi, että Kirsti Kauko oli Suomen ensimmäinen naispoliisi. Hän oli käynyt poliisiopiston ja toiminut sen jälkeen Ylänteen tyttökodin johtajana. Tyttökotiin sijoitetut nuoret olivat kaidalta polulta hairahtaneita, jo kouluiän ohittaneita tyttöjä. He olivat sen ajan ”huonoja naisia”. Muistan vielä, että Kirsti Kaukolla oli ystävätär Ylänteen ajoilta. Ystävätär vieraili saippuatehtaalla ja Kirsti Kauko vietti lomiaan usein Ylänteellä.

Yläkansakouluvuodet

Minun opettajana kolmannella ja neljännellä luokalla oli Kirsti Kauko. Olin viettänyt varhaisimmat lapsuusvuoteni ruotsinkielisessä ympäristössä, minkä vuoksi minulla oli vielä vaikeuksia äidinkielessä. Suomenkielen oppiminen vaati aikansa. Niinpä minun kevättodistuksessa oli kahdet ehdot, toiset äidinkielessä ja toiset laskennossa. Kesän aikana luin lukukirjan kappaleita ja harjoittelin laskutehtäviä. Syksyllä sain suoritettua molemmat ehdot ja pääsin siirtymään neljännelle luokalle.

Kirsti Kauko jäi mieleeni hyvin tomerana opettajana. Jos et joskus osannut läksyjäsi, hän tuli ja löi karttakepillä sormille, että rutina kävi. Häneltä katkesi monta karttakeppiä, kun hän löi kepillä opettajan pöydän kulmaan ja lujaa.

Ollessani viidennellä ja kuudennella luokalla opettajana oli Antti Kupiainen. Koulussa pidettiin huoli siitä. että koululaiset liikkuivat paljon. Liikuntaharrastuksiin kuului erilaista urheilua. Mäenlaskua oli varsinkin voimistelutunneilla. Kauniaisten puolella oli kallioinen mäki, jossa lasketeltiin. Koululaisilla oli myös oma hiihtolatu, jossa talvisin hiihdettiin kaikki välitunnit. Espoon koulujen välisiin hiihtokilpailuihin valmistauduttiin etukäteen. Jos oli laulutunti tai vastaava, niin opettaja Antti Kupiainen järjesti niin, että parhaat hiihtäjät pääsivät treenaamaan tunnin ajaksi kilpailuja varte. Erikoisen kova kilpailu oli Viherlaakson koulun ja Lahnuksen koulun välillä siitä, kumpi on parempi Espoossa. Joskus voitti Viherlaakso.

Joni Robert ja minä olimme ainoat kansakoulun oppilaat Espoossa, jotka saimme kultaiset merkit Kansakoulujen Keskusliiton vuonna 1948 ohjelmoiman yleisurheilun kaikkien viiden lajin suorituksesta. Kunniamerkki kiinnitettiin juhlallisesti pusakan rintamukseen. Jo seuraavan oppitunnin aikana oli merkki vietyeteisen naulakkoon jätetyn pusakan rintamuksesta. Muistan vieläkin, miltä tuntui, kun sai nauttia vain tunnin ajan kunnianosoituksesta, jonka ansaitsemiseen oli tarvittu paljon aikaa ja voimia.

Suoritin kansakoulun yläluokkien jälkeen vielä jatkokoulun seitsemännen luokan. Olin jo 15-vuotiaana päivät töissä, osan viikon illoista jatkokoulussa ja osan rippikoulussa.

Vielä niistä kouluajoista muistan että, joskus koulumatkalla syntyi pientä nenäpokkaa ruotsalaisen koulun ja Viherlaakson koulun oppilaiden välille. Sitä kytättiin, koska ruotsalaisten koulu päättyi ja kun päästiin tielle yhtä aikaa, tuli pientä käsikähmääkin. Opettajat huomasivat sen ja muuttivat koulun päättymisaikaa siten, että toisen koulun oppilaat pääsivät puoli tuntia aikaisemmin koulusta.

Joulusta ja koulun joulujuhlasta nousi vielä mieleen joitakin tyypillisiä pula-aikaan liittyviä muistoja. Yhtenä syksynä meidät koululaiset kuskattiin Leppävaaran kartanoon, pellolle keräämään puinnin jälkeen vehnäntähkiä paperikasseihin. Ja saatiinhan niitä, kun oli kymmeniä koululaisia keräämässä. Kuusijuhlassa jaettiin sitten meille pussukat, joissa oli pulla ja siirappinekkuja. Pulla oli lahja tähkien keräämisestä.

Myös syksyisistä perunannostoista ja erilaisista keräilyistä on tallella muistoja. Yhtenä syksynä Kirsti Kauko vei meidät kaivamaan perunoita Ylänteelle. Perunat kaivettiin ylös maasta käsin kuokkien. Märässä savisessa pellossa kengät ryvettyivät ja taisi ryvettyä housunlahkeetkin, kun ei ollut kunnon kumisaappaita. Kotona sai sitten nuhteita, ”eikö sitä nyt voi vähän katsoa, mihin astuu?”

Sodan vuoksi puutetta oli yleensä kaikista tarvikkeista. Eräänä syksynä meidän koululaisten oli kerättävä sammalta eläinten kuivikkeiksi, kun ei ollut saatavana olkia. Koulussa oli sota-aikana talkoopäiviä, silloin kerättiin pihkaa, käpyjä, kaikenlaista metalliromua ja paperia. Kun oli tarpeeksi kerännyt jotakin, sai muistoksi merkin rintaansa. merkki oli joko kirves, lapio tai aura. Joka vuosi oli erilainen merkki. Vielä muistui mieleen puunkeräys koulun lämmitystä varten. Puita kerättiinkin mottikaupalla.

Sota-aikaan liittyviä muistoja

Ilmahälytyksistä ja pommituksista puhumisesta ei voi välttyä sota-ajan koulumuistoissa. Muistan Laaksolahden pommitukset vuosina 1942 – 43 sekä heti alkutalvesta 1944 olleen yhtäjaksoisen ankaran pommituksen. Laaksolahden pommituksissa tuhoutui koteja ja haavoittui ja kuoli ihmisiä. Kerran Pitkäjärven jäälle pommien pudottaminen aiheutti voimajohtojen katkeamisen ja sen seurauksena sähköt olivat alueella poikki pitkän aikaa. Vieläkin muistan miten joskus oli kuin kylmä rinki jossakin, kun sitä pelkäsi, että jos omille nurkille tärähtää pommi. Pommitukset olivat yleensä öisin. Kotiani lähin pommisuoja oli Happosen kellarissa. Sinne joutui menemään joskus yölläkin.

Lähimmät ilmahälytyssireenit olivat Jupperin VPK:n lavalla, Kauniaisten VPK:n katolla ja Espoon keskustassa. Jos päivällä oli ilmahälytys, annetun ohjeen mukaan oli pysyteltävä sisällä. Meitä varotettiin, että lentokoneesta saattoi havaita liikkujan, ja aiheuttaa siten alueelle pommitusuhkan.

Laaksolahdessa liikkui desantteja. Niiden tiedettiin liikkuvan muun muassa Grazin metsässä. Kerran Lippajärven rannalla yksi desantti oli pudotessaan jäänyt puuhun roikkumaan. Mies eliminoitiin siitä, ja paikkakuntalaisille jäi valtava määrä sammaleen vihreää silkkiä, josta kylän naiset ompelivat hameita ja puseroita ja mitä kaikkea he tekivätkään. Desanttien takia kaikkiin Laaksolahden, Viherlaakson ja Lippajärven teiden risteyksiin tuli armeijan sotilaita tarkkailemaan desanttien liikkeitä. Me, penskat seurasimme uteliaina, saavatko sotilaat kiinni desantteja. Se oli jännää.

Ollessani neljännellä luokalla koulussa, yhtenä aamuna kotona kahdeksan jälkeen koputettiin oveen. Äiti meni avaamaan. Ovella seisoi mies lappu kädessä, jossa luki, että hän haluaisi piimää. Mies ei puhunut mitään, oli kuin kuuromykkä. Äijä tuli sitten sisälle väkisin. Minä olin toisessa huoneessa nukkumassa. Äiti huusi: ”Iikka, nouse ylös sieltä!” Äijä lähti, ei hän arvannut, kuka se Iikka oli, luuli kai aikuiseksi mieheksi.

Iikan kaveri, Veikko kertoi joutuneensa kerran menemään pommisuojaan. Pommisuoja oli Varubodenin alakerrassa. Oli jännää, kun kansa tuli pommisuojaan ja kertoi, että ohjaaja näkyi koneesta, kone lensi niin alhaalla.”

Poikien muuta harrastustoimintaa

Sotilaspoika- eli ”sytskarit” ja pikkulotta- järjestöjen toiminta alkoi poikien kotiseudulla vuosina 1942 – 43. Artmanin Veikko oli mukana sotilaspojissa, mutta Iikka oli vielä silloin alaikäinen, sillä ikäraja oli 12 vuotta. Veikolla on toiminnasta muistomitali. Veikko oli mukana myös Kauniaisissa poikakerho- ja partiolaistoiminnassa.

Haastattelijan lisäys: Suojeluskunta ja Lotta-Svärd alajärjestöineen lakkautettiin välirauhasopimuksen perusteella 30.10.1944. (Gummeruksen uusi Tietosanakirja, sivu 1771)

Iikka, Veikko ja Kupiaisen Esko olivat perustamassa urheiluseura Viherlaakson Veikkoja eli ViVe vuonna 1946. Ensimmäiset mestaruuskilpailut olivat samana vuonna. Nimen keksi Erik Grönroos. ”Viva, Viva, ViVe”, oli seuran iskulause. Viimeiset juhlat olivat, kun seura täytti 60 vuotta. Läsnä oli enää kaksi seuran perustajajäsentä: Iikka ja Esko.

Muistelmat on nauhoituksesta kirjoittanut Pirkko Kivimäki.