Markku Salminen 2015

Aluerakentamisen perintönä hajanainen kaupunkirakenne

Suomessa alkoi 1950-luvun lopulla maaseutuelinkeinojen rakennemuutos, joka kasvoi erityisen mittavaksi 1960-luvulla ja jatkui sen jälkeenkin. Vuosina 1960–1970 maa- ja metsätaloudesta katosi lähes 300 000 työpaikkaa mm. koneellistumisen ja tuottavuuden parantumisen vaikutuksesta. Perheenjäsenet mukaan lukien tämä muutos koski yli puolta miljoonaa suomalaista. Se synnytti suuren muuttoliikkeen maaseudulta Etelä-Suomen kaupunkeihin ja niiden ympäristökuntiin, myös Ruotsiin muutettiin runsaasti.

1960-luvun alussa Espoon maalaiskunta oli valmistautumaton suuren muuttoliikkeen vastaanottamiseen. Paineiden kasvaessa Espoo hakeutui kauppalaksi vuonna 1963 ja sai sen myötä rakentamisen ohjauksen kannalta tärkeän kaavoitusmonopolin alueelleen. Tosin kaikki kaavat tarvitsivat sisäasiainministeriön hyväksynnän. Nuori kauppala oli hyvin maalaiskuntamainen asujaimistoltaan, hallinnoltaan ja infrastruktuuriltaan. Espoon organisaatio, osaaminen ja taloudelliset resurssit olivat riittämättömät suurien kasvuhaasteiden ratkaisemiseen. Espoon maat olivat pääosin yksityisten tahojen omistuksessa toisin kuin Helsingissä, jossa kaupunki oli omistanut suuren osan maistaan Ruotsin vallan ajoilta asti. Tilannetta vielä hankaloittivat Espoon hallinnon alituiset poliittiset kiistat. Muusta Espoosta poiketen Tapiola ja Otaniemi olivat tosin jo melko pitkälle rakennettuja, mutta Espoon rooli näissä hankkeissa oli ollut melko olematon.

Kasvupaineiden ratkaisemiseksi kehiteltiin sisäasiainministeriön hiljaisen hyväksynnän alla ns. aluerakentamissopimukset. Niissä Espoo ja rakennusliikkeet sekä niiden taustalla olevat pankit sopivat kaavoituksesta ja toteutusperiaatteista niille maa-alueille, jotka rakennusliikkeet olivat hankkineet omistukseensa. Sopimuksen mukaan rakentaja (rakennusliike tms.) vastasi kyseisellä alueella asuntojen rakentamisen lisäksi myös kunnallistekniikan rakentamisesta ja nämä kustannukset siirrettiin asuntojen hintaan. Sopimuksessa sovittiin myös kunnalle siirtyvien tonttien ym. alueiden määrästä. Aluerakentamissopimusten avulla Espoon talouden arveltiin pysyvän vakaana ja veroäyrin kohtuullisena.

Aluerakentamissopimuksien avulla toteutettiin Espoossa 1960 – 1980-luvuilla yli 20 kerrostalovaltaista lähiötä, kuten Karakallio, Matinkylä, Olari, Lounaisrannikko, Suvela, Perkkaa, jne. Espoon sopimuskumppaneina oli useita silloisia rakennusliikkeitä tai rakennuttajia, kuten Haka Oy, Asuntosäätiö, Puolimatka Oy, Arjatsalo Oy, Keskus-Sato, Polar Oy ja Hartela Oy. Espoon eri poliittisten ryhmien kumppaneina oli eri yhtiöitä. Esimerkkinä aluerakentamisesta mainittakoon Espoon Matinkylä, jonka maat rakennusliike Haka hankki omistukseensa vuonna 1965. Espoon ja Hakan välinen aluerakentamissopimus käsitti kerrosalaa 200 000 neliötä, myöhemmin sopimuksen kohteen asemakaava laajennettiin peräti 450 000 kerrosneliöön. Matinkylän rakentamisessa Haka kehitti elementtitekniikkaa, tiukkaa suunnittelun ohjausta ja laajamittaista aluerakentamista. Aluerakentamisessa asuntotuotanto kehittyi teolliseksi toiminnaksi, jonka olennaisena osana oli rakennuselementtien suurtuotantoa. Tehokkaan ja teollisen rakentamisen tuloksena syntyi eri puolille Espoota useiden rakentajien toimesta tiiviitä taajamia, joissa rakennuskanta oli tyyliltään varsin yhdenmukaista, joidenkin mielestä jopa yksitoikkoista.

1950-luvulla ennen aluerakentamisen valtakautta Espoon maalaiskuntaan alettiin rakentaa Tapiolan puutarhakaupunkia, ensimmäisessä vaiheessa Tapiolan vanhinta itäistä osaa. 50-luvun alussa Heikki von Hertzenin johtama Väestöliitto osti alueen maat Hagalundin kartanon omistajalta Arne Grahnilta ja myi ne edelleen samoihin aikoihin perustetulle Asuntosäätiölle, jonka johtajaksi Hertzen nousi. Asuntosäätiö kaavoitti ja rakennutti alueen ilman mitään sopimuksia Espoon kanssa, maalaiskuntaan voitiin rakentaa sisäasiainministeriön hyväksymiä kaavoja noudattaen. Alueen ensimmäinen rakennusryhmä valmistui vuonna 1953 Mäntyviidan varrelle. Asuntosäätiö toimi Tapiolassa rakennuttajana, joka pyysi tarjoukset urakoitsijoilta ja teki niiden kanssa urakkasopimukset. Itäisen alueen jälkeen oli vuorossa Tapiolan läntinen osa 1950-luvun lopulla ja sen jälkeen pohjoinen alue. Puutarhakaupungin eteläpuoliset alueet eivät kuuluneet Asuntosäätiön maihin. Hakalehdon alueen rakensi alue- ja elementtirakentamisen teollisia periaatteita noudattaen rakennusliike Haka. Etelä-Tapiola taas kuului MTK:lle.

Espoosta tuli kaupunki vuonna 1972, mutta se ei tuonut uusia työkaluja kasvun ja rakentamisen hallintaan. Aluerakentamisen myötä Espooseen nousi lukuisia erillisiä lähiösaarekkeita, joiden sijainti määräytyi sen mukaan, mistä rakennusliikkeet ja muut rakentajat olivat onnistuneet hankkimaan sopivia maa-alueita. Tehokas ja teollinen rakentaminen toteutui pelloilla ja metsissä, jotka oli ostettu suurilta kartanoilta ja tiloilta. Kerrostalolähiöiden väliin on syntynyt pientaloalueita ja jäänyt vielä paljon rakentamatontakin maata. Kaupungin rakentuminen ei muistuttanut juurikaan suunnitelmallista metropolialueen kehittämistä vaan enemmänkin sattumanvaraista hajasijoittamista. Tämän tuloksena syntynyt hajanainen kaupunkirakenne toi omat haasteensa kaupungin toiminnalle, palveluiden sijainnille ja ihmisten liikkumiselle. Lähiöiden erillisyyttä lisäsivät vielä kaupunkia halkovat moottoritiet ja rantarata. Kaupungin hallinnon keskittäminen etäälle asutuksen painopisteestä vielä lisäsi hajanaisuuden vaikutelmaa.

Kerrostalolähiöiden kiivas rakennustahti jätti myös toivomisen varaa tason ja laadun osalta. Nyttemmin on tullut esiin monenlaisia ongelmia sekä julkisissa rakennuksissa että asuinkerrostaloissa. Puutteistaan ja virheistään huolimatta aluerakentaminen täytti kuitenkin taustalla olleen tärkeän valtakunnallisen vaatimuksen. Se tuotti nopeasti kohtuuhintaisia asuntoja suurelle väestömäärälle, joka elinkeinorakenteen murroksen takia joutui muuttamaan maaseudulta Etelä-Suomen kaupunkiseuduille. Aluksi ankean oloiset lähiöt ovat sittemmin parantuneet ilmeeltään ja viihtyisyydeltään mm. istutusten ja ympäristön kehittämisen myötä ja tullet varsi kodikkaiksi asuinympäristöiksi. Useaan aluekeskukseen perustuva epätavallinen kaupunkirakenne tulee kuitenkin säilymään Espoossa vielä pitkään muistona rakentamisen ”hulluista” vuosikymmenistä.

Lisää aiheesta mm. kirjassa: Reima T. A. Luoto, Espoo – kasvun näkijät ja tekijät, Espoon kaupunginmuseo 2004