Aapo Kirvesniemi

Espoon perinneseuran vuoden 2026 teema on Espoon paikallishistoria tutuksi. Espoo jakautuu alueisiin eri tarkoitusten mukaan. Hallinnossa käytetään esimerkiksi postinumeroalueita, koulujen oppilaaksiottoalueita, tilastoalueita, asemakaavoja ja luonnonsuojelualueita, joiden rajat poikkeavat toisistaan. Kaupunginosa on keskeinen alueellinen yksikkö niin paikallisen identiteetin, julkisten palvelujen kuin tilastoinninkin kannalta. Vuonna 2026 Espoossa on 52 kaupunginosaa, jotka muodostavat seitsemän suuraluetta. Lippajärven kaupunginosa kuuluu Leppävaaran suuralueeseen ja sijaitsee sen läntisellä reunalla.

Historiaa keskiajalta

Espoo on vanha asuinpaikka. Kivikirkon, nykyisen Espoon tuomiokirkon, valmistuminen ajoitetaan 1480–1490-luvuille. Bembölen kylä on eräs Espoon tärkeimmistä ja suurimmista talokeskittymistä jo samoilta ajoilta. Bembölestä lähtivät tiet nykyistä Lippajärven kaupunginosaa sivuten. Ensimmäinen Viipuriin johtava tie johtaa Lippajärvelle Träskändan kartanon puiston keskeltä kulkien alkuperäisessä asussaan nykyiselle Auroran kappelille asti. Helsingin perustamisen jälkeen toinen tie Bembölestä kulki Lippajärven etelärantaa sivuten kohti Leppävaaraa ja edelleen Helsinkiin.

Vaikka vilkas Bembölen kylä oli lähellä ja tiet kulkivat alueen läpi, Lippajärvelle syntyi asutusta niukasti. Oletettavasti ensimmäisiä taloja Ingaksen ohella oli Kärrans, josta on historiatietoja vuodelta 1540. Talon isäntä Mårten Kärr oli Lippajärven ensimmäinen vaikuttaja. Hän oli lautamies silloisessa pitäjän käräjäoikeudessa. Kärransin talo kuului alun perin Träskändan kylään, joka myöhemmin saavutti suurimman kuuluisuutensa Aurora Karamzinin kaudella.

Keskiajalla Espoon alue muodostui kylistä, joiden rajat olivat muodostuneet yleensä talojen omistajaisäntien sopimuksista. Myöhemmin hallinnon kehittyessä maanmittaus tarkensi niitä, ja 1700-luvulla käyttöön otettu isojako edelleen kiteytti kylärajoja. Kylillä oli yhteisiä alueita, joista yhteiset vesialueet ovat edelleen ns. kalastukuntien rajoja määrittäviä.

Lippajärven nykyinen alue on suurimmalta osaltaan ollut vanhan Myllykylän (Qvarnby) aluetta. Myllykylässä oli aikoinaan tuulimylly ja myöhemmin vesimylly Glimsinjoessa viljan jauhatusta varten, ja näistä kylän nimi on johtunut.

Kartanokauden alkua

Kun Suomenlinnan linnoitusta rakennettiin, monet rakennustoimintaan tai linnoituksen hallintaan osallistuneet upseerit hankkivat maa-alueita ja tiloja Espoosta. Linnoituksen päällikkö Nathanael af Klerkcerin haltuun tuli Träskändan kylä neljine taloineen, joista siis Kärrans oli Lippajärven nykyisen kaupunginosan alueella. Erään maalauksen perusteella Lippajärven alueella on ollut rakennuksia Glimsinjoen penkalla, mutta edes jäännöksiä niistä ei enää ole.

Myllykylän keskus oli nykyisen Ingaksen pappilan kohdalla, jossa oli kolme taloa: Ingas, Pellas ja Petas. Ingas tuli kirkon hallintaan kappalaisen tilaksi vuonna 1691. Maa-alue oli varsin suuri. Peltoalaa tai muuten maatilan käyttöön sopivaa maata oli kuitenkin niukasti. Kappalainen ei mainittavasti hyötynyt kirkollisesta virastaan, vaan elääkseen hänen oli toimittava lähes tavallisen talonpojan tapaan. Niinpä eräskin kappalaisista, Jacob Avenius, rakensi Glimsinjokeen vuonna 1752 sen ajan tekniikan huippua edustavan yläratasvesimyllyn, jolla kyläläiset korvausta vastaan jauhattivat viljansa. Voidaan sanoa, että hänen työnsä vahvisti kylän nimen, joka alun perin oli siis juontunut paikalla olleesta tuulimyllystä.

Lippajärven asutus oli kahden talon varassa tultaessa autonomian aikaan 1800-luvun alussa. Kappalaisen Ingas ja talonpojan Kärrans olivat pieniä talouksia kumpikin. Asukasluvusta tarkan tiedon saaminen edellyttäisi perinpohjaista arkistojen ja kirkonkirjojen analysointia, mutta yleisen arvion mukaan talojen asukasmäärä oli 10–20 henkilöä, palvelusväki mukaan luettuna, eli yhteensä tuskin oli sataa henkeä.

Kaikki muuttui kahdesta syystä. Petas siirtyi Lippajärven rantaan 1800-luvun alkupuolella ja Kärrans kutistui kokonaan Nathanael af Klerckerin jälkeen tulleen Bergenstrålen yhdistäessä sen Träskändaan. Viimeinen kartta, josta Kärransin talorypäs löytyy, on Senaatin kartasto 1870.

Myllykylän kylä, joka siis vastaa Glimsinjoen eteläpuoleiselta osaltaan Lippajärven kaupunginosaa, oli jakautunut vuoden 1934 kartan mukaisesti omistajilleen. Kirkko, Petaksen kartano ja Wilnäsin kartano jakoivat kaikki maitaan: kirkko vuokrasi, muut myivät. Näin syntyivät kesämökit ja huvilat ennen sotia.

Lippajärven molemmat reunat olivat saavutettavissa valtion ylläpitämillä maanteillä, mikä lisäsi alueiden kiinnostavuutta. Suomessa oli ennen talvisotaa vain vähän päällystettyjä teitä. Yksi niistä kulki Turkuun päin ohi Lippajärven. Tie oli päällystetty betonilaatoilla, joiden saumakohdat tuntuivat tasaisena naputuksena linja-auton matkustajien korvissa. Tie tarjosi mukavan tasaisen leikkikentän pallopeleille, sillä autoliikenne oli niin vähäistä. Toki piti jonkun leikkijöistä vuorollaan olla vartiossa mahdollisen auton varalta. Polkupyörällä ajettaessa oli pidettävä varansa, koska betonilaatan reunalta ajautuminen hiekkapenkalle aiheutti helposti kaatumisen.

Espoon kaupunki ei myynyt palstoiksi haltuunsa ostamaansa Träskändan kartanon metsäpuistoa, ja näin jäi hieno luonnonsuojelualue lippajärveläisille. Aivan kuin entisen maatalousvaltaisen elämän näytteeksi Diakonissalaitokselta on jäänyt mansikkamaaksi muuttunut pelto Lippajärven alueelle. Tämäkin alue tosin näyttää niityksi muuttuvan.

Petaksen kartano

Petaksen kartanon uusi paikka 1800-luvun alussa oli mainio alusta maanviljelykselle. Yrittäjiä löytyi. Kaiken kaikkiaan nykypäivään mennessä tilan on asiakirjojen mukaan omistanut 21 henkilöä tai yhteisöä. 1800-luvun alkupuolelta tila on muuttunut säätyläisomistukseen eli porvarilliseen yksityisomistukseen, kun se aikaisemmin oli ollut milloin sotaherrojen, milloin aatelisten hallinnassa. Maatilana se oli kuitenkin ollut melko vähäpätöinen. Suurtilaksi Petaksen nosti professori A. H. Virkkunen. Hän oli Turun yliopiston historian professori. Vielä suuremmaksi tilaa kasvatti metsäkasööri J. H. Kallio. Otteita Suomen Maatilat (1931) -teoksesta, joka kertoo tilasta hänen aikanaan:

• pinta-ala 80 ha, josta puutarhaa ja puustoa 7,5 ha, peltoa 35 ha, viljeltyä laidunta 5,5 ha ja metsämaata 35 ha. Epätasaisista savimultapelloista 8,8 ha riuku- ja tiiliputkisalaojissa. Rakennukset viljelysmaiden päässä, puiston keskellä, Klappträskin järven rannalla. Päärakennuksia kaksi, molemmat puusta, 2-kerroksiset, rakennettu vv. 1817 ja 1927 Engelin piirustusten mukaan (keskuslämpö). Navetta puusta, painovesi ja automaattiset juottolaitteet. 100 sian sikala ja perunasäiliö (8,5 × 23 m) sementistä. Puutarha suuri ja hyvin hoidettu. Siinä 1000 m² kasvihuoneita, joissa viljellään kurkkuja, tomaatteja ja kukkia, omenapuita 1800, marjapensaita 1000, mansikkakasveja 100 000 kpl, ja vattuviljelystä 1 ha. Puutarhaa aiotaan vielä laajentaa arkkit. P. Ohlssonin suunnitelmien mukaan. –
• kotieläimiä: 5 hevosta, 18 lehmää, 1 sonni, 10–30 sikaa, 50 kanaa, ankkoja, hanhia ja kalkkunoita.
• kaunis näköala järvelle, jonka rantaan on tehty saari sekä muutamia kalalammikoita. Sitä paitsi on tilalla ns. Tamminiemi, jossa noin 300 luonnonkylvämää tammea, jotkut hyvinkin vanhoja.

 

Seuraava omistajakaksikko, A. Kivialho ja Olavi Toiskallio, teki jälleen suuren muutoksen. Ennen talvisotaa Toiskallio ryhtyi palstoittamaan tilaa, jolloin omakotipalstan ja sille rakennetun talon tai ainakin kesämökin sai 200 perhettä. Ns. Petaksen pelloille tuli ”pirttiviljelystä”. Ryntäys Helsingistä maaseudun rauhaan näkyi myös Heiniemessä, joka palstoitettiin 11 perheen voimalla myös ennen sotaa. Samoihin aikoihin todella suuri huvila-alue nousi hieman kauemmas naapurikaupunginosaan, Laaksolahteen. Alue on Lippajärven valuma-aluetta, joten jätevedet virtasivat aikoinaan Lippajärveen.

Toiskallio ja Kivialho olivat innokkaita yhteisövaikuttajia. Kartanon vieraskirja on säilynyt, ja siitä voidaan todeta monien aikansa kulttuuri- ja taidehenkilöiden vierailleen heidän kartanossaan. Suhteet ovat olleet läheiset toimintansa alkuvuosia eläneeseen Viherlaakson yhteiskouluun, sillä monet opettajat ovat rehtorinsa ohella vierailleet illanvietoissa.

Wilnäsin kartano

Uuden kartanon nousu nähtiin Wilnäsissä tultaessa 1900-luvulle. Espoossa paljon maatiloja omistanut suurmaanomistaja Emil Hindsberg omisti maa-alueen, jossa harjoitettiin pienimuotoista maanviljelystä. Myös Träskändan omistaja Adolf Törngrenillä on ollut omistusta samalla alueella, josta hän kuitenkin nopeasti luopui.

Vuorineuvos Y. Riisla nosti tilan kukoistukseen muuttaessaan tilalle asumaan vuonna 1938.

Tilalla harjoitettiin tehokasta maanviljelystä ja rakennettiin toimintaan tarvittavia ja hyvin soveltuvia rakennuksia. Tilalla oli erikoisen suuri kanala. Kanoihin oli kokeiltu hormonia, joka lopetti niiden kotkottamisen.

Riislat elivät todellisen ylhäisön merkkejä antavalla tavalla. Isäntä pelasi tennistä omalla kentällään, ja rouva kävi Elannossa kahden hevosen vetämillä mustilla vaunuilla kuskin ohjatessa hevosta omalta pukiltaan.

Riisla myös palstoitti alueitaan omakotitonteiksi ennen talvisotaa. Tila myytiin kokonaisuudessaan 1950-luvulla Tuko Oy:lle.

Wilnäsin kartano siirtyi sitten pankin ja rakennusyhtiön kautta kaupungin omistukseen ja on pääosiltaan kerrostalojen aluetta. Rannat ovat säilyneet erinomaisina liikunta- ja virkistysalueina. Kaupungin hallintaan vuonna 2026 siirtynyt uimaranta oli aikoinaan kartanon venevalkama ja uimaranta. Tilan toiminnasta on jäljellä enää lähes loppuun lahonneet laituritolpat Vilniemen uimarannassa.

Kunnallistekniikka

Kunnallistekniikka tuli alueelle tietysti vähin erin. Kuten jo mainittiin, ikivanhat tiet syleilivät aluetta. Nämä olivat ainoat tiet, joita valtio hoiti jo vuonna 1918. Vuoden 1870 kartassa on tieksi tunnistettava merkintä nykyisen Lippajärventien linjausta noudattaen. Vielä 1940-luvulla linja-autot eivät mielellään käyttäneet tietä sen huonokuntoisuuden takia, vaan esimerkiksi Heiniemeen ajettiin Bembölen kautta kiertäen ja sitten käveltiin lähes kilometri kotiin saavuttaessa.

Puhelinyhteyksiä on ollut jo 1800-luvulla. Sähköä saatiin Petaksen kartanolle otaksuttavasti jo 1920-luvulla, jolloin lähinnä valaistukseen oli sähköä riittävästi myös ennen sotia rakennetuissa pientaloissa. Suuren Rantatien eli Kuninkaantien varteen Heiniemen kohdalle nousi silloisen tilanteen mukaan varsin suuri sähkömuuntajarakennus vuonna 1938. Se purettiin vasta vuonna 2025. Sähkön tarve oli pieni: radio ja valaistus olivat ainoat tehontarpeet vielä kirjoittajan lapsuudessa. Sähkötaulussa oli kolme 6 ampeerin sulaketta 120 neliömetrin talossa.

Sota viivästytti tietysti kaikkea rakentamista ja kehitystä, vaikka paine kasvoi muun muassa siksi, että monia kesämökkejä muutettiin Helsingin pommitusvaaran johdosta talviasuttaviksi.

Sodan loputtua alkoi Lippajärvellä, kuten muuallakin koko Suomessa, valtava jälleenrakennus ja kaiken toiminnan ja talouden nousu. Rintamamiestontteja perustettiin nykyistä K-Markettia vastapäätä. Seurakunnan maille Turuntien varteen nousi omakotitaloja. Kesäasuntoina olleita mökkejä muutettiin talviasuttaviksi ja suuria palstoja lohkottiin pienemmiksi. Porkkalan alueen luovutus Neuvostoliitolle toi lisäasukkaita Lippajärvelle.

Koulut

Väestö kasvoi ja lapsille tarvittiin kouluja. Kauniaisten kauppala oli jo 1948 tehnyt ostosopimuksen Petaksen kartanon alueesta. Espoo saattoi kuitenkin pitää kouluaan kartanon rakennuksessa, kunnes uusi koulu rakennettiin vuonna 1957 Lippajärventien varteen. Nykyrakennukset ovat lyhytikäisiä, koska koulu purettiin 2016 valmistuneen uuden koulun tieltä.

Kaupat

Vaikka alueella ennen sotia oli varsin vähän asukkaita, piti tietysti olla päivittäistavarakauppa, josta saattoi hankkia elintarvikkeita. Varsinaisesti nykyisen Lippajärven alueella ei silloin ollut muuta mahdollisuutta ostoksiin kuin Elannon myymäläauto. Elannon silloinen pääjohtaja, myöhemmin Suomen politiikan johtomiehiin kuulunut Väinö Tanner, joutui syytteeseen kulkukaupan sääntörikkomuksista, mutta voitti juttunsa ja lippajärveläiset saivat leipänsä. Turuntien varressa oli 1930-luvulla avattu Wahlstedin kauppa. Kaupassa oli erillisessä rakennuksessa myös mankeli, jonne heiniemeläisrouvat käsikärryillä veivät lakanansa silitettäviksi.

Lippajärventiellä suunnilleen K-Marketin kohdalle syntyivät 1950-luvulla Ståltin kauppa ja nuorison suosima kioski. Kaupparakennuksessa oli myöhemmin toisen omistajan päivittäistavaraliike ja sen jälkeen vielä urheilutarvikeliike ja pyöräkorjaamo.

Elanto oli laajennusintoinen: Heiniemeen, vanhaan Aurora Karamzinin aikaiseen palvelijattarien asuinrakennukseen, avattiin myymälä vuonna 1946. Myöhemmin talo purettiin ja paikalle nousivat rakennukset, joissa Elanto toimi vuoteen 1990. Rakennuksessa toimii nykyisin ilmeisesti koko alueen ainoana teollisena yrittäjänä kirjapaino.

Elannolla oli pieni päivittäistavarakauppa Lippajärventien alkumetreillä Turuntieltä lähdettäessä. Lyhyen aikaa myymälänä toiminut rakennus on purettu.

Kehityksen myötä pienet myymälät ovat hävinneet ja K-Market hoitaa yksinään kaiken.

Alueelta puuttuu ravintola, baari, kuppila ja kapakka, joilla kaikilla tarkoitetaan vähintään olutoikeudet omaavaa tarjoilua. K-Marketin yhteyteen vuonna 2026 avattu, kesäisin toimiva pizzabaari yrittää tämänkin puutteen korvata.

Seurakunta

Lippajärveläisillä on myös henkisiä ja hengellisiä tarpeita. Niistä huolta pitämään rakennettiin komea sakraalirakennus Auroran kappeli. Rakennus, jossa on myös päiväkoti, valmistui vuonna 2000. Rakennuksella on paljon käyttöä sekä seurakunnan omiin kirkollisiin toimintoihin että vuokrattavana tilana erilaisiin tilaisuuksiin.

Lippajärveläiset ry

Lähes kaikilla Espoon kaupunginosilla on omat kaupunginosayhdistyksensä. Viime vuosikymmeninä aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä on vähentynyt. Lippajärvellä aktiivisuus on noussut. Lippajärveläiset ry on perustettu vuonna 1952. ”Uhka yhdistää” -sanonta piti paikkansa, sillä yhdistys perustettiin oikeusriidan vuoksi. Riidassa lippajärveläisten uimaranta oli vaarassa tulla menetetyksi. Lippajärveläiset voittivat riidan ja kyläyhteisön toiminta on jatkunut vilkkaana siitä lähtien. Yhdistys on julkaissut 50- ja 70-vuotisjuhlajulkaisunsa, joissa on monipuolisesti kerrottu alueen historiasta ja yhdistyksen toiminnoista.

Muistot Aurorasta

Pohjoisin osa, Glimsinjokea myötäillen, oli aikoinaan Aurora Karamzinin maata ja puistoaluetta. Ajalta on säilynyt joitakin muistoja rakennuksina ja muistomerkkeinä. Joen rannassa on ns. Auroran pesutupa. Tämä 1860-luvulla Chiewitshin piirtämä rakennus on ollut parikymmentä vuotta tyhjänä, eikä Espoon kaupunki ole sille käyttöä pystynyt löytämään. Rakennus on kuitenkin suojeltu, mutta rappioitumisen merkit ovat jo näkyvissä.

Vanhempi ja hyvin suojeltu on Dianan temppeliksi kutsuttu rakennus. Se rakennettiin 1820-luvulla.

Keisari Aleksanterin muistoksi vuonna 1863 istutettu tammi voi niin ikään mainiosti Glimsinjoen partaalla luonnonsuojelualueeksi vuonna 1961 julistetussa Träskändan kartanopuistossa.

Tammen lähellä on jyrkkää kalliota serpentiinimäisesti nousevat kivirappuset, joiden päässä on oletettavasti ollut huvimaja.

Eräs olettamus on, että Auroran 18-vuotispäivien kuvailluissa juhlamenoissa mainitulla luolalla olisi tarkoitettu valtavia siirtolohkareita puiston korkeimmalla kohdalla. Voitaisiinko kivilohkareet tulkita kuvainnolliseksi luolaksi, sillä todellista luolaa ei alueelta löydy?

Lippajärvi järvenä

Järvi on pinta-alaltaan suomalaiseksi järveksi pieni, 56 ha. Keskisyvyys on 2,3 m ja syvin paikka noin 5 m. Jos järven vesi muodostaisi kuution, sen sivun pituus olisi noin 100 m.

Järvi on tyyppimerkinnältään eutrofinen eli runsasravinteinen, rehevä järvi. Järven veden fosfori, typpi ja muut ravinteet pystyvät ylläpitämään runsasta kasvi- ja mikroeliöstöä. Järven muodostuminen reheväksi voi olla luontaista, mutta myös ihmistoiminta voi sen aiheuttaa. Liiallinen rehevyys ilmenee haittoina, joista suurinta huomiota saa yleensä sinileväkukintojen ilmestyminen, jolloin uiminen koetaan vähintään epämiellyttäväksi. Myös kalakantaan rehevyys voi aiheuttaa kalastuksen kannalta haitallisina pidettäviä muutoksia.

Lippajärvi on ollut haitallisen rehevä 1950-luvulle tultaessa. Järven valuma-alue on noin 6 neliökilometriä. Tällä alueella, Laaksolahdessa, on erittäin tiheä omakotiasutusalue, joka tuohon aikaan oli vailla viemäriverkostoa. Myös kaikki järven välittömässä läheisyydessä olevat asumukset olivat vailla viemäröintiä. Tilanne oli sama myös valuma-alueeseen kuuluvan Kauniaisten Gallträsk-järven ympärillä. Näiden alueiden likavedet ja hulevedet siis valuivat käsittelemättöminä lopulta Lippajärveen. Vielä varhaisempina aikoina järven rannoilla oli laajoja peltomaita, joiden lannoitteet myös rehevöittivät järveä ja muodostivat pohjasedimenttiin pysyvän ravinnevaraston.

Järven kunto on parantunut ja on nykyluokittelun mukaan tyydyttävä. Tilannetta ovat parantaneet maanviljelyksen täydellinen loppuminen valuma-alueelta ja viemäröinnin tason saattaminen lähes täydelliseksi. Paranemista ovat lisäksi auttaneet järven kunnostustoimet, joihin ovat osallistuneet Espoon kaupunki, Myllykylän kalastuskunta ja Lippajärveläiset ry. Toimenpiteinä ovat olleet veden hapetus, hoitokalastus ja yleinen propaganda hulevesien ravinnepitoisuuksien vähentämisestä. Järven tila lähenee tasoa, jolle se asettunee järven pohjalietteen eli sedimentin kemiallisen koostumuksen vuoksi.