Hilkka Pihlman

Viherlaakson kansakoulu – Viherkallion koulu 1965-1989
Lukivaikeuksiin erikoistunut peruskoulun opettaja, vanhustyöntekijä.
Muistelut syyskuussa 2013.

Muutosten aika

Suomessa suurten ikäluokkien edettyä pois kansakoulusta vähenivät  oppilasmäärät syrjäseuduilla koulujen ylläpitoon liian pieniksi. Kaksiopettajainen koulu luokat 1-3 ja 4-7 (Useaksi vuodeksi 2+2+2+5+2+3+5) Tarkastajat kiersivät kyselemässä tilannetta paikallisilta asukkailta ja päättäjiltä. Tulos silloisessa kotikunnassani Längelmäellä oli viiden koulun toteaminen oppilasmäärältään liian vähäisiksi. Kunnanhallitus ja valtuusto päättivät tarkastajan esityksen mukaan lakkautuksesta. Mihin sijoitetaan oppilaat? Mihin sijoitetaan opettajat?

Oppilaille tuli taksikyydit lähiseudun isoihin kouluihin, meiltä Korvelta Talviaisiin. Olisin saanut viran oppilaitteni mukana ko. koulusta, mutta miehelleni ei olisi ollut virkaa Längelmäellä. Halusimme samalle koululle Tampereen seudulle, mutta haluamaamme paikkaa ei tarkastaja meille antanut. Kohtalomme jäi kouluhallituksen päätettäväksi. Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin tulevan puhelun kouluhallituksesta. Siispä istumaan puhelimen viereen ja odottamaan, mitä tuleman piti. Mieheni hoiti yksin oppilaat.

Viherlaaksoon!

Prr- kouluhallituksesta:” Kelpaako Espoon Viherlaakso?” ”Kelpaa!” Asia selvä. Viralliset asiakirjat tulee aikanaan. Virkaan valituilta vaadittiin musiikin opetuskykyjä ja pystyvyyttä antamaan laulun opetusta ilman soitinta. Olin nuorena ollut entisen Viherlaakson asukkaan kanssa ystävyksinä ja kuullut, minkälainen paikkakunta oli ollut ennen sotia. Luulimme pääsevämme Helsingin huvila-alueelle. Niinhän ei sitten enää ollut.

Längelmäen Korven koulu oli ollut 14v kotimme. Emme olisi halunneet lähteä pois, mutta oli pakko. Katselimme kuinka käenpiika tuhosi harmaasiepon pesän verannaltamme, se oli kuin meidänkin kotimme hävitys. Kasvimaallemme keräsimme tavaroita ja roviona poltimme osan elämäämme. Osan lahjoitimme kyläläisille kuten veneen ja polkupyörän, TV-antennin, puhelimen möimme. Meillä oli hyvät suhteet paikkakuntalaisiin ja saimme heiltä paljon apua. Muuttokuormaammekin tultiin tekemään ja perille asti saattamaan. Perhehengettäremme jopa kutoi läksiäislahjaksi Tammisaaren langasta minulle jakkupuvun. Hyvästi kaksiopettajainen kyläkoulu 31.07.1965. Olimme olleet opettajina myös omille pojillemme. Nyt he lähtivät ensi kertaa vieraan oppilaiksi.

01.08.1965 alkoi työmme Viherlaakson kansakoulussa, jossa oli yli kymmenen opettajaa ja luokka-asteita aina kaksi rinnakkain ynnä laaja jatkokoulu. Silloinen johtajaopettaja Antti Kupiainen oli määrännyt miehelleni Toivo Pihlmanille neljännen luokan ja minulle ykkösluokan. Rinnakkaisluokkanani oli käytävän toisella puolen johtajan vaimon Hanna Kupiaisen 1A luokka. Kupiaisen luokalle oli valikoitunut kaikki hänelle ennestään tuttujen perheiden lapset ja minulle tuli kaikki muut! Luokassani oli kolmisen kymmentä pulpettia, mutta ne eivät riittäneet! Takana penkeillä istui lisää oppilaita. Lähderanta oli juuri asutettu ja sieltä tuli lapsia. En muista, kuinka johtaja sai sijoitettua lapsia muualle kouluihin, mutta paljon niitä jäi luokkaanikin. Joukossa oli jo lukutaitoisia ja fiksuja lapsia, käytin heitä apuopettajina heikommille. Oli siinä ero entiseen kouluun! ( 6—30 )

Muistoja oppilaista

Välituntivalvonnassa ulkona oli joskus oikein hauskaa. Eräs pieni poika halusi syödä syystakkini pyöreän napin, koska hän luuli sitä karamelliksi. Hyppynarun päässä olisi pitänyt olla aina ja käsivarressa roikkui yks sun toinen. Kerran kotiin lähtiessäni pieni poika kysyi: ”Mihin sää meet?” ”Kotiin.” ”Eks sää asukkaan täällä?” Sinuttelu oli uusi ilmiö, maaseudulla opettaja oli ope ja teititeltiin, mutta Viherlaaksossa Hilkka tai naispihlmanni.

Tervehtiminen matkoilla ja pihalla kuului hyviin tapoihin. Hyvää huomenta! Kiitos ja kumartaminen opeteltiin sekä tytöille kaunis niiaus. Myös lasten vanhemmat tervehtivät vieläkin vuosikymmenten jälkeen.

Järkyttävin kokemukseni lasten kanssa oli hiihtotunti. Silloin oli tarpeeksi lunta, että pääsi heti koululta ladulle. Viherkalliota ei ollut vielä rakennettu, joten opettaja Viljo Hokkanen oli voinut tehdä hyvän ladun metsikköön. Muutaman sadan metrin päässä loimahti valtava tulimeri! Lapset säikähtivät, samoin minä. Sekasortoisina, peloissamme palasimme koululle. Siellä sitten kuulimme, että rakennusliike oli aloittanut Viherkallion raivaustyöt ja meidän hiihtolatumme on siirrettävä muualle.

Tein paljon kotikäyntejä seminaarissa saamani opetuksen mukaan. Vanhempia oli retkillä mukana avustamassa, kanssakäyminen oli vilkasta. Vanhempain tapaamisvartit oli vuosittain. Kokouksissa pohdittiin yhteisiä asioita. Ongelmayksilön vanhemmat väistivät ne tilaisuudet.

Sopeutuminen uuteen paikkaan

Meidät siirrettiin kouluhallituksen päätöksellä Espoon Viherlaakson kansakouluun jatkamaan Längelmäen Korven kansakoulun opettajan työtä. Se siirto ei paikallisten mielestä ollut ihan mutkaton. Olihan siihen aikaan kansakoulun johtokunnalla alueen opettajan valitsemisoikeus. Nyt määrättiin näin. Samaa virkaa hakeneet lähiseutulaiset tulivat kyselemään viransaannin kykyjä ja paremmuutta ennen heitä. Vanhemmat opettajat irvailivat ”otatteko te sitten meidän asemamme?”

Espooseen on siirretty monia opettajia maaseuduilta koulun sulkemisen jälkeen. Uusi elämä kaupunkioloissa ei ole onnistunut kaikilta. Johtavasta asemasta maalaiskylästä joutua suuren kymmeniä opettajia sisältävän koulun syrjästä katsotuksi on ollut masentavaa. Alkoholi tuli riesaksi monelle.

Olihan meillä uusilla opettajilla omia vaatimuksia. Esim. käsipyyhkeitä ei vaihdettu viikkokausiin. Vihdoin painelin likaisen pyyhkeen lavuaariin, jotta se pestäisiin. Siivoojilla oli omat ohjeensa töihin, mutta sain terveyssisaren puolelleni ja tavat muuttui.

Toin opettajahuoneeseen suodatin kahvinkeittimen, mutta sekään ei saanut heti kaikkien suosiota. Ennen opet asuivat samassa talossa, joten välitunnilla voi piipahtaa kokona kahvilla, mutta me asuimme parin kilometrin päässä. Opettajahuoneessa tupakoitiin ja se haju oli vastenmielistä, päätä alkoi särkeä ja eteisessä päällysvaatteet haista.

Kuorolaulu henkireikänä

Viherlaakson koululla piti Kanta-Espoon kirkkokuoro viikoittaiset harjoituksensa. Koulun johtajakin kuului laulajiin, joihin mekin mieheni kanssa heti liityimme. Hyvä kuoro johtajanaan kanttori Seppo Murto. Viherlaaksontien toisella puolen Yhteiskoululla harjoitteli ja esiintyi musiikinopettaja Inkeri Simolan johdolla sekakuoro, jolla oli hyvin monipuolinen ja kaunis ohjelma. Osallistumisemme tuonne ei ollut mieleen johtajalle. Saimme huomautuksen kuulumisesta ”kermakuoroon.”

Sain heti ensimmäisessä koulumme joulujuhlassa tehtäväkseni esiintyä kuoron kanssa. Sain ilokseni koko työssäolo aikani johtaa kuoroa. Välillä se oli pieni luokkakuoro, mutta viimeiset työvuoteni kuoroni VIHERPEIPOT oli jopa 70 oppilasta eriluokkatasoilta. Säestäjinä toimi mieheni Toivo Pihlman ja hänen kuolemansa (1986) jälkeen Terttu Nurmi. Kuoro oli henkireikä elämään. Esiinnyimme koulun omissa juhlissa ja myös Espoon kirkossa. Ohjelmamme sisälsi kauniita kuhunkin ajanjaksoon sopivia sekä hengellisiä lauluja että ajattomia lastenlauluja.

Erityisopetusta ja leirikouluja

Toimin pääasiassa ensimmäisen ja toisen luokan opettajana, mutta erikoistuttuani Lu-Ki- vaikeuksien opettajaksi harjoitin myös vaikeuksissa olevia lapsia.

Erään kerran koulun alettua sain taas uuden eka-luokan. Ihmettelin: erästä tyttö, ei näyttänyt ymmärtävän puhettani. Kerroin siitä rehtori Juhani Keskiselle. En ole muistanut sanoa sinulle, että tyttö on unkarilainen eikä osaa suomea. Siitä sitten ylimääräiset tunnit suomen opetusta tytön äidinkin avustuksella. Vuosien päästä tavatessani tytön Unkarissa, kuulin hänen juuri suorittaneen suomen appron yliopistossa.

Olimme mieheni kanssa ensimmäiset, jotka valmistelimme vuoden leirikoulua ja veimme luokan lasten vanhempien kanssa viikoksi keväällä 1984 Ilomantsin Möhköön ja seuraavana vuonna Ahvenanmaalle.  Yhteistyö oli hyvää ja antoisaa, mutta raskasta sekä lasten vanhemmille että meille opettajille. Keväällä koululaisten päästessä muualle opintojaan jatkamaan, joku vanhempi totesi, ettei enää jaksaisi uutta kertaa tällaista urakkaa. Onneksi nyt ei oppilaitten enää tarvitsekaan sillä tavalla hankkia leirikuluja varten rahoja. Koulutoimikunta oli verraton tuki opettajalle vaikeiden oppilaiden hoitamisessa.

Kutsuttiinpa koko luokka muutaman kerran jonkun kesämökille ja kotiin virkistyskäynnille.

Peruskoulusta eläkkeelle

Viherlaakson kansakoulu muuttui Viherkallion kouluksi peruskoulun alkaessa ja kaikki opettajat virallistettiin peruskoulun opettajiksi.

Viherkallion koulun kevätjuhla 1988 Koulun juhla 1982

Viherkallion opettajat ovat olleet hyvin kekseliästä ja taiteellista joukkoa. Tunsimme katkojen, juhlien, tuovan virkistyksen työn lomaan. Kivenpäivän kieppi oli syksyn juhla, itsenäisyyspäivä, joulujuhla (1,3,5 ja 2,4,6), Kalevalanpäivä ja koko koulun kevätjuhla pihassa. Talonmies nosti Suomen lipun. Ohjelmat tasattiin kaikille luokille ja opettajille.

Sitten alkoi täysien täyttäminen. Opettaja porukka saapui keskellä yötä juhlijan ikkunan alle laulamaan itse sanoitettua laulua sankarille. Koko henkilökunta osallistui juhlasalissa pidettyyn hauskaan tilaisuuteen. Eräskin salaatti oli niin hyvää, että vieläkin tekee mieli. Eräässä juhlassa näyttelimme ”Meksikon pikajunassa” toisessa ”Anttilan keväthuumaus” ym. Joukkomme vanheni ja alkoi eläkkeelle siirtymiset. Niistä juhlista tehtiin hauskoja ja lähtijää kunnioittavia. Koulun johtokunta ja koulun ylin kunnallinen johtokin (opetuspäällikkö) oli aina mukana.

Lähtiessäni eläkkeelle 1989 luokkani oppilaat kantoivat (n.1 km) sähköharmoonini koulusta kotiini. Voi sitä riemua! Harmooni oli palvellut noin 24 vuotta Viherlaakson lapsia luokassani ja noin 7 vuotta Auroran vanhainkodin vanhuksia. ( On vieläkin hyväkuntoinen ja käyttövalmis!)

Nyt olen onnellinen vanhus ja tyytyväinen rikkaista elämänkokemuksistani. Kiitokset Luojalleni ja lähimmäisilleni, perheelleni.