Koulut: Äänekosken kansakoulu, Äänekosken Yhteiskoulu (keskikoulu), Porvoon naisopisto ja tyttölukio (sisäoppilaitos), Tampereen Lastentarhaopettajaseminaari 1967 – 1969.

Syntymäkotini

Synnyin tammikuun lopulla 1946. Minulla oli 6,5 vuotta vanhempi veli, jonka kanssa otimme yhteen niin, että äiti huuteli tuskissaan: ”Nyt ne taas tappaa toisensa!” No kyllä minä kovassa kotikoulussa olinkin. Äiti oli kielten maisteri (ruotsi ja saksa) ja myöhemmin ns. vanhempi lehtori. Hän oli muutenkin osallistuva: opetti iltaisin kristillispohjaisessa työväenopistossa kieliä, ja osallistui naisvoimisteluun sekä oli aktiivinen liike- ja virkanaisissa. Isäni oli osastopäällikkö tehtaan konttorilla. Hän oli jäänyt sodassa venäläisten sotavangiksi. Hän pääsi vankileiriltä toisessa lähetyksessä.

Synnyin ns. vanhoille vanhemmille. Äitini myötä tutuiksi olivat tulleet kouluympäristö ja kristilliset arvot (suvussa pappeja ja opettajia).

Kansakouluun

Kotini ympäristössä oli vähän lapsiseuraa. Niinpä äitini sai minut vähäksi aikaa 5-vuotiaana kuunteluoppilaaksi ensimmäiselle luokalle. Voi hyvänen aika, lapsi mikä lapsi. Uusi yritys seuraavana vuonna, 6-vuotiaana(!), kun perhetuttujenkin lapset menivät silloin kouluun. No, hankaluuksia seurasi: iso luokka (30-40 lasta), matematiikka tuotti vaikeuksia, samaten lukemaan oppiminen. Jäin paljon jälkeen, kun sairastin kaikki puuttuvat lastentaudit sinä vuonna. Opettaja ehdottikin ensimmäisen luokan uudelleen käymistä, mutta sehän ei äidille sopinut.

Muuten pärjäsin hyvin. Oli kavereita, käytiin reippaasti terveydenhoitajan tarkastettavana ja saatiin tarvittavat piikit mm. Calmette-rokotus. Joskus tuli vuoro keittolaan perunoita kuorimaan ns. perunateatteriin. Eväät tuotiin kotoa: leipää ja maitopullo, myös oma ruokaliina piti olla. Kouluruoka oli yksinkertaista, useimmiten keittoja, mutta ei siihen aikaan valitettu. Välitunnilla leikittiin erilaisia juoksuleikkejä, esim. isää, mikä oli kiinniottoleikki. Vaatteet tuppasivat hukkua, ja siksi piti kärsiä mm. langalla yhdistettyjä lapasia, mitkä roikkuivat hihansuista. Opettaja oli niin totinen ja vaativa, että välillä ihan pelotti.

Kolmannella luokalla vasta alkoi opiskelu kirkastua. Pian kuitenkin alkoi preppaus yhteiskouluun pyrkimistä varten. Lukeminen ja ainekirjoitus sujuivat, mutta se matematiikka ja sen sanalliset tehtävät olivat kompastuskiveni. Nyt näin jälkeen päin ymmärrän, miten pelko esti oppimisen. Neljänneltä luokalta aloitettiin pyrkiminen yhteiskouluun (oppikouluun). Moni oppilas pyrki vasta viidenneltä luokalta, mikä oli kypsymisen kannalta järkevää. Minä en saanut tehdä niin. Miesopettaja oli mukava, hän ymmärsi tilanteeni, mutta äitini ei. Niin sitten pisteitä hipoen vasta toisella pyrkimiskerralla onnisti.

Muuten minulle jäi kansakoulusta ihan mukavat muistot. Opettajilla oli kyllä omat maineensa luonteenlaatunsa mukaan (äkäinen, tiukka, lempeä jne.). Joulu- ja kevät-juhlat kuuluivat ohjelmaan. Siihen aikaan juhlissa oli vähän vanhempia, koska he olivat töissä, kun juhlat olivat päiväsaikaan.

Kansakoulun salia käytettiin juhlatilana: mm. mies- ja naiskuorokonsertteihin, lausunta- ja näytelmäesityksiin. Isäni esiintyi mieskuoron tenorina sooloissa ja sitä me äidin kanssa jännitettiin penkissä.

Ekaluokkalaisina saimme ystävättäreni kanssa osallistua Ruotsin kummikunnan Örnsköldsvikin Lucia-vierailuun, pikku-Luciatyttöinä juhlakulkueessa läpi kauppalan kansakoululle saakka. Voimistelu oli minun lajini. Sain esiintyä voimisteluohjelmissa. Ulkolajeista luistelu oli mieluisinta. Sitä me harrastimme enimmäkseen vapaa-ajalla.

Koulumatkat kuljin usein poikien kanssa, jotka kulkivat linja-autolla Rotkolaan. Mieleeni on jäänyt se, kun me keskustelimme maanantai-illan kuunnelmista. Myös jännityskuunnelmat, kuten Baskervillen koira, kiinnostivat meitä. Pimeinä aamuina hain naapurin tyttöä kouluun ja samaten iltaisin saatoin hänet pimeiden pihojen kotiovelle. Kyllä sitä ihmeteltiin, mutta kun minulla oli ne suojelusenkelit, niin en osannut pelätä. Siihen aikaan oli lauantaisin koulua, ja kesäisin oli kolmen kuukauden kesäloma.

Kansakoulumme oli hieno 3-4-kerroksinen kivirakennus. Koululla oli iso piha, missä sai temmeltää. Pihalla oli ”ulkohuussi”, missä oli pitkä rivi reikiä, tyttöjen ja poikien puoli erikseen. Näissä tiloissa oli myös piinallista kiusaamista.

Yleisarviointina elämä tuntui turvalliselta. Tähän uuteen kansakouluun (valm.1931) oli varta vasten rakennettu tilat mm. lääkäriä ja terveystarkastuksia varten. Monia nämä tarkastukset pelottivat ja tirskuvissa jonoissa odottaminen vain alushoususillaan ei tuntunut mukavalta. Tarkastukset olivat kuitenkin monen kohdalla tarpeellisia ja terveyttä edistäviä.

Oppilaiden arvioinnissa kiinnitettiin paljon huomiota käytökseen ja huolellisuuteen. Todistuksessa oli kummastakin oma numero. Niiaaminen ja kumartaminen kuuluivat itsestään selvyytenä asiaan. Myös opettajalle puhuminen oli kunnioittavaa. Siihen aikaan sai helposti jälki-istuntoa tai muistutuksen. Opettaja oli suuri auktoriteetti.

Minun mieleeni on jäänyt muutamia asioita perheestäni ja kotipaikkakunnastani. Tietysti kaikkia koski sodan jälkeinen niukkuus. Muistan elintarvikkeiden säännöstelykortit kaupassa käydessä. Kotipaikkakuntani (Äänekoski) oli vahvasti tehdaspaikkakunta. Niinpä politiikka kuului jokapäiväiseen kanssakäymiseen. Jopa luistinradalla sain kuulla lasten suusta: ”herrojen pentu, opettajan kakara”. Äitini oli siellä ”paremmassa” koulussa eli yhteiskoulussa opettajana ja isäni tehtaan (ensin Wärtsilä, sitten Metsäliitto) palkkaosaston osastopäällikkönä. Kun sitten pääsin yhteiskouluun, niin asemani oppilaiden ja muutaman opettajankin silmissä oli hankala. Kuitenkin yleisesti ottaen oppilastoverit olivat mukavia ja hauskaakin oli. Olin aika sosiaalinen jo silloin.

Äänekosken yhteiskoulussa

Yhteiskouluaika oli vilkasta ja toiminnallista. Iän myötä rohkeutenikin lisääntyi. Opettajat olivat enimmäkseen vaativia ja hyvin persoonallisia. Minun ruotsinkielen kotitehtäväni kiersivät ympäri luokkaa, joten suurimmalla osalla oppilaista ruotsinkielen tehtävät olivat oikein! Äitini, joka oli vaativa, sai oppilaat oppimaan. Näin ollen hänellä oli vain muutama ehtolainen kesällä ehtoja lukemassa. Ehdot suoritettiin kesä- ja elokuussa. Äidilläni kokoontui myös joskus iltaisin kotona laiskanläksyläisistä ns. ”ahkerien kerho” klo 18.00. Tämä kyllä opetti huolehtimaan kotiläksyistä!

Kun aloitin yhteiskoulun, niin ruokalaa ei ollut. Me, jotka asuimme kohtuullisen lähellä, hilpaisimme pyörällä kotiin ruokatunnilla. Aikaa oli vain tunti.

Terveystarkastuksia oli ja niinpä mieleeni ovat jääneet useat röntgen-kuvaukset eli läpivalaisut. Luokassa kävi köhinä ja ryystäminen, mikä kuului varsinkin kokeiden aikana. Koulusta ei oltu turhaan poissa. Aamuhartaudet olivat joka-aamuisia juhla- voimistelusalissa. Ja voi sitä raukkaa, joka myöhästyi. Joskus kuului moksahdus, kun joku pyörtyi. No, ilma oli vahvaa myös siksi, kun koulu sijaitsi aivan tehtaan vieressä (sulfiitti-, sulfaatti- ja rikkitehdas). Ihmeellisintä, että siellä se koulu jököttää edelleen. Muistan kuinka talvipakkasella rikin haju oli niin pistävää, että henkeen otti. Täytyi suojata hengitystä lapasella. Myöhemmin 1970 – 80-luvuilla tuli lähelle vielä hiivatehdas. No se täytyi lopettaa, kun Äänekosken allergiset täyttivät Jyväskylän parantolan, Kinkomaan.

Opettajakunta oli aika pysyvää. Uskonnon lehtorit olivat lujilla, jos he olivat hiljaisia, vailla auktoriteettia. Luokat olivat isoja, eli 30 – 40 oppilaan luokkia. Yhteiskoulussakin oli normaalit kevät- ja joulujuhlat ja kuoro. Koululla kävi myös vierailevia esiintyjiä: laulajia, monologien esittäjiä ja runon lausujia. Myös elokuvia näytettiin. Mieleeni on jäänyt Yrjö Jyrinkoski, joka lausui vaikuttavasti runoja. Ne olivat elämys. Iltaisin harvakseltaan oli piirileikki-iltoja ja myöhemmin teinihippoja. Molemmat iltamat päättyivät valvovan (usein suomen-kielen lehtori) opettajan aloittamaan kotiseutulauluun ”Männikkömetsät ja rantojen raidat kukkivat kummut ja mansikkamaat….”. Liikunta kiinnosti minua edelleenkin. Luistelin paljon ja sisävoimistelussa olin hyvä, olinhan ollut aktiivi jo kolmevuotiaasta asti.

Kuitenkin asemani oli se mikä oli ja minä olin saanut tarpeekseni. Halusin lopettaa keskikouluun. En jaksanut kuunnella irvailuja, ja olihan äiti-opettajani minun äitini. En koskaan kertonut äidilleni, mitä olin saanut kestää. Ihmeekseni autoritäärinen äitini taipui. Perhetuttavaltamme hän oli kuulut Porvoossa sijaitsevasta sisäoppilaitoksesta. Harkinnan jälkeen ja koska vanhempani kykenivät maksamaan kuukausimaksut, asia oli päätetty: jatkaisin koulua Porvoossa.

Porvoon naisopisto ja tyttölukio

Porvoon naisopisto ja tyttölukio oli Edith Bergholmin perustama käytännön tietoja ja taitoja antava sisäoppilaitos ja se oli tarkoitettu tytöille, jotka olivat jo käyneet keskikoulun. Sen jälkeen oli helpompi pyrkiä ammatillisiin oppilaitoksiin esim. lastenhoitajaksi, sairaanhoitajaksi tai terveydenhoitajaksi, kirjanpitäjäksi jne. ja se tarjosi myös mahdollisuuden pyrkiä jatkamaan opiskelua yliopistossa. – Tärkeintä minun kannaltani oli se, että nyt olin ´tavallinen´ tyttö tyttöjen joukossa ilman erityisasemaa. Koulussa oli siis kaksi linjaa: naisopisto kaksi vuotta, tyttölukio kolme vuotta. Oli myös muutamia yhteisiä tunteja, kuten esim. käsityö, liikunta ja kotitalous. – Opettajat olivat sisäoppilaitoksen koulumuodosta johtuen myös kasvattajia, vanhempien sijaisia.

Opettajakunta

Viisi vakinaista opettajaa asui koululla: rehtori, matematiikan-fysiikan-kemianmaisteri, englanninkielen lehtori ja saksalainen neiti puhekielen opettaja. Lisäksi muuta henkilökuntaa oli mm. keittiön pääemäntä. Heillä kaikilla oli iltavalvontavuoroja, mikä tarkoitti seuraavaa: he ottivat oppilaat (kutsuttiin myös ”nunniksi”) vastaan arkisin viimeistään klo 20.30 ulkoa ja lauantaisin, jos oli anonut ja saanut iltalomaa, niin klo 22.30. Illalla valvoja otti tytöt vastaan listan kanssa. Valvoja kävi myös usein huoneissa toivottamassa hyvät yöt. Ja voi, kuinka yöelämä jatkui varsinkin viikonloppuisin!

Oppilaselämää

Tyttöjen velvollisuuksiin kuului oma vaatehuolto, pikkupyykit ja omat käyttökulut(käteisraha). Se opetti harkintaa. Koska matkat olivat kotiin pitkät, niin siellä käytiin vain pitemmillä lomilla. Tytöt olivat eri puolilta Suomea, jotkut aika pohjoisestakin. Koska olimme eri puolilta maatamme, ja eri taustoilta, niin vuorovaikutus oli rikasta. Koulun alakerrassa oli iso ruokasali, missä joka aterialla kukin tyttö vuorollaan oli tarjoilemassa omalle pöytäkunnalle, johon kuului 10 oppilasta. Opettajien pöydälle tarjoileminen oli vaativinta. Tästä käytännön taidosta on ollut hyötyä myöhemmin elämässä kuin myös kaikesta omasta suunnittelusta velvollisuuksien suhteen. Tämä itsenäistyminen toi vähän kitkaa äitini ja minun välille, mutta aikanaan siitäkin selvittiin. Huomasin myöhemmin sen, miten minun oli helpompi siirtyä opiskelemaan ja elämään itsenäisesti kuin ystävättärieni.

”Nunnalassa ollessani minulla oli kunnia edustaa Suomea Ruotsissa Pohjola-Norden -seuran nimissä Äänekosken kummikuntakaupungissa Örnsköldsvikissä. Siellä oli myös muiden pohjoismaiden edustajat eli Islanti, Tanska, Norja, Suomi ja Ruotsi. Se oli upea kokemus 16-vuotiaalle tytölle. Kummitätini oli matkalla suojelijanani. Kaikkine autoajeluineen, minkä aikana ruotsissa asuvat tulivat kyselemään Suomen kuulumisia, kaupungin vastaanottoineen ja päätösjuhlineen olivat iso elämys, kuin satua. Kun saavuin koululle takaisin, niin Porvoon paikallinen lehti tuli haastattelemaan minua.

Ylioppilaaksi

Naisopisto- ja tyttölukioaikani (ylioppilaaksi 1965) oli minulle merkittävä ajanjakso elämässäni. Se antoi tarpeellisia käytännön taitoja, henkistä kasvua, itsenäistymistä, vastuunkantamista, erilaisuuden kohtaamista, suunnittelun ja organisoinnin harjoittelua. Nykyään on olemassa Naisopiston Ystävät ry -yhdistys, joka vaalii menneiden vuosien muistoja. Yhdistys järjestää asiaan kuuluvat sääntömääräiset kokoukset, joihin kutsutaan entisiä oppilaita. Myös retkiä järjestetään ja kymmenvuotisjuhlia. Yhdistyksemme täytti tänä syksynä 60 vuotta ja viime syksynä juhlimme 100-vuotiasta koulua. Nykyisin koulurakennus toimii ammattioppilaitoksena. Eli koulu on vanhempi kuin Suomen itsenäisyys.

Ammattiin valmistuminen

Seurasi pari välivuotta, jona aikana suoritin käytännön harjoitteluja silloisissa lastentarhoissa. Sain nähdä erilaisia tapoja tehdä sitä työtä. Suoritin Jyväskylän yliopistossa erillisenä opintoina kasvatusopin abbrobaturin. Pyrin ja pääsin opiskelemaan Tampereen Lastentarhanopettajaseminaariin (1967-1969). Opiskeluelämä oli hauskaa ja työntäyteistä. Nuorena opettajana olin innokas ja kiinnostunut työstäni. Teoriat kasvatustyöstä olivat kovin ehdottomia, mutta kyllä työelämä hioi nuorta opettajaa. Ja kypsyyttä tuli vasta, kun teoriat olivat kokeiltu omien lasten kasvatuksessa.

Kävin mielelläni koulutuskeskuksessa aina kun vain pääsi. Vielä kypsässä iässä (50v) kävin Helsingin yliopiston esi- ja alkuopetuksen täydennyskoulutuksen (15opintovk) työn ohessa. Se oli mielenkiintoista kuin uudelleen koulutus.

Pidin kovasti työstäni ja koin lapset mielenkiintoisina haasteina ja rakkauden kohteina. Kyllä koulu- ja kasvatustaustani antoi minulle paljon tukea ja uskallusta tarttua vaikeisiinkin asioihin. Lapsi-vanhempisuhde on aina herkkä ja vanhemmille lapset ovat aina herkkiä. Mutta kun tutustutaan ja voitetaan ennakkoluulot ja vanhemmat oppivat luottamaan uusiin aikuisiin ja hyväksymään rajat, rajallisuuden ja hyvätahtoisen lujuuden ja määrätietoisuuden, niin yhteistyö sujuu lapsen parhaaksi. Niinpä esiopetusvuoden keväällä vanhemmat saivat iloita lapsensa kasvusta ja kehityksestä reippaaksi koululaiseksi, eli loppu hyvin kaikki hyvin ja minulle opettajana tämä kehitys oli hyvin iloisesti palkitsevaa.

Lopuksi voin todeta ja olla iloinen, etten jäänyt osaamattomuuteni vangiksi. En ollut älykkö, en moniosaaja koulussa, enkä edes opiskelussa, mutta ajan myötä kehitystä ja uskallusta on tuullut. Palautteet työstä ja ympäristöstä ovat olleet merkittäviä. Kaiken takana on ollut myös luottamus itseä suurempaan Jumalaan ja hänen suojelusenkeleihinsä. Yleisesti ottaen tänä päivänä lapset ja heidän perheensä ovat kovilla. Tämän ajan vaatimustaso, kilpailu, meteli ja jatkuva meneminen ja muutos koettelevat perusrakenteita. Nyt olisi pysähtymisen aika, priorisoinnin aika. Nyt olisi turvan ja suojelusenkeleiden aika.

Naisopiston ja Tyttölukion salin seinälle on maalattu lauseet: Rakkautta anna, anna aina vaan. Päivänpaiste saapi syömmet aukeamaan. Ja juhlien päätteeksi siellä laulettiin seisaallaan laulua Maa on niin kaunis, mikä on jäänyt meidän kaikkien ”nunnien” sydämiin.

 

Tässä minun koulumuistoni

Inga-Maija Kilpi os. Vesama, synt. Äänekoskella, asunut eri paikkakunnilla. Espoossa vuodesta 1982,jolloin mieheni työ toi meidät tänne. Olen ollut eläkkeellä 1.12.2009 lähtien.