Kansakouluaika Espoossa, Järvenpäässä ja Helsingissä

Syksyn 1950 ja kevään 1951 olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla Niittykummun kansakoulussa. Koulusta ei varsinaisesti muita muistoja ole jäänyt paitsi, että se oli lapsen silmissä iso rakennus, keltaiseksi maalattu tai rapattu. Opettajana oli nuori nainen. Koulu näyttää olevan vieläkin paikallaan. Koulumatka oli pitkä kävelymatka, noin kaksi ja puoli tai peräti kolme kilometriä. Siitä on jäänyt mieleeni Gräsanjoki, jonka yli kulki silta sekä mäenpäällä sijaitseva Olarin kirkko, jonka ohi koulutieni aina kulki. Erään kerran koulusta palatessani ohitseni oli ajamassa kauppapuutarhuri Niskanen suurella sivuvaunullisella moottoripyörällään. Hän pysähtyi ja tarjosi kyytiä. Koska hänen puutarhansa sijaitsi kotimme naapurissa ja koska tätini työskenteli siellä rohkenin hyväksyä tarjouksen. Tämä koulumatka olikin ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin olen saanut matkustaa ns. ”ämmäntappajassa”.

Syksy 1951 ja kevät 1952 Järvenpään kansakoulussa sen sijaan on jättänyt mieleeni lähtemättömät muistot. Koulualue oli 7-8-vuotiaan lapsen silmissä suuri. Keskellä sitä oli suuri koulurakennus, mikä ei ainakaan lapsen silmissä näyttänyt puurakenteiselta. Alueella oli myös vanhoja puurakennuksia, joista yksi oli se rakennus, johon meidän luokkamme – kansakoulun 2. luokka – oli sijoitettu. Koulun muut luokat olivat suuressa rakennuksessa.

Kouluun tullessamme astuimme neljä porrasaskelmaa ennen kuin saatoimme avata koulun oven. Ovesta astuimme kapeahkoon aulaan, jonka oikean puoleisella seinällä oli naulakko, johon saimme ripustaa päällystakkimme. Vasemman puoleisella seinällä oli yksi ainoa ovi. Se johti meidät luokkaamme. Koska talo oli puulämmitteinen, niin luokkamme yhdessä nurkassa oli melkein kattoon asti ulottuva ”kakluuni”. Aulan perällä oli vastaava, mutta se ei ollut kaakelipäällysteinen vaan peltipäällysteinen.

Opettajamme oli varttuneessa iässä oleva naisihminen, nimeltään Hulda Niemenranta. Hän asui talon toisessa päädyssä. Asuntoon johti ovi talon vastakkaiselta puolelta. Meidän luokkamme sekä tytöt että pojat jouduimme hakemaan koulurakennuksemme lämmityspuut piha-alueella olevasta liiteristä. Kannoimme opettajan eteiseen sylissämme klapeja niin paljon kuin syliimme mahtui. Opettaja lienee hoitanut paitsi oman asuntonsa myös luokkamme ja sinne johtavan aulankin lämmityksen.

Opettajamme oli melko ankara, kurin ja järjestyksen ihminen. Koska koulumatkani oli pitkä, niin eräänä aamuna oli tarkoitukseni oikaista vähän, jotta säästäisin hiukan jalkojani ja ehtisin kouluun hyvissä ajoin. Toisin kuitenkin kävi. Eksyin ja myöhästyin koulusta. Siitä seurasi tietysti pitkä jälki-istunto, mikä oikeastaan oli pitkän aikaa nurkassa seisomista koulun jälkeen. Toinen vastaavanlainen ”jälki-istunto” seurasi silloin kun äitini oli illalla laittanut hiuksiini papiljotit, jotta hiukseni olisivat kiharat aamulla. Opettaja ei pitänyt tästä lainkaan. Hän suorastaan räyhäsi minulle aamulla luokassa ja käski minun sanoa äidilleni, että hänen tekonsa oli synti ja ettei sellaista saa enää koskaan tehdä. Koulupäiväni jälkeen seurasi nurkassa seisominen hyvin pitkään.

Syksystä 1952 kevääseen 1954 syntymäkaupunkini ja varsinaisen kotikaupunkini kansakoulu oli Kaisaniemen kansakoulu Helsingissä. Suuri harmaaksi rapattu rakennus, joka edelleen tietääkseni toimii kouluna. Luokanvalvojana kansakoulun III:lla luokalla oli Helmi Koskinen ja IV:llä Raili Saraste. Koulun opettajat olivat yleensä melko miellyttäviä. Esimerkkinä tästä kerron seuraavan tapauksen. Minut oli kerran määrätty ”järjestäjäksi”, mikä tarkoittaa, että olin välitunnin sisällä – normaalistihan välitunnilla mentiin ulos koulun pihaan. Tehtäväni järjestäjänä oli kymmenen minuutin kuluttua eli välitunnin päätyttyä painaa kellonsoittonappia, jotta kello koulun piha-alueella soisi ja oppilaat sen kuultuaan asettuisivat parijonoihin luokkakunnittain. Sen jälkeen opettaja kutsuisi luokan kerrallaan tulemaan parijonossa sisälle kukin omaan luokkaansa. Olin järjestäjän tehtävässä ollut koulussa sisällä vähintään kaksikymmentä minuuttia kun huomasin, mitä olin unohtanut. Juoksin hädissäni kiireen vilkkaa opettajain huoneeseen peläten, että tästä tulee vähintään jälki-istuntoa ilmoittamaan: ”Olen unohtanut soittaa kelloa”. Opettajat nauroivat iloisesti ja vastasivat: ”Mene nyt sitten soittamaan.” Ei tullut jälki-istuntoa eikä nurkassa seisomista eikä edes mitään huomautusta.

Kruunuhaan keskikoulu

Helsingin Kruunuhaassa oli Kruunuhaan keskikoulu, joka sijaitsi Mariankadun ja Kirkkokadun kulmauksessa. Kesäkuussa 1954 olin tämän koulun pääsykokeessa, jonka läpäisin ja näin ollen opiskelin syksystä 1954 kevääseen 1959 tässä koulussa. Koulun rehtori oli Lauri V. Lehto, joka oli luokkamme matematiikan opettaja. Aina kun hän tuli luokkaamme pitääkseen matematiikan tunnin hänellä oli mukanaan pieni musta vahakantinen vihko. Siihen hän oli merkinnyt oppilaat, joko paremmuus- tai huonommuusjärjestyksessä. Joka tapauksessa hän aloitti aina tuntinsa avaamalla mustan vihon jonka jälkeen hän huusi oppilaat taululle yksitellen, esim. Backman, Dickman, Fröjde, Gummerus. Oppilaan tuli kirjoittaa taululle kotitehtävänsä ja sen ratkaisu ja jos ratkaisu ei onnistunut siitä tuli miinus-merkki opettajan vihkoon. Muutaman miinusmerkkisen oppilaan jälkeen hän huusi taululle: Kurkela, koska hän tiesi, että tämä oppilas osaa kotitehtävänsä ja tietää oikean ratkaisun. Vihkoon tulikin aina hänen kohdallaan plusmerkki.

Ruotsinkielen opettaja oli Aili Wilskman. Hän toimi myös koulun kanslistina ja siinä tehtävässä hän joutui tekemään yhteistyötä koulun rehtorin kanssa. Koska meidän luokkamme ei erityisesti pitänyt näistä opettajista niin luokassamme kiersi sitkeästi ilkeämielinen huhu siitä, että Wilskman olisi ollut Lauri V. Lehdon tyttöystävä ja että he olisivat seurustelleet koulussa koulutuntien jälkeen. Tuskinpa siinä kuitenkaan mitään perää oli.

Laulunopettajamme oli entinen laulajatar Ester Snellman, jonka valokuva oli mm. Lux-saippuamainoksessa. Hän oli hyvin lihava, mutta siihen seikkaan emme olisi erityistä huomiota kiinnittäneet ellei hän olisi heti ensimmäisen tuntinsa alussa lausunut: ”En minä ole lihava, minulla on vain shuuri phallea.” (=suuri pallea). Erittäin hyvä laulunääni hänellä oli ja sen lisäksi hän oli varsinainen persoonallisuus. Mieleeni on jäänyt erityisesti se kun hän ennen joulua hipsutteli varpaillaan juhlasalissa ympäri luokkaamme (laulutuntimme olivat aina juhlasalissa) laulaen: ”Joulu tulloo jongertaa, liihhapaistii lingertää… ” Tässä kohtaa luokkamme hiljaisin tyttö Rose-Marie purskahti äänekkääseen nauruun. Siitä seurasi, että opettaja karjaisi varsin kovalla äänellä osoittaen sormella Rose-Marieta: ”Ulos!” Kun Rose-Marie oli poistunut, opettaja jatkoi laulamistaan: ”Ei aina kekriä kestä…” Meillä muilla oli naurussa pitelemistä, mutta Rose-Marien vuoksi olimme pahoillamme.

Historian opettajana meillä oli Hertta Suomalainen, jota me kutsuimme ”Skyllaksi”. Luonnontieteen opettajana oli kaksi ensimmäistä vuotta Tellervo Lauha, josta kaikki luokkamme oppilaat pitivät paljon ja hänen sukunimestään päätellen voisi melkeinpä sanoa, että hänen kohdallaan ”nomen ist omen”. Piirustuksen opettaja Venla Mäkeläinen oli luokanvalvojamme. Häntä arvostimme ja edelleen lämmöllä muistamme vuosittain Venlan nimipäivänä 2.6. kokoontumalla yhteiselle lounaalle. Ennen ruokailua nostamme yhteisen maljan Venlan muistolle.

Vaikka koulumme sijaitsi Mariankadun ja Kirkkokadun kulmassa, niin yhdeksi kouluvuodeksi jouduimme evakkoon. Kolmannen kouluvuoden eli 1956-1957 jouduimme käymään koulua Idmanin talossa. Idmanin talo oli puurakennus Mariankadulla yhden talon päässä koulustamme Etelärannan suuntaan. Muita luokkia siihen taloon ei sijoitettu. Luokkamme oli tyttöluokka ja olimme juuri tulleet teini-ikään, joten tunsimme olomme melko vapaaksi ja rohkeimmat meistä käyttivät välitunnit jive’n harjoitteluun Idmanin talon verannalla ja eteisessä. Naapuritalossa Etelärannan suuntaan oli Brasilian suurlähetystö ja eräät luokkamme tytöistä olivat havainneet siellä työskentelevän muutamia komeita nuoria miehiä, joihin he yrittivät saada kontaktia heittelemällä paperisia viestejä aidan yli – kuitenkin huonolla menestyksellä.

Keskikoulun neljännen luokan 1957-1958 ja viidennen luokan 1958-1959 ajan olimme jälleen sijoitettuna omaan koulurakennukseemme.

Keskikoulun jälkeen oli päätettävä jatkaako opiskelua lukiossa. Kruunuhaassa oli kaksi nk. oppikoulua, joissa oli lukio ja niiden lisäksi koulumme vieressä Kirkkokadulla oli Tyttölukio. Halusin kuitenkin jatkaa syksyllä 1959 avatussa aivan uudessa koulussa: Alppilan yhteiskoulussa. Sitä mainostettiin ns. kokeilukouluna. Keskikoulun päästötodistukseni keskiarvo oli sopiva jotta saatoin aloittaa opinnot Alppilan lukiossa, matematiikan linjalla.

Lukio-opiskelua Alppilassa

Alppilan lukiossa aloitti kolme luokkaa: A-luokka matematiikan opiskelijoille, B-luokka biologian opiskelijoille ja C-luokka vieraiden kielten opiskelijoille. Koulun vt.rehtorina toimi fil.maisteri Lars Frösén syksystä 1959 kevääseen 1964 siirtyen sen jälkeen kouluhallituksen palvelukseen. A-luokan luokanvalvojana sekä maantiedon ja luonnontiedon opettajana koulussamme ensimmäisen vuoden ajan oli koulumaailman vaikuttajana tunnettu fil.tohtori L.Arvi P. Poijärvi, joka kuitenkin siirtyi heti ensimmäisen vuoden jälkeen syksyllä 1960 Helsingin normaalilyseoon opettajaksi. Kaikki opettajamme olivat erittäin taitavia ja meidän oppilaiden mielestä hyvin mukavia, humaaneja ja miellyttäviä. Muutamia mainitakseni: äidinkielenopettajamme oli Terttu Tupala, joka kirjoitti mm. kauniita runoja. Hän siirtyi myöhemmin kouluhallituksen palvelukseen ja hänet tunnetaan myös kirjailijana. Kouluhallitukseen siirtyi myöhemmin myös kirkkohistorian opettajamme Olavi Aula ja eiköhän sinne siirtynyt myös matematiikan opettajamme Paavo Malinen.

Koulurakennus oli ja on edelleenkin suuri. Me lukiolaiset saimme olla ns. ”omissa oloissamme” verrattuna keskikoululuokkiin. Koulussa oli viehättävä sisäpiha, jossa saimme viettää välitunnit. Ei piha täysin suljettu ollut, koska portti joka johti kadulta pihaan, oli aina avoinna.

Keväällä 1962 olimme abiturientteja. Etenkin luokkamme pojat olivat hyvin aktiivisia suunnittelemaan ja järjestämään meille kaikenlaisia aktiviteettejä. Eräs niistä oli abihattu, joka oli huovasta tehty vihreä lierihattu. Niitä pidimme päässämme penkinpainajaisajelulla, mutta olivat ne ehtineet olla päässämme jo oppitunneillakin. Myös meidän luokkamme miespuoliset opettajat pitivät niitä päässään opettaessaan meitä. Julisteet luokkamme penkinpainajaisauton molemmille sivuille laati luokastamme viisi poikaa ja yksi tyttö. Yksi julisteiden teksteistä ja kuvista oli mm. ”ABISAURUSALPINUS”.

Nuoruuden koulumuistot päättyvät toukokuun 1962 loppuun, jolloin Alppilan lukion juhlasalissa painoimme päähämme ylioppilaslakin. Koulumme täytti 50 vuotta syyskauden alussa vuonna 2009, jolloin siellä oli koulun järjestämä juhlatilaisuus ja valtava määrä koulun entisiä oppilaita.

Elämäni kouluopintojen jälkeen

Ylioppilaaksituloni jälkeen siirryin työelämään kävelemällä suoraan Finnairin pääkonttoriin, josta sainkin työpaikan. Vanhempieni käsityksen mukaan poikien opiskelu yleensä oli huomattavan tärkeää kun taas tyttöjen opiskelulla ei olisi niinkään merkitystä ja sen vuoksi en ollut ajatellut jatko-opintoja. Vuotta myöhemmin kuitenkin pyrin Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, johon pääsin. Sieltä valmistuttuani valtiotieteilijöillä oli suuri työttömyys. Valmistujaispaperit kädessäni menin suoraan työnvälitystoimistoon, johon minut otettiin ns. tilapäistyöhön. Varsinaisen työurani olen tehnyt vankeinhoidossa. Aivan 1970-luvun alkupuolella olin ns. sivutoimisena opettajana sekä Helsingin keskusvankilassa että Helsingin lääninvankilassa. Syksyllä 1972 siirryin oikeusministeriön vankeinhoito-osastoon, jossa työskentelin eläkkeelle siirtymiseeni saakka vuoteen 2002.

Espooseen muutin perheeni kanssa heinäkuussa 1983. Molemmat lapseni ovat käyneet peruskoulunsa Espoossa ja jatkaneet opintoja: toinen Helsingin yliopistossa ja toinen ammattikorkeakoulussa sekä Suomessa että Hollannissa ja Britanniassa.