Aurora Karamzin myi Träskändan ja Dahlsvikin kartanot maineen ja rakennuksineen Marie ja Adolf Törngrenille helmikuussa 1895. Marie Törngren oli Auroran sisaren, kreivitär Emilie Musin-Puškinin tyttären Marie Linderin tyt&aum;r Hyvinkään Kytäjän kartanosta.

John Adolf Törngren oli vuonna 1860 syntynyt lääketieteen ja kirurgian tohtori sekä valtiopäivämies. Hän oli aateliston edustajana valtiopäivillä sortokauden vuosina 1891 – 1906 ja sittemmin eduskunnassa 1913. Virkamiehenä hän toimi ministerivaltiosihteerinvirastossa 1906 – 1909. Hän oli myös Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana Pariisin rauhanneuvotteluissa ja Suomen asiainhoitajana Pariisissa 1919.

Edustuskartanosta hyötyviljelyn tyyssijaksi

Träsändan uusien omistajien myötä kartanon vuosisadan mittainen historia sääty-yhteiskunnan elitistisen kulttuurin näyttämönä oli tullut tiensä päähän. Törngrenien varallisuus ei riittänyt kartanon edustukselliseen ylläpitoon, sen sijaan he keskittyivät hyötyviljelyyn ja tuottavuuteen suomalaisen maalaisaatelin tavoin.

Kartanon peltopinta-alan mainitaan olleen laajimmillaan Marie Törngrenin eläessä. Sitä vastoin puutarhan erikoisuuksista, laajoista kukkaistutuksista oli luovuttava asteittain ja Auroran kuoleman jälkeen purettiin pergolat. Osa kartanopuiston käytävistä nurmettui ja puistoaukeamat rappeutuivat hoitoresurssien niukkuuden vuoksi. Törngrenit myös sulkivat puiston yleisöltä poiketen näin kartanoiden yleisestä käytännöstä.

Myös aikakauden ilmapiiri oli muuttunut siitä, mitä se Suomen suuriruhtinaskunnan alkuaikoina oli. Vuosikymmenien mittaan Venäjän keisarien lupaukset kansanvallasta osoittautuivat ajoittain pikemminkin sortotoimenpiteiksi. Tämä puolestaan nostatti venäläisvastaisuutta Suomessa ja lisäsi intoa taistella isänmaan etujen puolesta. Venäläisvastaisuuden priimusmoottorina Suomessa toimi salainen taistelujärjestö ”kagaali”, jonka keskeisenä vaikuttajana mainitaan Adolf Törngren.

Uusi päärakennus – ruotsalaisen barokin uljas edustaja

Marie Törngren rakennutti palaneen päärakennuksen paikalle kuuluisan arkkitehtitoimisto Gesellius – Lindgren – Saarisen vuosina 1899 – 1900 suunnitteleman, lähinnä kesäkäyttöön tarkoitetun rakennuksen.

Träskändan kartanon päärakennus, kuva: Esko Uotila

Adolf Törngren rakennutti Träskändan nykyisen, meidän päiviimme säilyneen päärakennuksen Marie-rouvan kuoleman jälkeen vuosina 1920 – 1921. Uuden päärakennuksen julkisivut luonnosteli professori Isak Gustaf Clason ( 1856-1930) Tukholmasta. Lopulliset rakennuspiirustukset laati professori Armas Lindgren ja arkkitehti Bertel Liljeqvist.

Tämä ruotsalaista barokkia edustava rakennus on 1900-luvun komeimpia kartanorakennuksia Suomessa. Se on tiiliseinäinen, laterniinikattoinen ja kaksikerroksinen, ulkoseinät on barokkiportaalia lukuun ottamatta rapattu koristeettomasti. Ensimmäisen kerroksen ikkunat ovat toisen kerroksen ikkunoita korkeammat. Puiston puolella on puolikaaren muotoinen kivipenger rautakaiteineen.Myös rakennuksen sisällä edustustiloissa oli uusbarokkisia vaikutteita, kuten kasettikattoja, osittain paneloituja, osittain rapattuja seinäpintoja ja suuria takkoja.

Espoon kunta kartanorakennusten uudeksi isännäksi

Uuden päärakennuksen valmistumisen jälkeen Adolf Törngren alkoi myydä kartanon maita eri ostajille pala palalta.  Vuonna 1926 Espoon kunta osti kartanon ydinalueen rakennuksineen ja puistoineen. Kartanon itäpuolella sijainneen kasvihuonealueen osti Träskändan viimeinen ylipuutarhuri Emil Hallgren. Hän muutti hyötypuutarhan kauppapuutarhaksi vuonna 1926. Samana vuonna kartano oli myyty kokonaisuudessaan. Näin päättyi Träskändan aika yksityisenä kartanona.

Vanhustenhoito  uudistui – Träskändasta  Auroran vanhainkoti

Itsenäisyyden ajan ensimmäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin kuului köyhäinhoidon asetusten ajanmukaistaminen. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetusta oli arvosteltu 1880-luvulta lähtien uusien aatevirtausten alkaessa horjuttaa silloisia vaivaishoidon periaatteita. Viimein vuonna 1904 asetettu komitea hylkäsi vuonna 1907 valmistuneessa mietinnössään vanhan vaivaishoitokäytännön ja ehdotti koko ruotuhoidon lopettamista. Seuraavina vuosina mielenkiinto köyhäinhoidon uudistamista kohtaan jatkui ja esille nousivat kysymykset kunnan köyhien asukkaiden toimeentulon minimivaatimusten turvaamisesta ja köyhyyden ennaltaehkäisyn keinoista.

Uusi avo- ja laitoshoitoa koskeva kunnallislaki annettiin vuonna 1922. Uusi laki laajensi huollettavien piiriä tuntuvasti. Laitoshuollon piiriin tulivat kuulumaan varattomat, huoltajan ja hoidon tarpeessa olevat lapset ja vanhukset, mielisairaat ja tuberkuloosipotilaat sekä perheenhuoltovelvollisuutensa laiminlyöneet, irtolaiset ja alkoholistit. Lain velvoittamana jokaiseen kuntaan oli perustettava kunnalliskoti, joten asia ei ollut enää kuntien vapaaehtoisen harkinnan varassa. Kunnalliskotiin oli perustettava mielisairasosasto, mikäli kunnassa ei ollut erillistä mielisairaalaa. Tuberkuloosipotilaille oli rakennettava parantola, joko yksin tai muiden kuntien kanssa yhdessa. Elatusvelvollisuutensa laiminlyöneitä työkykyisiä henkilöitä varten kunnan oli perustettava työlaitos, joko yksin tai yhdessä muiden kuntien kanssa.

Uuden lain mukaan köyhäinhoidon yleinen johto ja valvonta kuuluivat valtion viranomaisille. Lain tarkoituksena oli saada köyhäinhoito kussakin kunnassa järjestetyksi entistä humaanimmalla ja tavalla.

Espoossa kauan vireillä ollut hanke pysyvän laitoshoidon järjestämisestä täysihoitoa tarvitseville varattomille vanhuksille ja huoltoa vailla oleville alaikäisille lapsille toteutettiin vihdoin maamme itsenäisyyden alkuvuosina muutamia vuosia ennen kyseisen köyhäinhoitolain antamista. Muihin Helsingin lähikuntiin verrattuna Espoossa oltiin myöhäisiä.

Lastenkotihanke toteutui vuonna 1918, jolloin salaneuvos A.L. Bornin kuoltua hänen Espoon kunnalle lahjoittamansa Gunnarsin tila siirtyi kunnan hallintaan. Tilalle perustettuun kiinteään lastenkotiin sijoitettiin parikymmentä hoidon tarpeessa olevaa lasta. Lasten määrä kohosi kuitenkin pian kolmeenkymmeneen. Seuraavana vuonna kunta osti Joffsin tilalla olevan Björbacka- nimisen huvilan uudeksi lastenkodiksi ja siirsi lapset Gunnarsin tilalta Björkbackan huvilalle riittävän suuriin ja tarkoitukseen sopivampiin tiloihin. Tiloihin mahtui myös pientenlasten koulu.

Varattomien vanhusten huolto joutui odottamaan ratkaisua kauemmin. Parikymmentä vanhusta oli tilapäisesti sijoitettuna Breidablickin huvilan vuokratiloihin, kunnes vuonna 1920 lastenkodin käytöstä vapautunut Gunnarsin tila muutettiin kunnalliskodiksi ja heidät siirrettiin Breidablickin huvilalta Gunnarsin tilalle. Näin vuosikymmenten jälkeen toteutui myös salaneuvos A.L. Bornin 1870-luvulla esittämä toivomus, että hänen lahjoittamalleen tilalle perustettaisiin vanhainkoti.  Mutta Gunnarsin vanhainkotihistoria jäi lyhyeksi sillä kolmen vuoden kuluttua päärakennus tuhoutui tulipalossa perustuksiaan myöten. Henkilövahingoilta vältyttiin, mutta vanhusten asuinpaikat menetettiin. Tämän jälkeen vanhukset sijoitettiin Lahnuksen tilan päärakennukseen, jossa toimi ainoastaan pienten lasten koulu.

Espoon kunnalliskotikysymykseen saatiin lopulta sopiva ratkaisu Träskändan päärakennuksen ja siihen liittyvän puiston siirryttyä kunnalle. Träskändalla oli vanhat perinteet juuri köyhäinhoidon alalla. Aurora Karamzinin 1840 – 1880 vuosikymmenillä harjoittama yksityinen lapsiin ja vanhuksiin kohdistuva köyhäinhoito tuli nyt jatkumaan virallisesti ajanmukaisena yhteiskunnan ylläpitämänä toimintana.

Espooseen vuonna 1919 perustettu köyhäinhoitolautakunta nimesi kunnalliskodin hallintoon kolme henkilöä käsittävän hallituksen. Henkilökuntaan palkattiin johtajatar, sairaanhoitaja ja neljä apulaista, joista yksi oli mies.  Vanhusten määrä, joka aluksi oli 20, oli vuoden 1932 lopulla jo 60 tienoilla pudoten sitten jälleen alle 50. Määrän vaihteluun vaikuttivat 1930-luvun lama myöhemmin vuonna 1939 alkanut sota-aika.

Köyhäinhoitolautakunta nimesi myös lastenkodille hallituksen samaan tapaan kuin kunnalliskodillekin. Lastenkodin henkilökuntaan kuuluivat johtajatar ja tarpeen mukaan apulaisia. Lastenkodin hoidokkien määrä pysytteli ennen sotia 30:n ja 40:n välillä.

Mielisairaiden laitospaikkajärjestelyt Espoon kunta ratkaisi liittymällä osakkaaksi Uudenmaan ja Turunmaan ruotsinkielisten kuntien mielisairaalahankkeeseen. Tammisaareen valmistui 528-paikkainen hoitolaitos vuonna 1924. Espoosta oli siellä hoidettavana 1930-luvun alussa kolmisenkymmentä mielisairasta. Lukumäärä kasvoi 1939 mennessä yli viidenkymmenen.

Tuberkuloosipotilaiden hoito-ongelman Espoo ratkaisi liittymällä Meltolan parantolan perustamishankkeeseen yhdessä Uudenmaan ruotsinkielisten kuntien, Helsingin, Tammisaaren ja Loviisan kanssa. Tämä Karjaan kunnassa sijaitseva 150-paikkainen Meltolan parantola avattiin 1931. Espoolla oli alussa kymmenen sairaspaikkaa. 1930-luvun lopulla parantolan laajennustyön yhteydessä hoitopaikkamäärä nostettiin kahteenkymmeneen.

Tarpeen vaatiessa mielisairaita ja tuberkuloosipotilaita hoidettiin myös Espoon omassa sairaalassa tai ostopalveluina ulkokunnissa lähinnä Helsingin yleisessä sairaalassa.

Perheenhuoltovelvollisuutensa laiminlyöneiden työlaitossijoituksia varten Espoon kunta oli osallisena Kruunupyyn työlaitoksessa. Espoolla oli 1930-luvun alussa Kruunupyyssä kaksi paikkaa ja vuosikymmenen lopulla kolme. Pahimmassa tapauksessa työlaitokseen jouduttiin sijoittamaan myös irtolais- ja alkoholihuollon asiakkaita.

Träskändan kartanopuiston rakennuskannan muutokset

Träskändan päärakennuksen ja kartanopuiston siirtyessä 1926 Espoon kunnalle kartanopuistossa oli uuden päärakennuksen lisäksi vielä jäljellä aiempien omistajien rakennuttamat rakennukset. Seuraavien vuosikymmenien aikana rakennuskannassa tapahtui muutoksia.

Päärakennuksen lounaispuolella sijaitseva arkkitehti C.L. Engelin suunnittelema ja prokuraattori Carl Johan Walleenin 1820-luvulla rakennuttama viljamakasiini oli vuonna 1933 muutettu sikalaksi. Sitä ennen rakennuksessa oli ollut vanhainkodin ruumishuone. Sikalan jälkeen siinä oli halkovaja ja sähkömuuntaja. 1970-luvun lopulla rakennus kunnostettiin kappeliksi, jona se toimii edelleenkin. Toinen lounaispuolella oleva ns. piparkakkutalo lienee myös peräisin 1820-luvulta, mutta se oli koristeltu 1800-luvun puolivälissä arkkitehti G.T. Chiewitzin tyylin mukaisesti. Piparkakkutalo on toiminut mm. vanhusten askartelutilana.

Kartanopuiston pohjoiskulmalla olevaa talouspihaa reunustivat tien varressa Carl Walleenin rakennuttama suuri navettarakennus ja vähän alempana Aurora Karamzinin rakennuttama koristeellinen hevostalli. Navettarakennus ja osa hevostallin päätyä oli purettu jo 1940-luvulla.

Entisen talouspihan vieressä on jäljellä kaksi rakennusta, joista toisen rakennutti Carl Walleen ja toisen Aurora Karamzin työväen asunnoiksi. Toisessa rakennuksessa toimi 1940-luvulta alkaen jonkin aikaa kauppa ja postikonttori. Sama rakennus oli 1970-luvun lopulla tilapäisenä postikonttorina.

Träskändan keisarillinen käymälä

Keisari Aleksanteri II vieraili Träskändassa vuonna 1863.  Vierailua varten talouspihaan hevostallin läheisyyteen rakennettiin arkkitehti G.T. Chiewitzin suunnittelema ”keisarillinen käymälä”. Rakennus on säilytetty ja siirretty myöhemmin lähemmäksi päärakennusta. Runko-osaltaan kuusisivuisen koristeellisen rakennuksen keskellä kohoaa tuuletustorvi ritilöineen. Ovien päällä on pienet katokset. Sisustuksessa käytetyt silkkitapetit ovat hävinneet.

Päärakennuksen pohjoispuolella korkealla kukkulalla, maanteiden risteyksessä, neliön muotoista pihaa ympäröi kolme rakennusta. Rakennuksia on ollut neljä, joista yksi on purettu 1900-luvulla. Rakennuksista vanhin on Aurora Karamzinin Dahlsvikin kartanosta 1860-luvulla tilanhoitajan asunnoksi siirrättämä taitekattoinen, kustavilaishenkinen rakennus. Molemmin puolin olevat suuret rapatut uusrenessanssityyliset rakennukset suunnitteli arkkitehti Axel Hampus Dahlström (1829-1882) vuonna 1863. Pohjoispuolen rakennuksessa oli kartanon meijeri. Eteläpuolen rakennuksessa oli aluksi vuosina 1871 – 1875 Uudenmaan ja Hämeen läänin maatalousseuran perustama ruotsinkielinen meijerikoulu. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Aurora Karamzinin perustama ruotsinkielinen kansakoulu.

Kartanon päärakennuksen marraskuussa 1888 tapahtuneen palon jälkeen Aurora Karamzin päätti pitää meijeriryhmän rakennukset kesäasuntonaan vielä kartanon myytyäänkin vuonna 1895. Rakennusryhmä on säilytetty ja nimetty Pikku Auroraksi. Rakennukset ovat nyt korjaustöiden alla. Suunnitelmien mukaan tulevaisuudessa tilat on tarkoitettu lähinnä kulttuuri- ja vapaa-ajantoimintojen käyttöön.

Kartanon hyötypuutarhan ostanut puutarhuri Hallgren rakennutti vuonna 1945 palmuhuoneen paikalle asuinrakennuksen. Toinen yksityisomistukseen siirtynyt kohde on Aurora Karamzinin  Glimsinjoen suulle rakennuttama lähes kolmikerroksinen, pitkäräystäinen, sveitsiläistyyppinen pesularakennus, joka on kunnostettu omakotitaloksi.

Suurin muutos kartanon pihapiirissä tapahtui 1950-luvulla, kun puiston lounaisnurkkaan rakennettiin arkkitehti Erich von Ungern-Sternbergin (1910-1989) suunnittelemat vanhainkodin suuret laitosrakennukset ja henkilökunnan asuinrakennus. Suuresta koostaan huolimatta rakennukset sijoittuivat alueen reunalle kartanomaisemaa rikkomatta. Kartanopuiston luonne muuttui kuitenkin tämän jälkeen pysyvästi, sillä vanhainkotitoiminta ryhtyi tuolloin ohjaamaan alueen kehitystä.

Kartanopuiston rauhoittaminen luonnonsuojelulailla

Kartanopuiston tulevaisuuden kannalta merkittävä toimenpide oli puiston rauhoittaminen luonnonsuojelulailla 1961. Rauhoitetun alueen ulkopuolelle jäivät talouspiha, meijerirakennukset ja hyötypuutarha. Rauhoitettuun alueeseen liitettiin kartanopuiston eteläpuolella oleva noin yhdeksän hehtaarin laajuinen metsäalue. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti pyörötemppelialueen ympäristön voimakas raivaushakkuu. Rauhoituspäätöksellä lakkautettiin kaikki villiintyneen metsäalueen kunnostustyöt. Aluetta oli vastaisuudessa hoidettava luonnonsuojeluvalvojan hyväksymän suunnitelman mukaisesti. Samalla kiellettiin uusien rakennusten, teiden ja polkujen rakentaminen luonnonsuojelualueelle.

1960 –luku – hoitamattoman kartanopuiston rappion aikaa

Alkuaan suojelualue käsitti 32 hehtaaria. Laki ohjasi aluksi puistoalueen kehittymistä kohti luonnontilassa olevaa puistoa, jossa ulkomailta tuotujen puu- ja pensasistutusten sekä koristekasvien korostusta heikennettäisiin. Puisto pysyi hoitamattomana koko 1960-luvun lukuun ottamatta kartanon lähiympäristöä ja nurmikenttiä. Puiston pohjoisosaa hoidettiin siis kuten puistomaisemia yleensä, jolloin puiden tila pysyi hyvänä niille annetun laajan kasvutilan vuoksi. Luonnontilaan jätetyssä eteläosassa polut umpeutuivat ja metsään nousi nuorta kuusikkoa ja pensaikkoa, mikä esti varsinaisen puuston kasvun. 1960-luvun lopulla todettiin kitukasvuisen puuston harvennushakkuut välttämättömäksi.

Vuonna 1969 toteutetussa inventoinnissa laskettiin puistometsässä olleen 18 sembraa, 1859 pihtakuusta 56 lehtikuusta ja 42 palsamipoppelia. Nämä puulajikkeet olivat pääosin Aurora Karamzinin Venäjältä tuomia. Suomessa kasvavia jalopuita laskettiin puistometsässä olevan 3011 tammea, 156 lehmusta ja 504 vaahteraa.

Kartanoalueen  pelastaminen

Puiston kunnostusta ja kehitystä ohjaamaan perustettiin 1971 erityinen Träskända-toimikunta, joka laati käyttösuunnitelman koko kartanoalueelle. Hoitoperiaatteeksi puiston osalta määriteltiin tuolloin puiston säilyttäminen osittaisen restauroinnin avulla Aurora Karamzinin aikaisessa muodossa. Kiireisimmän kunnostuksen kohteeksi asetettiin puiston eteläosan harvennukset etenkin pyörötemppelin ja niittyjen läheisyydessä. Rehevä jokilaakso päätettiin pitää ennallaan pensaikoissa pesivien laululintujen vuoksi. Jokilaakso erottaakin sopivasti pohjoisen puistoalueen ja kartanon ympäristön eteläisestä enemmän luonnontilassa olevasta puistometsästä.

Pyörötemppeli, kuva: Esko Uotila

Käyttösuunnitelman edellyttämänä Karamzinin ajan palauttamiseksi tilattiin kartanopuiston parannustoimenpiteitä varten erillinen kunnostussuunnitelma maisema-arkkitehti Helena Saatsilta vuonna 1983. Huomattavin yksittäinen kunnostustoimenpide oli Aurora Karamzinin kukkatarhan rekonstruointi, joka kukkaistutusten osalta valmistui vuonna 2000. Samalla on kunnostettu Törngrenin aikainen terassipuutarha Paul Olssonin suunnitelmien mukaan.

Puistometsässä on toteutettu puulajiluontopolku ja uuden sillan rakentaminen vanhan sillan itäpuolelle. Pyörötemppelin ympäristöä on harvennettu. Puistoalueelle on lisätty istuinpenkkejä, roskakoreja ja ilmoitustauluja. Träskändan puistotien vanhaa lehmuskujaa on uusittu ja kartanopuistoa ympäröivää kiviaitaa on korjattu ja jatkettu. Mm. vanhan puretun navettarakennuksen kivet on käytetty kiviaitoihin.

Träskändan ympärille rakennetut uudet asuinalueet ovat lisänneet luonnonsuojelualueen virkistyspaineita, mikä näkyy ympäristön kulumisena ja samalla puistoon kohdistuvan ilkivallan lisääntymisenä. Asuinalueilta suoraan Kehä III:lle liikenneyhteyksien rakentaminen on lisännyt liikenteen aiheuttamia haittoja ja melua tuntuvasti.

Suurin osa ympäristön asukkaista arvostaa ja iloitsee  kävelystä puistossa, nauttii puiston eri vuodenaikoihin liittyvistä elämyksistä, kasvillisuuden tuoksuista, kukkaloistosta ja luonnon äänimaailmasta, tuulen huminasta lintujen laulukonsertteihin.

Kaikki tämä on Träskändan kartanon rakentajien meille jättämä perintöä.  Haluammeko siirtää tämän perinnön myös tuleville sukupolville?

Teksti: Pirkko Kivimäki

Lähteet:

Espoon kaupunginmuseo (2006): Aurora Karamzin – Aristokratian elämää, Sten Björkman

Espoon kaupunginmuseo (1991): Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema

Matti J. Lahti: Espoo – maalaispitäjästä suurkauppalaksi,
Espoon kaupungin tekninen keskus, Viherpalvelut 2002

Iso tietosanakirja, osa 14 (1938)