Linja-auto on maantien ässä

Rauhan tultua alkoi Espoon väkiluku nopeasti kasvaa. Autoliikenne kasvoi samaa tahtia. Uusia parempia autoja ilmestyi. Volvo oli yleisin merkki. Espoon Morbyhyn menevä linja sai ensimmäisen ns. buldoggi-mallisen auton. Se oli jotain aivan mullistavaa. Kateudella katselimme sillä linjalla matkustavia, koska meille kulki vain niitä nokka-autoja. Puukaasuttimet hävisivät heti sodan loputtua, mutta autojen perät eivät jääneet tyhjiksi, vaan sinne ilmestyivät isot koukut polkupyörien kuljettamista varten.

Kuljettajat tunnettiin nimeltä. Minunkin muistiini on jäänyt ainakin Bergman ja Piippu-Kalle sekä Åke. Piippu-Kallella oli hyvin persoonallinen ajotyyli. Hän kiihdytti ja ajoi sitten taas vapaalla vaihteella, kunnes vauhti hiljeni seuraavaa kiihdytystä tarvitakseen. Varsinkin auton alamäessä ilman moottorivoimaa kulkiessaan, sille usein tuli sellainen erikoinen värähtelyääni, joka on syöpynyt muistiini. Kuljettajat olivat ammattimiehiä, kohteliaita ja niin olivat myös matkustajat, rauhallisia ja tyytyväisiä, että pääsivät yleensä perille. Pikkuharmeista ei valitettu.

Matka kotiini kulki Viherlaaksoon asti pitkin Vanhaa Turuntietä (ei sitä ensimmäistä). Tie oli valmistunut ennen sotaa, ollen toinen kestopäällystetty tie koko Suomessa. Kestopäällyste oli tehty betonilaatoista ja ulottui noin Nuuksion tienhaaraan asti. Siihen aikaan tie oli paljon mutkaisempi kuin nykyään. Tien mutkittelu siirtyi johonkin asentoaistiin, koska täysin pimeälläkin tiesi täsmälleen missä mennään. Katuvalothan tulivat vasta joskus 50-luvun loppupuolella.
Koska kulkijoita oli paljon, otettiin käyttöön lippujärjestelmä, joka takasi säännölliselle kulkijalle varmemman paikan. En muista, oliko kuitenkaan aivan sama istumapaikka varattu. Lippu ostettiin liikenneyritys Wickströmin konttorista, Fredrikinkadulta, jossa ystävällisestä palvelusta huolehti herra Frank. Mainittu herra oli kovin lyhytkasvuinen ja selkäinvalidi, ja hämmästystä herätti, kun kuulimme hänen menneen naimisiin konttorissa työskentelevän erittäin kauniin ja ainakin puoli metriä häntä pidemmän neitosen kanssa.

Myöhemmin joskus 60-luvulla käytettiin pahvista kuukausikorttia, johon matkan suoritus tehtiin kuljettajan reikäpihdeillä.

Olen muistavinani, että matkan maksaminen vaihteli, joskus maksettiin autoon tullessa joskus vasta poistuttaessa. Rahastaja neitosia ei näillä lyhyillä linjoilla ollut. Useimmat matkustajat tulivat autoon lähtöpysäkiltä, linja-autoasemalta, joka oli nykyisen Narinkka-torin paikalla. Välipysäkeiltä, joita oli todella vähän, ei uusia matkustajia aina voitu ottaa, koska auto oli jo tupaten täynnä.
Torin autolaitureilla ei ollut katoksia, jolloin sateella kastuttiin autoa odottaessa. Varsinkin talviaikaan oli sitten autossa aika hikinen ilma vaatteiden höyrytessä auton kuumuudessa. Auton lämmityslaite oli nerokas, pakoputkia oli kaksi, talvella oli käytössä se, joka kulki penkkien alla ja kesällä se, joka kulki auton korin alla. Säätölaitteita ei ollut ja pakoputki oli todella kuuma, piti varoa, ettei polttanut jalkojaan.

Pysäkkilaiturit olivat korokkeita, noin 10 cm kadun pintaa korkeammalla. Ne oli tehty tukevista laudoista, joissa oli pienet raot. Me poikaviikarit kerran huomasimme, että raosta näkyi kahdenkymmenen pennin lantti. Jostain tehtiin työkalu, jolla se kaivettiin esille, eikä vain se yksi, sillä tarkempi raoista tirkistely osoitti, että lantteja oli enemmänkin. Pienen uurastuksen jälkeen oli meillä mukava summa ylimääräistä rahaa. Ihmiset laiturilla matkarahaa taskustaan kaivaessaan olivat pudottaneet lanttejaan.