Matkustajat kulkivat useinkin aivan joka arkipäivä samoilla säännöllisillä vuoroilla. Syntyi tuntemattomista, usein vieressä istuneista juttukavereita, porukka, jossa osattiin jutella jo muutenkin tavattaessa. Nuorukaiset tutustuttivat itsensä seudun tyttöihin ja taisi se aloite joskus tulla heiltäkin. Olivathan ne jännittäviä hetkiä, kun piti odottaa, tuleeko se tietty nätti tyttö nyt viereeni istumaan.
Kuljettajat myös ystävystyivät joihinkin matkustajiin. Joskus kävi niin, että isä oli viimeinen kyydissä oleva, niin oli sopivaa pyytää kuljettaja kylään. Kahvia keitettiin, enkä mene takuuseen etteikö kahviin olisi lisätty pikku ”plörö” (viinatilkka ). Säännöt eivät vielä sodanjälkeisinä vuosina olleet kovin tarkkoja.

Kun omia autoja ei liiemmin ollut, kuljetettiin linja autolla myös tavaroita, jotka sinne jotenkin vain sopivat. Kerrankin isäni oli vienyt kaupunkiin kotimme ikkunan pokat, joihin oli sitten laitettu uusi lasi rikkoutuneen tilalle. Kaikki sujui hyvin, kunnes hän astui autosta Heiniemen pysäkillä, horjahti jotenkin ja lasi uudestaan särkyi. En muista tehtiinkö uutta yritystä enää samalla konstilla.
Pienempiä sattumuksia oli muun muassa, kun isä oli ostanut parin kilon pussin maapähkinöitä joskus 50-luvun alussa, kun ne olivat muotia lasten mutusteltaviksi. Autosta lähtiessä pussi oli revennyt ja kaikki pähkinät vierivät pitkin auton lattiaa ja penkkien alle. Eipä ollut hätää, sillä kuljettaja odotti, kunnes avuliaat kanssamatkustajat olivat keränneet pähkinät ilmeisesti viimeistä murua myöden isän salkkuun.

Äidille kävi parempi onni. Hän oli ostanut torilta komean hauen illallisateriaksi. Kun kotipysäkki tuli, hän huomasi, että hauki oli pudonnut auton lattialla. Hädin tuskin hän ehti kaapata liukkaan kalan ja työntää sen kassiinsa. Kotiin tultuaan hän huomasi, että hänellä oli kaksi haukea.
Joulu oli tulossa. Oltiin menossa kaupunkiin. Isän vieressä istui mies, jolla oli pienehkö mutta oikein sopusuhtainen joulukuusi vierellään. Hesperian pysäkillä mies jäi autosta. Isä yleensäkin kohteliaana ja avuliaana herrasmiehenä ajatteli auttaa miestä ja nakkasi kuusen hänen peräänsä. Kuusi jäi pystyyn lumivalliin ja mies joutui oikein väistämään, ettei olisi saanut kuusta niskaansa. Isän ällistykseksi mies kuitenkin jatkoi matkaansa ja kuusi jäi lumivalliin. Kukaan muukaan ei ollut ilmoittautunut kuusen omistajaksi.

Vaikka olen matkustanut varmaankin kymmeniä tuhansia kertoja elämäni aikana linja autolla Espoossa, en muista ainoatakaan tapausta, että kuljettaja olisi heittänyt ulos matkustajan. Itseäni kyllä kerran uhattiin, kun olin hieman liian kovaäänisesti tarjonnut pientä naukkua taskumatistani ystävälleni, istuessamme auton takapenkillä. Tupakanpoltto oli sallittua autoissa hyvin pitkään, ehkä 70-luvulle asti, mutta viinaa piti nauttia hillitysti ja mieluummin salaa.

Kuljettajien ammattitaitoa olen jo kehunut korkeaksi, mutta muistuupa mieleeni eräs yksittäistapaus, jossa olisi voitu olla hieman kohteliaampi. Autoon oli pyrkimässä iäkkäämpi naishenkilö, ehkä ilmaisu ”mummo” kuvaisi häntä paremmin. Koskas tämä auto lähtee? – kysyi mummo. Se lähtee nyt! – sanoi kuljettaja ja sulki auton oven mummon edestä, ja painoi kaasua.
Pysäkeillä ei ollut katoksia, ne tulivat kai vasta tämän vuosituhannen aikaan kaikkialle. Heiniemen pysäkille oli joku rakentanut pienen puukopin tähän tarkoitukseen. Tervehdimme uudistusta suurella ilolla, kunnes joku oli käyttänyt koppia toiseen tarkoitukseen. Oli ollut ns. isolla asialla ja tosi iso se olikin.

Vuorotiheys oli Heiniemen ohi kulkevilla autoilla niin suuri, että 60-luvulla ei tarvinnut katsoa aikatauluja, aina tuli joku auto sopivasti, varsinkin kun Heiniemen kohdalla oleva pysäkki oli ainoa ennen teiden haarautumista Lippajärvelle ja Lähderantaan.

Matka taittui Helsinkiin noina aikoina paljon nopeammin kuin nykyään, jolloin siihen kuluu helposti tunti. On huomattava, että silloin ei ollut liikennevaloja ja pysäkkejä oli paljon vähemmän ja autoja murto-osa nykymääristä. Voi olla, että hieman liioittelen, mutta olen tullut iltamyöhällä Helsingistä kotipysäkille 18 km:n matkan kahdessakymmenessä minuutissa, tämähän ei kuitenkaan merkitse keskinopeutena kuin noin kuuttakymppiä.

Helsingissä luultiin olevan ruuhkia jo 50-luvulla, kun keksittiin ”runkolinja”-periaate. Linja-autolla pääsi vain Haagaan ja siitä piti sitten jatkaa raitiovaunulla eteenpäin keskikaupungille. Kokeilu sai nopean lopun. Sama ajatus on nykyään, kun vain harvat linjat menevät keskikaupunkiin asti ja matkaa on jatkettava Leppävaarasta junalla.

Nämä muistelot olivat siis varhaisemmilta ajoilta. Espoon sisäinen linja-autoliikenne nykypäivänä on mielestäni varsin toimiva. Kaupunki on tosin suuri ja kaikkia alueita ei kenties voida hoitaa aivan samatasoisesti. Linja-autossa on kuitenkin edelleen ”tunnelmaa”.

Aapo Kirvesniemi