Tuulisena päivänä ei tarvitse viiriä tietääkseen suunnan, jos katselee keltasirkkuparvea, joka istuu koivun latvassa, siliä joka ainoalla linnulla on ihan justiinsa naama käännetty tuulta päin. Kaverini ihmetteli kerran tätä ilmiötä, että onko niillä oikein sotilaallinen komento. Selitin miehelle, ettei muulla
tavalla voisi ollakaan. Silloin tukka olisi silmillä ja luuli raastaisi paljaaksi – saisivat vielä virtsarakontulehduksen?

Tätä nykyä Nuuksiossa on haukkoja liikaa – varpushaukkojakin keskellä talvea, vaikka niiden kuuluisi olla paljon etelämpänä. Laitoin edellisenä jouluna kaksi joulukuusta lintulautojen lähettyville pikkulintujen suojaksi petoja vastaan. Nämä kuuset toimivat sitten lintujen suojana ja ruokintapaikkana koko lopputalven. Mielenkiintoisemmat olivat nämä kuuset kuin omamme ja riittihän jouluajan turvaa linnuille aina toukokuuhun saakka. Näin hyvää sijoitusta en ollut tehnyt pitkään aikaan.

Luonnonkirja ei taida olla puoleen väliinkään kirjoitettu, koska jo ikkunasta katsottuna tapahtuu joka päivä jotain uutta. Edellisen talven tammikuussa ilmestyi lintulautojen alle tilhipariskunta, joka oleili meillä kolme kuukautta jokapäiväisinä vieraina. Tällaista ei ole sattunut koskaan ennen meille. Kovia ruokamiehiä ne olivat. Ne söivät aamusta iltaan, mutta eivät koskaan yhtäaikaa, toinen oli aina kytiksessä puunoksalla. Eräs piirre oli heillä myös se, että eivät kertaakaan nousseet lintulaudan korkeudelle, vaan ruoka piti olla maan tasolla. Kuiva pulla ja ranskanleipä oli heidän yksinomainen ruokansa, joskus maistelivat keitettyä perunaakin.

Sitten eräänä huhtikuun päivänä ilmestyi viisi vierasta tilheä, jotka söivät yhtä ahnaasti kuin nämä entiset. Seuraavana aamuna olivat kaikki poissa. Olemme tämän talven aikana kovasti odottaneet heitä takaisin, mutta turhaan. Ovat kai hukanneet osoitteen.

Lukemassani kirjallisuudessa väitetään, ettei puukiipijä käy lintulaudalla. Meillä se on kuitenkin ollut monen vuoden ajan melkein jokapäiväinen vieras. Monet vuodet se on myös pesinyt melkein pihapiirissä. Se on kovin vaativainen niin pöntön kuin ruoankin suhteen. Ruoaksi kelpaa vain tali, ja jos laittaa sille lihanokareen niin sitä se väärällä nokallaan fileeraa kuin paraskin keittiömestari. Pönttö ei saa olla kahta metriä korkeammalla maasta. Siinä pitää olla kaksi aukkoa, jotka pitää olla niin kiinni selkäpuolella, että se mieluiten pääsee runkoa myöten pöntön pohjaan saakka.

Ihminen voi haavoittaa luontoa mitättömiltäkin tuntuvilla toimenpiteillään. Keltasirkut ja harmaavarpuset oli aikanaan hävitetty kahdeksikymmeneksi vuodeksi tykkänään pois, kuulemma viljelijöiden käyttämillä elohopeapitoisilla viljanpeittausaineilla. Kuitenkin luonto nuolee haavansa aika nopeasti. Kun tämä aine kiellettiin, ovat taas neljän vuoden aikana nämä kaksi viljansyöjälajiketta runsaslukuisesti elpyneet. Eiköhän ihminen tehnyt itselleenkin aika härskin tempun, sillä mikä esti viljankorren hörppäärnästä elohopeaa samalla, kun se juurien kautta otti ravintoa, vettä ja happea. Siinä sitten ihminenkin sai oman annoksensa vaikkapa hyvän
leivoksen kera.

Kun katselee mustarastasporukkaa valkoista lumitaustaa vasten, tulee mieleen hyvä taide, niin kaksivärinen kuin se onkin. Luulisin, että näitä mustatakkeja on nykyään yhtä paljon talvella kuin kesällä. Kunnia nuuksiolaisille, kun eivät pihistele heidän ruokapuolensa kanssa.

Mielenkiintoista, ikäänkuin psykiatrista hoitoa itselleni on tämä luonnon apuhoito. – Sen verran rikas ja monipuolinen on tämä Nuuksion eläinja lintukanta, mutta mikään tekohengitys se ei vielä ole. Puolihoitoa ovat kuitenkin tämän talven aikana tarvinneet oravat ja käpytikat, koska kuusenkäpyjä ei ole ollenkaan.

Olen huomannut, että kahden lajin kohdalla on miehitys ollut vain puolet entisestä, riippuen kai siitä, että männynkäpyjä pn jonkun verran, mutta ei tarpeeksi. Hyvänä käpyvuotena orava ei käy lintulaudallamme lainkaan vaikka menee ihan ohitse. – Synnynnäinen pihkanokka se on. Leppoisaksi kokovuotiseksi ja täystyölliseksi hommaksi on mennyt tämä ruokkiminen.

Kun siilit taapertavat esille toukokuussa, minulla on ollut tapana ottaa ne vastaan tuoreella kalalla. Kova onkiminen on silloin edessä, mutta onhan sekin itselleni täyttä sielun hoitoa. Olen todennut, että rauhallinen ja peloton piikkitakki tulee loimeen talven yli 40 cm korkuisessa lehtikasassa. Monilta menee tämä oiva rakennusaine siivousintoilijoiden ansiosta kaatopaikoille.

Omalta kohdaltani olen ratkonut näiden kavereiden kortteeripulan tekemällä heille jätepaperista useampia pesäpaikkoja. Kerroksittain mukiloitua jätepaperia ja risuja ja vaikka muovikelmu katoksi – oiva siilin koti on valmis. Olen todennut, että myös mustarastas kaivautuu kylminä talviöinä näihin pesiin. Kiitos mainoslehtien tulvasta – riittää pesäainetta ja käyttöä vaikka tuhat kiloa.

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 2/92