Vuonna 1920, kun minua oli aivopesty jo kaksi vuotta pikkukoulun ensimmäisillä luokilla, opettaja oli lopettamispäiväksi antanut meille pikku natikoille ulkoa osattavaksi seuraavan läksyn. -”Suojele sitä mikä elää ja säästä se mikä kasvaa.” Torpparien kastiin kun kuuluin ja muutenkin piti elää melkein luonnon armoilla siihen aikaan, antoi kai tämä läksy jonkinlaisen kimmokkeen omakohtaiseen luonnon kiintymykseeni. Torpparin perhe kyllä hyödynsi luontoa monella eri tavalla, mutta silloin oli myös mistä ottaa.

Metsätyöt olivat yleensä torpparien talvihommia. Kun perheet olivat ylisuuria, jäi vielä monta kaloria uupumaan jokapäiväisistä ruoka annoksista niillä tienesteillä. Torppari ei kuitenkaan pistänyt sormea suuhunsa vaan rupesi jo talven aikana tekemään pärekoreja, jotka Helsingin torilla tekivät hyvin kauppansa. Toinen artikkeli oli luudat. Etenkin varsiluutia kaupungin talonmiehet kuluttivat talven aikaan isoja määriä. Aina oli enemmän kysyntää kuin oli tarjolla.

Eräs talonmies neuvoi niksin, että varsiluutaan piti pistää puoliksi erään vaivaispajun oksia, jotka kasvavat niittyjen laidoilla ja ovat niin sitkeitä, ettei niitä taittamalla saa poikki. Se tekee luudan monin verroin pitkäikäisemmäksi. Halkaistuna tämä paju oli verraton saunavihdan side. Ukaasi oli, että kun perheenjäsen liikkui kesällä metsässä, niin jokaisen piti soista kaivaa nippu variksenmarjanvarpuja. Nämä sitten kuivatettiin ja talvella hangattiin neulaset pois ja tehtiin erinomaisia luutia, joiden hinta oli jonkin pennin arvokkaampi kun koivuluudan.

Kun kevät koitti ja lehmä poiki, niin torpparin karu elämä helpottui vähän . Torpparin perhe alkoi hyödyntää luontoa keräämällä ja myymällä luonnon kukkia. Ensiksi oli sinivuokot, joista tehtiin pieniä sieviä ”puketteja” ja laitettiin joitakin vihreitä lehtiä ympärille. Ne tekivät hyvin kappansa torilla. Seuraavaksi oli sitten kielot ja yökukkaset jotka jo huumaavalla tuoksullaan hullaannuttivat Helsingin torilla kävijät.

Korvasienet, joita siihen aikaan kasvoi Nuuksiossa runsain mitoin, oli erinomainen bisnes keväisin. Ahomansikka oli sitten seuraava arvokas kauppatavara. Ei ollut suuri konsti siihen aikaan pienellä kierroksella kerätä viisi litraa mansikoita. Enää ei niitä löydy edes niin paljon, että saisi suunsa makeaksi. Mustikkaa ja puolukkaa kerättiin sitten lopun kesää mahdottomia määriäja hevospelillä vietiin torille myytäväksi.

Syksyn tuote oli sitten sienien keruu. Koska sieniä kasvoi runsaasti, suurperhe pystyi keräämään niin paljon kun yksi ihminen kerkisi keittämään ja toinen hevosella ajamaan torille. Aikaaviepä hankaluus oli Nuuksiossa se, että Helsingin torille oli pitkä matka. Jos ei ollut hevosta, pili kantamalla korinsa keritä aamulla Espoon asemalle työläisjunaan.

Kalastus oli joka miehen hommaa ja osa torppareista metsästeli lintuja, jäniksiä ja muutakin metsän riistaa ansoilla, loukuilla ja ampumalla. Turkikset olivat hyvissä hinnoissa ennen muinoin.

Keskustelimme eräänä päivänä kaverin kanssa siitä, mikä on vienyt Nuuksiosta linnut ja mesimarjat, ahomansikat, korvasienet ja suomuuraimet. Kaveri arveli, että kyllä se on tuo kulttuuri. Voi olla, että se näin On. Kun 1920-luvulla Heikkilän isäntä näki torpparinsa Fredrik Janssonin tuvan seinällä, luodikon, hän totesi, että kyllä sen näkee mihinkä metsän linnut ovat joutuneet. Torppari Fredrik väitti, että se ei ole alkuunkaan totta. Se, joka on vienyt tukan  mun päästäni, on vienyt täitkin, ja joka on vienyt metsän, se on vienyt myös linnut.

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 2/93